Minulla olisi pienoinen pirtti, jossa yksin elelisin, kissa kehräisi uunilla, sirkka sirittäisi karsinassa ja surullinen kuu paistaisi lumikenttiä pitkin ja jäähileet ikkunassa kimmeltäisivät—siellä tahtoisin olla.

* * * * *

En ketään kutsuisi luokseni, jotka minua häiriten menneistä ajoista muistuttaisivat. Vaan olisi minulla ainoana ystävänä vaskikielinen kantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja katselisin, kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.

* * * * *

Ja mitä minä soittelisin? Minä virittäisin vaskeni kielet yksinäisyyden alakuloisuutta ylistämään, ja minä hyräilisin haikean mielen sanatonta surua. En raivoisi, en itkisi enkä rintaani repisi—vaan antaisin kyynelettömän kaihon hellytellen tyynnyttää mainingitkin menneistä myrskyistä.

* * * * *

Ja kun olisin soittanut säveleni loppuun, niin ripustaisin seinälle soiton ja katselisin synkkänä seisovaa kuusikkoa ja haalean kylmiä hattaroita ja lumen kimmellystä katoilla. Ja rauha olisi rintani täyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljaiseen riemuun.

VANHA VALKAMA

Uusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä odottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se on kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian kuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut siellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan likaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.

* * * * *

Pitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin kuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui notkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli valoisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen venhevalkama.

Varhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista puhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan järjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja piippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki saman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti rautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot pantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo pitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin lähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.

Sama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama autio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat venheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle rannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille teloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.

Satunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella läheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko sen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet olivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli rantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja, eivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat rantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.

Täällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä, kuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet ikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä kosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta takaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä hiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä lakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.

Kesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin seutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan tekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan minulle itsellenikin seuraa.

Semmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan viehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.

Mutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli ennen.

Ne ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee nyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän kauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä miellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan »rykirannaksi», ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.

Nimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien, ikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon siivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa ja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden pinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun ovat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta kauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno hietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän! Ja ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa joinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen anastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen käytti tilapäisenä ruokapöytänään.

Venheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse vanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein suurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden keskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on sekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä vähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan ei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi. Ei olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on ympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne ovat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja siirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.

Rykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti venhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia ole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä metsähiiri enää uskalla tulla esille.

Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.

VANHA LAULAJA

Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.

Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään, sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.

Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon otetuksi;—kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli kaikkialla tervetullut vieras;—kuinka hän suurissa, isänmaallista innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;—kuinka hän oli mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä;– ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa ja Kööpenhaminassa … päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla, huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia, helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta, väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta poistuvan laivan kannelle!

Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä, joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt! Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.

Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket, kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin, ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona omisti—tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut mukana.

Se oli huoletonta, ihanaa aikaa… Mutta nyt se on mennyttä kaikki, haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas entisestä elämästä kuin hän itsekin.

Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta, että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain ulappain eteensä aukeavan.

Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä edelleen.

PURJEITA KUIVAAMASSA

Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja jonka pinta oli väkevän sininen.

–Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa mieltä.

Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt taaskin ajattelimme.

Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä »äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme heitä kuitenkaan rakastaneet.

–Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni…

–Elä! Anna minun olla yksin … mene nyt sitten purjehtimaan … enhän minä tahdo sinua estää… Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton…

–Enhän minä tahdo, jos et sinä…

–Mutta minä tahdon, että menet purjehtimaan … muuten menee taas hyvä tuuli hukkaan…

–Mutta tule sinä mukaan!

–En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että teillä on hauskempi purjehtia kahden … me teitä vain häiritsemme.

Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun täytyy mennä, jos ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.

Ystäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet koko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa, istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.

He olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me tunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden istuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.

Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista. Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin »äärettömästi» rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä kesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he ovat poissa jossain…

Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa päätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja sanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi tähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:

–Missä ovat rouvat?

–Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian tulevat.

–Kuinka pian?

–Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.

–Saat korjata pois kahvin.

Ja minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut, että he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä—lukemaan.

–Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli ystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.

–En ole.

–Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?

–Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?

–Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä pienoisen kierroksen järvelle.

Hän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän oli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.

–Sama se jos teemmekin.

–Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?

–Kyllä, hyvin mielelläni…

Se veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan, että minuakin oli huvittanut.

–Niin no, jos mennään, niin mennään pian…

–Minä olen heti paikalla valmis.

Me vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo käsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:

–Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?

–Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi mennä purjeita kuivaamaan.

Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä työntäisyllä oli se purren kupeella.

Millä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä venheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä kummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin oli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä vapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.

Jos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti! Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta—rantaan ne eivät ehdi tulla, ennenkuin olemme valmiit—niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot kohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla…

Mutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja ankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan kaupunkia kohti.

Tunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin viivymme perillä.

Ei kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei muuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.

Sieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme pienenä ja epämääräisenä.

Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet—jos ne olivat olleetkaan märät, jota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.

Huomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas kerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa kohti, käännymme kauniisti sillan sivuun … ja kuivaamme siellä purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme paluumatkamme—soutamalla.

SURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA

—Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis pojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja etukäpälät lerpallaan.

Poikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja etukäpälät samalla lailla lerpallaan.

–Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset hoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!

Pikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti totta sillä, mitä sanoi.

Hän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän laskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata. Olisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet kömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi yhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu luikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.

Hänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän kärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän tuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi lammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli loukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat tuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin pitkälle kuin metsää riittää—koska ovat hänet kerran hyljänneet. Olkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt hienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en välitä, kuolen nälkään—sittenpähän korjaavat.

Mutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja lämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa, loppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon aitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.

Hän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä kotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat tuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet koko kesän yksillä laitumilla.

Samassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja hän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja ammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri … ei nyt enää hätää mitään.

Hän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken ladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä löysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle paneutui levähtämään.

Hän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten välissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi. Hän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle hienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen latvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko korkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla talon luona ja tuparakennuksen harjan.

Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan syrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi määrätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen, että tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja pensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli talokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin, mutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen määränsä liikkua.

Kukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat ihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen painautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään räväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän peittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti hän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän oli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui hän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä tutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen oppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden kolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.

Kesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi ja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.

Niitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat syksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat pudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut. Saloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä se oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen ohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti nuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän kuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat lähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu eivätkä tulleet enää toista kertaa.

Eräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja kupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se merkitsee? Mitä hullua tämä on?

Kaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin pitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella osoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä nauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän suojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille ja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain paheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon itsestään.

Mutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä piilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää selälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun hän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi takaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän vain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän muuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista. Hänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.

Sitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin käpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista. Musta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina kuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut hänen näköisekseen.

Talven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä vastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä pitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten kadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon ympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa. Tiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.

Kuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa illastanut, niin lähti hän huvittelemaan.

Talo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo mennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän pistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo riihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi ruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta säikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä kertaa ei mennyt sen edemmä.

Mutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä myöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle. Kartanolla oli reki ja vesisammio.

Tallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.

Hän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja tyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki takaisin näreikköönsä.

Näin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun oli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili lämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi hyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa kuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet kinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.

Sattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin edustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave. Kurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja kämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän ennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.

Silloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta heikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti siitä selälleen—ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla väijyvään rautaan.

Säikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä.—

Kuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa kauhistustansakaan hänen kasvoilleen.

Hän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi talon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.