Meidän akkunamme ulkopuolelle oli varpunen pesinyt akkunalaudan päälle ja tehnyt siihen viisi pientä munaa. Minä ja sisareni olimme nähneet, kuinka varpunen kantoi olen korren ja höyhenen toisensa perästä meidän akkunamme taakse ja teki sinne itselleen pesää. Ja kun se sitten alkoi tehdä sinne munia, niin tulimme me hyvin iloisiksi. Varpunen ei enää lentänyt pois höyheniä ja olkia etsimään, vaan istui muniensa päällä siinä. Toinen varpunen – meille sanottiin, että toinen niistä on uros ja toinen naaras – tuo naaraalle matoja ja ruokkii sitä.

Muutaman päivän perästä me jo kuulimme akkunamme takaa sirkutusta ja menimme katsomaan, mitä varpusen pesässä oli tapahtunut. Siellä oli viisi pienen pientä alastonta linnun poikaa, joilla ei vielä ollut siipiä eikä höyheniä. Niillä oli keltaset, pehmeät nokat ja suuret päät.

Meistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä katsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne siellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se palasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja emä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.

Viikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet isommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen perästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.

Eräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että niiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me arvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut siihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.

Me otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset vikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut ketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.

Silloin sanoi vanhin siskoni: "nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä ruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!"

Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin, pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.

Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä. Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.

Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.

Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen – viides varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme nimittämään sitä Virkuksi.

Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.

Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja hän ruokki sitä.

Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.

Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.

Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se ei syönyt eikä juonut mitään.

Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt muiden kanssa, vaan itki aina.

Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen pieniä kiviä.

Omenapuut

Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä, herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa. Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty, vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta. Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.

Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun, sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus, niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee. Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää enää kulkutietä ruumiissa.

Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.

Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.

Vanha poppeli

Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja. Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa. Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.

Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.

Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.

Tuomi

Tuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä olin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä sääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli likipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja puoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä valkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä en olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä ennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta alkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata noin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos kirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: "Nyt sitä ei voi enää auttaa, menköön nyt sitten", ajattelin minä ja otin itsekin kirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.

Kaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä kirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että lastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle lastuusta puuhun.

Minä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin sen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me, työmies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä kaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän päällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.

Samaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta kuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa taittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu kaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen ja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa vielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.

"No niin, siinä tapahtui suuri asia", sanoi talonpoika. "Sääli on aina elävätä!" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin pois sen luota toisten työmiesten luo.

Tammi ja pähkinäpuu

Vanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle. Pähkinäpuu sanoi tammelle: "Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa? Olisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta minun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota maahan, vaan annan ne ihmisille."

"Minä elän kaksisataa vuotta", vastasi siihen tammi, "ja se tammi, joka on kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan."

Silloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: "Niinpä minä sitten peitänkin varjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään kolmea päivääkään." Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen poikansa kasvamaan terhosta.

Terho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini maahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.

Pähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut päivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja voimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.

Kului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut, vaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana taivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.