Jenkkejä maailmalla II

Pyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet Baalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin kehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava uudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein hevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen kanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin tarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta sen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt sen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten hevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan sierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten hyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa tämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä on minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on se lohdutus, etten tiedä sitä.

Toivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta korupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana haaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi kaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai Mohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen telttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan minua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että joku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä satatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset – epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani kuitenkin lopulta sanoa: "Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni! En eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!" ja sitten hyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.

Mutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat toisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita tammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät vähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä eivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava. Syyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen täytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä eikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy välttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä pestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa, vaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan. Katsokaa typöhäntää, raihnasta "Baalbek" raukkaa ja itkekää, että tarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!

XV LUKU

Dan – Bashan – Genesaret – Kuulu näköala – Palestiinan pienuus – Historiallisia muistoja – Maan luonne – Beduiinipaimenia – Vilauksia harmaasta muinaisuudesta – Grimesin beduinit – Eräs Joosuan tappotanner – Tämän soturin sodankäynti – Barakin tappelu – Kaiken pienuus.

Ratsastettuamme tunnin verran epätasaista kivistä tietä, joka oli puoleksi tulvaveden vallassa, ja kuljettuamme Bashanin tammimetsän läpi, saavuimme Daniin.

Tältä lakeudelta lähtee pienestä kummusta leveä virta kirkasta vettä, joka muodostaa laajan matalan allikon ja sitten rajulla voimalla ja lisääntyneellä vedellä lähtee matkaan. Tämä allikko on yksi Jordanin tärkeimpiä lähteitä. Sen partaat, samoinkuin puronkin, ovat kunnioitettavassa määrässä kauniina kukkivia oleandereita, mutta paikan sanoin kuvaamaton ihanuus ei kuitenkaan järkytä rauhallista mieltä pois suunniltaan, kuten Syyrian matkaoppaista saattaisi odottaa.

Siitä paikasta, josta nyt puhun, kantaisi tykinluoti yli Pyhän maan rajan ja putoisi pyhittämättömään maahan kolmisen mailia rajan taa. Vasta yhden pienen tunnin matkan olimme kulkeneet Pyhän maan rajain sisäpuolella – emme vielä olleet ennättäneet oikein eläytyä siihen, että nyt olimme toisenlaisella maalla kuin olimme kaiken aikaa olleet siihen saakka, ja kuitenkin alkoi historiallisia nimiä jo olla oikein paksulta ympärillämme! Dan – Bashan – Hulehin järvi – Jordanin lähteet – Galilean meri. Ne olivat kaikki näkyvissä lukuunottamatta viimeksimainittua, eikä tämä ollut kaukana. Bashanin pikku kaupunki oli ennen muinoin se kuningaskunta, joka oli Raamatussa niin kuulu häristään ja tammistaan. Hulehin järvi on piplian "Meromin vesi". Dan oli Palestiinan pohjoisraja, Beersheba eteläinen – siitä sananparsi "Danista Beershebaan". Se vastaa meikäläisiä sananparsia "Mainesta Texasiin" tai "Baltimoresta San Franciscoon". Meidän sananpartemme ja israelilaisten sananparsi merkitsevät molemmat samaa – suurta etäisyyttä. Heidän hitailla kameeleillaan ja aaseillaan oli Danista Beershebaan noin seitsemän päivän matka – suunnilleen sataviisi- tai – kuusikymmentä mailia – koko heidän maansa mitta, eikä sille lähdetty ilman suuria valmistuksia ja monia menoja. Tuhlaajapoika matkustaessaan "etäiseen maahan" ei luultavasti mennyt kuin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen mailin päähän. Palestiinan leveys on vain neljästäkymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin. Missourin valtiosta voisi leikata kolme Palestiinaa ja vielä jäisi koko joukon ainetta neljänteenkin – ehkäpä tulisi neljäs kokonaankin. Baltimoresta San Franciscoon on monta tuhatta mailia, mutta kun saan vielä eläneeksi pari kolme vuotta, voi tämän matkan junalla kulkea seitsemässä päivässä. (Siihen aikaan kun tämä kirjoitettiin ei pasifikratoja vielä ollut). Jos elän, niin varmaan kuljen maanosamme poikki junalla aina silloin tällöin, mutta epäilemättä yhdessäkin matkassa Danista Beershebaan on kylliksi. Tämä varmaan on näistä molemmista rasittavampi. Jos sen vuoksi satumme huomaamaan, että Danista Beershebaan israelilaisten mielestä oli valtava matka, niin älkäämme silti naurako heille, vaan muistakaamme, että se oli ja on valtava matka, kun sitä ei voi junalla kulkea.

Sillä pienellä kummulla, jonka äsken mainitsin, oli kerran Laishin foinikialainen kaupunki. Zorahista ja Escholista lähti rosvojoukko ja valloitti tämän kaupungin eläen siellä sitten rennosti ja vapaasti, palvellen omatekoisia jumaliaan ja varastaen naapureilta epäjumalia, milloin heidän omansa alkoivat lopen kulua. Jerobeam laati täällä kultaisen vasikan kansaansa lumoamaan ja pidättämään, etteivät he tekisi Jerusalemiin vaarallisia hartausretkiä, jotka voisivat saada heidät jälleen alistumaan laillisen esivaltansa alle. Kaikella kunnioituksella noita vanhoja israeliittoja kohtaan en kuitenkaan voi jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, etteivät he aina olleet kyllin lujia vastustaakseen kultaisen vasikan viettelyksiä. Ihmisluonto ei ole sen jälkeen paljoakaan muuttunut.

Nelisenkymmentä vuosisataa takaperin Mesopotamian arabialaiset ruhtinaat hävittivät Sodoman kaupungin ja muiden vankien keralla veivät mukanaan patriarkka Letinkin ja matkallaan omille mailleen toivat hänet tänne. He toivat hänet Daniin ja Arbaham, joka ajoi heitä takaa, hiipi hiljaa yösydännä kuiskailevain oleanderien keskitse, mahtavain tammien varjossa, ja hyökkäsi makaavain voittajain päälle ja havautti heidät unestaan teräksen kalskeella. Hän sai takaisin Lotin ja kaiken muun ryöstösaaliin.

Lähdimme taas liikkeelle. Olimme nyt vihannassa laaksossa, joka oli viittä tai kuutta mailia leveä ja viittätoista pitkä. Ne joet, joita sanotaan Jordanin lähteiksi, juoksevat sen läpi Hulehin järveen, matalaan, läpimitaten kolmea mailia leveään järveen, ja järven eteläpäästä lähtee koko Jordanin vesi yhdessä uomassa matkaan. Rämeen ja laaksoa paartavain vuorien välillä on melkoinen vyöhyke hedelmällistä maata. Laakson Danin puoleisessa päässä on puolet maasta kovaa ja hedelmällistä ja Jordanin lähteitten kastamaa. Sitä on riittävästi yhdeksi maatilaksi. Se melkein oikeuttaa Danin valloittajain, seikkailevan rosvojoukon, lähettämäin vakoojain innostuksen. He sanoivat: "Me olemme nähneet sen maan ja katso se on sangen hyvä… Se on paikka, jossa ei mitään puutu siitä mitä maan päällä on."

Heidän ihastuksensa oli oikeutettu ainakin siinä mielessä, etteivät he olleet koskaan nähneet näin hyvää maata. Ja sitä oli riittävästi runsaan elannon antajaksi heidän kuudellesadalle miehelleen ja näiden perheille.

Kun olimme saapuneet alas Danilaisen maatilan lakealle osalle, tulimme paikoille, joissa saatoimme kerrassaan ajaa juosten. Se oli huomattava asianhaara.

Olimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet yli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle hämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies hevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti itsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut turha koettaa käsittää.

Tässä oli viljelyksenkin merkkejä – tässä maassa harvinainen näky – eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden vehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana toisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä virkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran partaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita mielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana – minä vain otaksun, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt olevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat, olivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole vähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen tummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat, silmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava päähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät harteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla kaistaleilla poikittain juovittu – sama puku siis, johon aina näkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät siltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi tilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja höllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä ole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja, joita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa "Pyhän perheen pakoa Egyptiin" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi ratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen aasin olkain yläpuolelle.

Mutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo kävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi seinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me pitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty ei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän jälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.

Emme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan päähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme sen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei missään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa, ja me olimme paistua kuoliaaksi. "Niinkuin suuren kallion varjo nääntyneessä maassa." Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä eikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet, joka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä tulikuuma, paljas, puuton maa.

Täällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte. Löysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin löysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme ja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt päivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi hän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa tästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä nukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin, varmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut, säissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin mies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin tiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa, jonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on kaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka ovat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet – aseita, joiden palamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte kulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja repäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia todella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani, kuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä. Mutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä kananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit todella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä pahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden lähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä tavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan mahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat uupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja ajatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa ja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä niin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten iski "Mohammedin" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa vihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun hän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään, vaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua. Mutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin kamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla, enkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut Wm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo beduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä hän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että hän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.

Noin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä meidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään teurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin seuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan taisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.

"Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia vastaan.

"Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan, paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren rannalla", j.n.e.

Mutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen. Se oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt sanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli taistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin tyyni, löyhkävän teurastustarhan.

Jossain tässä maanpuolessa – en varmaan tiedä missä – Israel sata vuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta Deborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään toista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak tuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa vastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin kun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä, kuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein nääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka tuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut soturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen. Hän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan maljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena ja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa menetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut, hiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen aivoihinsa!

"Sillä hän makasi sikeässä unessa ja oli uupunut. Niin hän kuoli". Näin kuuluu piplian liikuttava kertomus. "Deboran ja Barakin" laulu kiittää Jaelia ylistelevin sanoin tästä muistettavasta teosta:

"Siunattu yli kaikkien vaimojen on Jael Keniittalaisen Heberin vaimo, siunattu hän on oleva yli kaikkien vaimojen, mitä on teltassa.

"Hän pyysi vettä ja tämä toi hänelle maitoa, toi voita kalliilla kupilla.

"Jael otti naulan käteensä ja oikeaan käteensä työmiehen vasaran ja vasaralla hän iski Siseran ja puhkaistuaan hänen ohimonsa hakkasi poikki hänen päänsä.

"Hän lyyhistyi Jaelin jalkain juureen, putosi pitkäkseen. Jaelin jalkain juureen hän lyyhistyi ja putosi. Siihen mihin hän lyyhistyi, siihen hän kuolleena putosi."

Kumma kyllä on Comanche intiaaneilla samat omituiset patriarkalliset tavat kuin valitulla kansallakin oli.

Tämänkaltaisia järisyttäviä kohtauksia ei tässä laaksossa enää satu. Siinä ei ole koko matkalla ainoatakaan kylää – ei kolmenkymmenen mailin matkalla kumpaankaan suuntaan. Siinä on beduiinien telttoja kaksi tai kolme pientä ryhmää, mutta ei ainoatakaan vakinaista asumusta. Näillä seuduin voi ratsastaa kymmenen mailia näkemättä kymmentäkään ihmisolentoa.

Tätä seutua koskee eräs profeettain ennustuksista.

"Minä tahdon saattaa sen maan häviöön; ja vihamiehenne, jotka siinä asuvat, hämmästyvät sitä. Ja minä hajoitan teidät pakanain joukkoon ja paljastan miekan teidän jälkeenne; ja teidän maanne on oleva autio ja teidän kaupunkinne hävitetyt."

Ei kukaan, joka seisoo tässä hylätyn Ain Mellahahin luona, voi sanoa, etteikö ennustus ole toteutunut.

Eräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan "kaikista näistä kuninkaista". Se paikalla herätti huomiotani, koska se mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin mitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon hyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät mielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti karsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai toisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä järjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka vakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden kaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut niistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina epämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja. Syytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä, etten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri historia. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin suursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun täytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan muotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan sitten saa taistella koko elämänsä. "Kaikki nämä kuninkaat". Aina kun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten kuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat puettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien juhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut. Mutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon ja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi "kaikki nämä kuninkaat" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista pikkupäälliköitä – huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä raakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet silmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat suuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku parituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi kolmenkymmenen "kuninkaan" valtakunnat, jotka yhteensä eivät käsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista kauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä sadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut "kuningas" noina muinoisina aikoina.

Kello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon kimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen laulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja, ei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana karuja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät kuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään myttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja nopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä, kymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä jonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi noustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen jälkeä jättämättä.