Lautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä sisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi heinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti sitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa epäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina vähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan.

Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies. Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään näkynyt.

–Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.

–On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.

Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin käytöstä.

–Hyvänlainen on ilma … ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.

–Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.

–Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.

–Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.

–Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.

–Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.

Piika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella herralle.

–Tarjoo lautamiehelle.

Lautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä:

–Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata?

–Herrallehan sitä olisi.

–Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies…

–Eikä tarvitse mennä … saa sen asian kuulla vierasmieskin.

Nyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu.

–Manatako meinaat? äsähti hän.

Lautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen päälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille. Sitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut asetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja vetänyt, sanoi hän:

–Manata.

–Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa kellekään?

–Ei toki velasta vähääkään.

Lautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi varmalla, virallisella äänellä:

–Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina pitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan ensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar.

–Vai niin! Vai niin! Ohoh! Vai siitä! Hm! Herra oli joutunut aivan hämilleen. Tuota oli hän heti lautamiehen nähtyään alkanut pelätä, mutta ei hän tahtonut aavistuksiaan uskoa. Nyt se tuli niinkuin leimaus pilvettömältä taivaalta. Ja lautamiehen varmuus ja arvokkuus esti hänet haukkumisiin härähtämästä.

–Kunnianloukkauksesta? Vai niin! Missä minä häntä olen loukannut?

–Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin kutsumaan.

–Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen?

–Omassa vallassannepahan se lienee…

–Kuka se käski manaamaan?

–Kapteeni minulle manuun antoi.

–Sano sille, että minä en tule … ei tarvitse luullakaan! Käske pyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta… Turha vaiva se on! I-ihan turha vaiva!

Herra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja vakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva.

–Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen hyvästinsä.

Kun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen.

–Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan?

–En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla…

–Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee… Mene nyt pian, ennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti. Vaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole tiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi.

Sill'aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän seistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen pannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen siitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä keittiöön piialle:

–Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö sinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu? Häh?

–Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut—

–Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla—! Mars hakemaan!

Herra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa menemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui hänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että pöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan … silloin se tukkaan tarttuu…

Mutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan pakoon.

–No, mitä se sanoi?

–Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä.

–E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä … se valehtelee … peloittelee…

–Eiköhän mahtaisi lautamies tietää?

–Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan… Enintään jos on, niin on viisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä sitä usko!

Mutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä pelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä.

–Kuules, Pulkkinen, elähän mene … kuinka suuren sakon sanoi se olevan?

–Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon, mutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu rahallaankaan pääsevän.

Herran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli kuin itkua aloitellessa.

–Satain … tuhansien markkain sakko … tuhansien markkain sakko, ja ehkä vielä västinkiä… Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä manuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä?

–Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan.

–Tosi niillä on! Se niillä on … ei ne heitä! On ne semmoisia susia … kyllä ne on koko roistoja!

–Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta, jos maksaisi.

–Josko maksaisi?

–Ei kai ne ilmankaan…

–Eihän ne ilman … tietäähän sen … vai ilman? Ei ne vähään heittäisikään … kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat … on ne semmoisia susia!

–Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan.

–Jottako muuten västinkiä?

–Miksipähän oikeus sen katsoisi … sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan.

–Kyllä se sen siksi katsoo … ei ne armahda … niillä on kaikilla vanhaa vihaa … on ne semmoisia advokaatteja!—Voi tätä onnettomuuden kohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta!

Tukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa huoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä päästänyt.

–Minnekä sinulla on semmoinen kiire … ei sinulla ole minnekään kiirettä … odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!

–Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.

–Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden kohtausta!

Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista eniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia, niinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko, ja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.

–Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.

–Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle katsellessaan isäntänsä lähtöä.

Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja advokaatteja…

Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla kuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja ja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean olkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja vähitellen koko ruumiiseen.

Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja poveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa nivelet erilleen toisistaan.

Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni teko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan mielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni, mutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne toisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut mitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella. Vaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi!

Uhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet sulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan sitä mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet kasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että kostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se, eikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan siellä pitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas ja taitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa vähääkään varoa.

Vaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta, jolla voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään puolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui mieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja pitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja heilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha kerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä ajaessaan tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa oli vaimo umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet kohta, ellei hän olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja nahkasilla peittänyt. Itse oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova pakkanen ja kipakka viima. Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä oli vaimo saanut syödä ja sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli välistä annettu vehnästäkin niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia. Eikä vaimo lapsineen ollut edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli kaukaa Pohjanmaalta, ja hän tiesi kertoa kaikenlaista herran kotipuolesta. Hyvä hän oli ollut hierojakin ja hieronut olikin herraa ja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä olisi niitä hierojia ollut omassakin aluskunnassa.

Tätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät vetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen, joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi yht'äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa, ja painavat ajatukset haihtuivat seurasta.

–Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin. Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin muutkaan!

Ja kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat kaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon päällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä rakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä.

IV

Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin Hellmanni ajoi pihaan.

–Siinä susi, jossa … tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun näkivät Hellmannin kartanolle ajavan.

–Hän tulee sovinnoille … me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin… Siitä tulee hyvä juttu!

Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi sisäänpäin.

–Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini … minä kuuntelen täältä koko ajan…

Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni astui sisään.

Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa tuolille.

–Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.

Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon kuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä katsellen tulijata lasien yli.

–Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen, ja liikkumatta paikaltaan.

Herra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, mutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut saamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä antamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän sentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat hänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille, kun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää poispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää.

–Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin totisesti.

–Se nyt on se ikävä juttu… Elä ole milläskään … annetaan sen olla … mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet!

Ja hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko asialle.

–Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella onkin … varsinkin meille.

–Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää … mitäs joutavata … sovitaan pois!

–Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm!—Vai olisi veli taipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua.

–Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta … se on niin kovin pieni asia … eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain herättää tarpeetonta juorua… Saahan se olla?—olkoon puhuttu!

Kapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin tuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä.

–Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen edesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty?

–En minä tiedä, mutta ei suinkaan se … ei kai se suurikaan… En bagatelli…

–Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä saan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän … ole hyvä ja tule lukemaan.

Kapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti sen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta pyysi kapteenia lukemaan…

–Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi.

–»Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja muusta kunnianloukkauksesta, annettu marraskuun tjuguseks päivänä adertonhundra sekstiseks», luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan.

–»Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen kansallisessa arvossaan taikka vähentää luottamusta häneen siinä toimituksessa tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa» … sen sinä olet juuri tehnyt…

–Niin, niin, no entä sitten…

–»joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän levittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen lajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen ylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta yhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan saakka.»

–Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki…?

–Se on vasta vahvistettu. Katso itse.

–Niin, niin … niinpä näkyy olevan…

–Se on ankara pykälä.

–Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa?

–Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden herjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan…

–En minä usko sitä.

–Päättäköön oikeus sen, jos et usko.

–On siinä »förmildrande omständigheter»… Minä en ollut oikein selvä…

–Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua.

–En minä ollut selvä … minä kävin ulkona sillä välillä…

–Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta tehnyt kuin ärjyit hevosellesi…

Hellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli partaansa.

–Niin no, sovitaan se nyt sitten … minkä tähden te ette saata sopia…

–Kyllähän minä puolestani … en pidä niin suurta väliä koko asialla … saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka…

Hyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen kapteenia tarttui hän hänen käteensä…

–Tack bror! Tack bror!

–Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka muitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit enemmän kuin ketään muuta.

Herra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä kovemmin.

–Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen puheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon…

–Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan … ehkä hän suostuu … mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu?

–Saattaapa suostua…

–Eikö hän ole mitään sanonut?

–En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen…

–No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen?

–Kyllä hän silloin oli julman vihainen…

–Vihainen se on … se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo kuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi?

–Sitä ei voi tietää.

–Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan … mitä arvelet, menenköhän?'

–En tiedä, kuinkahan olisi parasta.

–Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan … ajan ohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista semmoista miestä tunne … en totta tosiaan minä tunne.—Hyvästi nyt! Käy, hyvä veli, minunkin talossani… Sinä niin harvoin meillä käyt, vaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä… Vaan hyvästi nyt!

–Minnekä sinulla on semmoinen kiire … istu nyt ja polttele!

–Ei, ei, kyllä minä polttaisin … kiitoksia paljon … mutta en minä nyt tällä kertaa … minun pitää joutua sen vallesmannin luo…

–Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene…

–Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin … niin että kyllä minun täytyy … anna nyt anteeksi…

–No, hyvästi sitten…

–Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa…

Notkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni piilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka Hellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti räntäsateeseen ajamaan.

Tuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen kapteenin pihaan…

Kapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista ja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä kulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies.

–Hyv' iltaa, sanoi Hellmanni arasti.

–Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on hyvä ja käypi istumaan.

Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.

–Minä kävin siellä teillä sen asian tähden … kyllä kai se on kapteeni puhunut?

–Ei, mikä asia se on?

–Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla … silloin … kyllähän sinä sen muistat…

Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.

–Sekö?—Vai niin … mitäs siitä?

–Minä kun olen saanut manuun sen tähden … vaan ei anneta sen mennä oikeuden eteen…

–Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa…

–Ei, ei anneta mennä … sovitaan pois hyvinä miehinä…

Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään, niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:

–Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä…

–Hm!—Ei se ole sillä hyvä … sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi…

–En minä huorintekijäksi sanonut…

–Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin … sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden edessä…

–Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle … näinikään…

–Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua kohti … onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin rangaistaan rikoslain mukaan—murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää, etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta! Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?

–Kyllä minä sen tiedän … suuri siitä on edesvastuu … mutta se kun tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani teen…

–Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian… Vallesmanni oli todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja puhui aina käänteen kohdalla.

–Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen … peruuta pois, veli kulta, manuu … minä maksan sopiaiset … peruuta, hyvä veli … johan lupasi kapteenikin sopia … eikös luvannut?

–Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.

–Minkä tähden sinä et sitten saata … anna, hyvä veli, se anteeksi … elä saata minua onnettomuuteen … kyllä minä maksan, minkä tahdot…

–Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?

–Niin, niin, kohtuuden mukaan…

–Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään … et sinä ilman käräjiä maksa penniäkään!

–Minä maksan … minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?

–Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni.– Pääasia on anteeksipyyntö…

–Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen…

–Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?

–Lautakunta?

–Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen…

–Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa … voipa, voipa sentään!

Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja voivotuksista, sanoi hän:

–No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.

–Voi, auta, hyvä veli… elä sorra…

–Etkö sinä ole ketään sortanut?

–En minä ole…

–Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi…?

–Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu, kuinka hän on mökkiläistensä kanssa … se on heidän oma asiansa…

–No, niin on, niin on… Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan päästää sinut pulasta.

–Koeta, hyvä veli, koeta … puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne sopimaan.—Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?

–Ei tässä pakkokeinoja käytetä!

–No ei, no ei, ei pakkokeinoja…

–Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.

–Niin, niin…

–Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen kapteeninkin vaativan…

–Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.

–Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.

–Niin, niin…

–Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.

–Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen … milloinkas minä?

–Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten se ei…

–Sinun huoleksesi … toki kaiketikin…

–Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina … sen edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa…

–Elä kutsu vieraita miehiä…

–Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.

–Elä kutsu kuitenkaan kovin monta … pari kolme…

–Se on minun asiani!

–Niin, niin…

–Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti…

–Niin, mitenkä tuota—?

–Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan…

–Niin, niin…

–Suostutko siis siihen?

–Niin tuota … vai niin… Ei kai se?… kuinka se…? Minä en ole niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?

–Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää … no, jaa, kestit! Entä sitten?

–Ei mitään, ei mitään… Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka kalliiksi ne…?

–Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin ann' mennä käräjiin … sama meille on!

–Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä … ilmanhan minä vain … kyllähän se sopii niin… Joo… Hm!

Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin, heitti hyvästinsä ja lähti ulos.

Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista…

–Tuota … sitä minä … niin että … ettei niihin kesteihin, kun ne tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon … minulla on ollut tiukka rahasta nykyään … niin saisi sanoa kievarin emännälle, että tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut … vaikkei kai nämä pidot tulekaan … niin, niin…

–Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin emännän huoleksi … jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin, niin sillähän näistä pääset…

–Ei, ei millään lailla … en minä … hyvästi vain…

–Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.

–Skål! vastasi vallesmanni.

Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan, ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.

Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla. Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään tarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit samppanjoineen ja jälkiruokineen… Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan? Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä valta vaikka mihin … ja niillä on vanhaa vihaa…

Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.

–Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä, mutta herra ei vastausta antanut.—Koskeeko päähän? Vai ehkä olet vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?

–Ei tarvitse…

–Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi… se on varmaankin se sinun vanha kaulatautisi, annatko minä koetan…

–Mitä helvettiä sinä hommaat siinä … anna minun olla rauhassa…!

Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven, kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.