Mitä meidän siis on tekeminen?

X

Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta täyttää alkamani työ – tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille. Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen. Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan toisen tunteen.

Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt kahteen päivään.

Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin. "Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". – "Todellako? Kukas hän on?" – "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli, ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta nyt tahtoo ajaa pois… Agafja, Agafja hoi!" – huusi eukko.

Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin – hävettää kertoakin – kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en syönyt, enkä tänään ole syönyt".

Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin etsinyt, – nälkäisen ihmisen.

Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa. Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli. Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa. Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle, en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella. Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä. Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua. Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni, pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä, talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen. Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän, niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta ei voinut sitä sanoa.

Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.

Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin, että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen menestystä.

Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa, kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta. Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron, josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti, että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.

Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20 henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne, jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen. Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua ottamaan heidät laskijain joukkoon.

Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus, mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa. Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan, siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s. Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o. siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi. Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika lähteä.

Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat, saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista, pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset, vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla, ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään, kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin. Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta, likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes, loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma, sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa, tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.

Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa, ettei hänen lääkkeistään ole apua.

XI

Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää. Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni, voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen, toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri, kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan, kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet, eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.

Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne panna.

Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa. Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat. Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä, ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias, eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut, vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta 5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.

He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin, eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna", ehdotteli tarjoilija. – "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin. Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". – "Mitäs sitten? Voisihan kumminkin". – "Entäs Spiridon Ivanovitsh – hänellä on lapsia" – Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. – "Akulina? Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" – Tätä vastaan minulla puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli 80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut, ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa, ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32 ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.

Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.

XII

Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta. Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla. Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden. Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen, jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni, mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin, jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä, jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.

Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa – sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.

Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin epätoivoisena maalle.

Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt, jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.

Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.

Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin huomattu.

Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä, niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen, joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo: "Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi – hämärästä, epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii sitä vastaavia tekoja.

Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi siveellistä totuutta.

Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?" ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän hän niitä ajatteli työtään tehdessään – hän hijoi veistänsä. Hänen piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille, joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen, ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa leikattavansa.

Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut, että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.