Sota ja rauha IV

XIV

– A vos places!¹⁰³ – huudettiin yht'äkkiä.

Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.

– L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc!¹⁰⁴

Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset, kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka. Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.

Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat levottoman jännitetyt.

– Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit?..¹⁰⁵ – kuuli Pierre.

Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.

Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.

Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan, laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä, joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi. Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä – toinen sotamiehistä katsahti arasti Pierreen – oli jotain samantapaista, jota Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että muut olivat hänelle nauraneet.

Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan. "Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.

Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.

XV

Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.

Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.

– Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään, ansaitsemattomissa kärsimyksissä.

"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.

Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa. Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat, muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan itseensä.

– Tämä on elämää, – virkkoi vanha opettaja.

"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole käsittänyt tuota ennen?"

– Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi. Vous avez compris, mon enfant?¹⁰⁶ – sanoi opettaja.

– Vous avez compris, sacré nom!¹⁰⁷ – kuului huuto ja Pierre heräsi.

Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen, joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset, lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät selvästi hehkuvien hiilten valossa.

– Ça lui est bien egal, – murahti hän nopeasti käännähtäen takanaan seisovaan sotamieheen. – Brigand. Va!¹⁰⁸

Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.

– Aa, jopa tuli! – sanoi Pierre. – Entä Pla… – oli hän jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.

Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot painuivat umpeen hänen päänsä päällä.

Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.

– Les cosaques!¹⁰⁹ – huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.

Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.

– Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! – huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.

Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.

Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.

– Paljoko on? – kysyi Dolohof kasakalta.

– Toinen sata menossa, – vastasi kasakka.

– Filez, filex!¹¹⁰ – komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.

Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon kaivettuun hautaan.

XVI

Lokakuun 28 p: stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui entistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi nuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat turkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä. Ranskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.

Moskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta, kaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään muuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli taistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä oli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi seuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa Moskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja Beresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta, takaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan erikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset joukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi joukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti keisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa totuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:

"Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses troupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même d'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles sont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux est en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les autres marchent isolément dans différentes directions et pour leur compte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se débarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme le point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué que beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans cet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige, quelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à Smolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que hommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de l'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles. En outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux soldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont morts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de choses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on n'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un combat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk."¹¹¹

Sen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli heille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan ruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki oli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.

Kaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin tiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä. Hän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä tapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja ja ordre du jour;¹¹² puhuteltiin toinen toisiaan: "Sire, Mon Cousin, Prince d'Ekmuhl, Roi de Naples"¹¹³ j.n.e. Mutta määräykset ja raportit jäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu toimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin toinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he kaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka olivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava. Ja vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä ainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi pelastumaan.

XVII

Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle, koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä, mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan vihollisen käsiin.

Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään – se tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa – mutta sitte kun he olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he suoraan venäläisten eteen.

Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan toisellaiseksi.

Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle, huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.

Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.

Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000 miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta Dnjeprin yli.

Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se antautui tai kuoli.

XVIII

Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.

Napoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin tie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien, joka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin ajoi häntä takaa – tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen seutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten syvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan tapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte kuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka valmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän koivunen keppi kädessä kävellen sanoi:

– J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le général.¹¹⁴

Mutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen ja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa tähteet.

Sitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli sellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja saapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä osaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin viimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena tapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella ihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin opettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä puolustuksensa.

Silloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin venyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii sitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin tuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään kuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan. Suurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin kauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.

"C'est grand!"¹¹⁵ – sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää olemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on "grand" ja ei "grand". Grand on hyvä, ei grand on huono. Grand on historioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten elollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon raivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien toveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista, jotka hän oli tänne tuonut, tuntee hän que c'est grand ja hänen mielensä on tyyni.

"Du sublime (hän näkee jotain sublime'a itsessään) au ridicule il n'y a qu'un pas",¹¹⁶ – sanoo hän ja koko maailma toistaa 50 vuotta: "sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au ridicule il n'y a qu'un pas!"¹¹⁷

Eikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen, jota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman mitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.

Meille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole mitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole yksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.