Mr Britling pääsee selvyyteen I

"Aivan niin", sanoi mr Direck. "Puheenalaisen ystäväni nimi oli Robinson, mikä seikka riittävän selvästi viittaa hänen englantilaiseen alkuperäänsä, ja hän muistutti, jos sallitte sanoa, teitä sekä vartaloltaan että ihonväriltään; rodulliselta kannalta hän oli – no niin, jokseenkin teidän laisenne…"

7

Tämä mr Direckin uusi yritys raukesi samassa, sillä mr Britling nousi seisomaan, laati kämmenistään huutotorven ja kajahdutteli kerran toisensa jälkeen kohti näkymättömiä kuulijoita.

Kun hän oli aikansa huudellut, kävi ilmi, että hän oli herättänyt kahden halullisen, mutta maltillisen työmiehen huomion. He sukelsivat hiljalleen esiin; aluksi oli näköpiirissä vain pari tarkkaavaista päätä. Heidän avullaan saatiin vaunu jälleen tielle. Mr Direck auttoi miehuullisesti pannen ohimennen merkille miesten mr Britlingille osoittaman kunnioituksen ja heidän osakseen tulleet shillingit. Miehet nostivat lakkia ja nimittivät mr Britlingiä "herraksi". He tarkastelivat automobiilia loitolta, mutta hyväntahtoisesti. "Ei se ole rikki mistään, ei kerrassaan mistään", sanoi toinen rohkaisevasti. Automobiili olikin tosiaan eheä, paitsi että likasuojus oli hiukan vääntynyt ja toisen sähkölampun johto irtautunut. Mr Britling istui jälleen paikallaan; mr Direck nousi vakavana ja ääneti hänen viereensä. Vaunu lähti liikkeelle nytkähtäen kuten aina, aivan kuin olisi joku odottamatta ja hävyttömästi takaa sysäissyt. Ja siitä pitäen mr Britling ajoi niin tavattoman varovasti, että saavuttiin perille enemmittä onnettomuuksitta, ellei ota lukuun hänen varsin miellyttävän puutarhansa veräjäpielen rikkiraapaisemaa astimen metallireunaa.

Perhe tervehti hänen onnellista palaamistaan vilpittömin helpotuksen ja ihailun tuntein. Pieni poika ilmestyi talon kulmaukseen ja hävisi taas aivan äkkiä.

"Isä on viimeinkin päässyt kunnialla kotiin", kuultiin hänen huutavan näkymättömille kuulijoille.

8

Vaikka mr Direckiä hiukan harmitti Robinsonin tarinan keskeytyminen – hän näet piti tapanaan, päättää alkamansa asian – huomasi hän kuitenkin heti, että mr Britlingin huoneenhallitus oli aito brittiläinen, perin epäamerikkalainen ja jossakin määrin vaikeatajuinen. Siinä oli jokin piirre, jota hän aluksi ei kyennyt ollenkaan määrittelemään. Verrattuna kaikkeen ennen elämässä nähtyyn se vaikutti – vihdoin löytyi oikea sana – luonnosmaiselta. Niinpä häntä esim. ei esitelty kenellekään muulle kuin emännälle, ja tämäkin toimitus suoritettiin siten, että mr Britling vain viittasi kädellään. "Siinä on Edith", sanoi hän ja lähti kohta viemään vaunuansa suojaan. Mrs Britling oli pitkä, pisamainen nainen; tukka vaaleanruskea ja silmät ruskeat, hajamieliset. Hän toivotti kätellen vieraan tervetulleeksi, ja sitten saapui ihmeellinen englantilainen kamarineitsyt – hän ainakin oli odotusten mukainen – ottamaan tulijan käsilaukun ja johdattamaan hänet vierashuoneeseen. "Murkina tarjoillaan ulkona", sanoi hän, sulki oven ja jätti hänet käsiliinalla peitetyn, lämmintä vettä sisältävän kannun pariin.

Talo, johon hän oli saapunut, oli neliskulmainen, vanha, punaisesta tiilestä rakennettu, varsin sievää kahdeksantoistasataluvun tyyliä, etupuolella laaja nurmikko suurine seetripuineen ja ajotie, joka johti suoraan pääovelle vieden siitä mr Britlingin vaunuineen jonnekin tuntemattomiin tienoihin rakennuksen takapuolelle. Talon keskuksena oli iso, ilmava, tammella laudoitettu halli, jota lämmitti talvella vain avoin liesi ja johon aukeavain monilukuisten ovien hän tiesi vievän Englannissa suosittuihin neliskulmaisiin yksityishuoneisiin. Kirjahyllyt ja täytetyt linnut koristivat hänen makuusuojansa edessä olevaa tasannetta. Tullessaan alas hän keksi hallissa pienen vaaleaverisen harjastukkaisen pojan, jolla oli yllään valkoinen flanellipaita, ja polvihousut; sääret ja jalat olivat paljaat. Poika seisoi tyhjän, avoimen takan ääressä asennossa, jonka mr Direck heti arvasi mr Britlingiltä periytyväksi. "Murkina on puutarhassa", julisti Britlingin vesa, "ja minut lähetettiin teitä hakemaan. Ja kuulkaahan nyt, onko totta, että olette amerikkalainen?"

"Aivan varmaan", vastasi mr Direck.

"Niin, osaan minäkin vähän amerikankieltä", sanoi poika, "minä olen opetellut sitä".

"Annahan kuulua", sanoi mr Direck hymyillen entistä ystävällisemmin.

"No, miksei: Gol darn you! Ouch. Geewhizz!.."

"Mistä olet tuon kaikki oppinut?" kysyi mr Direck rohkaistuen.

"Sunnuntain lisälehdestä", kertoi nuori Britling.

Mr Britling asteli heitä kohti. Hän oli nyt harmaassa flanellipuvussa – hänen oli täytynyt se kiireimmiten sukaista yllensä – ja tietenkin paljon pulskempi…

9

Pitkä, kapea pöytä, joka seisoi suurten vaahterain varjossa asuinrakennuksen ja siistityn luuvan välillä – viimeksimainittua suojaa kuului käytettävän "tanssiin ja muuhun sellaiseen" – oli peitetty sinisellä liinalla, seikka, joka sekin oli omiansa mr Direckiä hämmästyttämään. Hän oli ensimäistä kertaa aterialla englantilaisessa kodissa ja odotti joistakin epämääräisistä syistä saavansa kokea muodollista jäykkyyttä "moitteettomine pöytäliinoineen". Lisäksi hän oli otaksunut tarjoilun olevan jäykkäin ja taitavain kamarineitsyiden hoidettavana ja koko homman tapahtuvan erittäin säädyllisesti. Vastoin odotusta sukelsi esiin – nähtävästi keittiön suunnalta – pari hyvänluontoista palvelijatarta vetäen pyöräin varassa liikkuvaa laitetta, jota mr Direckin pieni opas kertoi nimitettävän "täti Kalisevaksi" – tosiaan se tuntui nimensä ansaitsevan – ja jonka hyllyihin ateria kokonaisuudessaan oli sijoitettu. Sillä aikaa kun palvelijattaret tuon liikkuvan tarjoilupöydän ääressä leikkelivät paistia ja aukoivat pulloja, pitivät tarjoilusta huolta äsken puheena ollut pieni poika ja hänen hiukan vanhempi veljensä, joita avusti pari nuorukaista – viimeksi mainittujen asemaa ja sukulaisuussuhdetta oli vaikea mennä lähemmin määrittelemään. Mrs Britling istui pöydän päässä keskustellen mr Direckin kanssa, tehden kysymyksiä ja yleisen silmälläpitovelvollisuutensa vuoksi kuunnellen vastauksia vain puolella korvalla.

Seurueen kokoonpano oli omiansa saamaan mr Direckin jossakin määrin ymmälle. Mr ja mrs Britling istuivat pöydän päissä; siihen asti asia oli kyllä selvä. Jokseenkin varmaa oli sekin, että molemmat paljasjalkaiset pojat olivat pikku Britlingejä. Mutta siitä eteenpäin peittyi kaikki epävarmuuden pilveen. Pöydässä oli suunnilleen seitsemäntoistavuotias nuorukainen, joka oli paljon tummempi kuin Britling, mutta nenän ja pisamain puolesta häntä muistuttava, kenties hänen poikansa aikaisemmasta aviosta tai poikapuoli; hän oli pörhötukkainen ja hänen kätensä ja jalkansa ilmaisivat nopeata kasvamista. Vielä oli pöydässä hyvin punakka, lyhyttukkainen, silmälaseilla ja panamahatulla varustettu nuori saksalainen, joka luultavasti oli nuorempain poikain kotiopettaja. (Mr Direckillä oli samoin hattu päässä, sillä hän oli jo ennen New Yorkista lähtöään kuullut liioiteltuja Englannin ilmanalaa koskevia juttuja. Kaikki muut olivat paljain päin.) Vihdoin oli siellä ymmärrettävyyden rajoissa miellyttävä, nuori, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies, jota kaikki nimittivät "Teddyksi". Mr Direck arvaili hänen olevan "sihteerin".

Mutta näiden tavallisten ja ymmärrettävien henkilöiden lisäksi oli läsnä kerrassaan salaperäinen, soma, sinipukuinen nuori nainen, joka hymyten istui mr Britlingin vieressä, ja mr Direckin oikealla puolella oli jotenkin yhdennäköinen tummatukkaisempi neito, joka kohta alunpitäen näytti hänestä vieläkin somemmalta ja tuntui – vaikka ensinnä olikin mahdoton asiaa tarkemmin määritellä – jollakin tavoin tutulta; Teddyn ja kotiopettajan välissä istui kookas, keski-ikäinen nainen, joka mustine pukuineen, kultaisine kaulaketjuineen ja valtavine nenineen näytti ikäänkuin asiaankuulumattomalta; vielä oli eräs pitkä, keski-ikäinen, älykkäännäköinen herra, joka ehkä satunnaisesti vieraili talossa, sekä nuori intialainen herra, puettu moitteettomasti kalvosimia ja ruskeata, pehmeää liinakaulusta myöten, joista pisti esiin hieno pronssipinta ja runsaat, kiharat hiukset, ja vihdoin oli läsnä korkeintaan vuoden ikäinen lapsukainen, joka tarkkaavaisena istui vaunuissaan heiluttaen iloisesti kättä jokaiselle. Tämä lapsukainen se pahiten hämmensi mr Direckin järjestystä harrastavaa mieltä. Mietiskellessään kuka voisi olla lapsen isä tuli hän puhelleeksi mrs Britlingille melkein yhtä katkonaisesti ja hajamielisesti kuin viimeksimainittu hänelle. Oli jokseenkin varmaa, ettei lapsi kuulunut mrs Britlingille. Hänen vieressään istuva neiti tai mr Britlingin vierustoveri tai mustapukuinen nainen, voivat jokainen varsin hyvin olla naimisissa, mutta missä sitten oli aviomies? Epätodenmukaiselta tuntui, että löytölasta olisi tänne tuotu aterian ajaksi…

Älyttyään vihdoin, että sukulaisuusongelma oli jätettävä ratkeamaan itsestään, ellei mielinyt suistua kokonaan keskustelun ladulta, mr Direck kääntyi emännän puoleen, jonka silmälläpitovelvollisuudet sallivat pienen lepohetken, ja lausui hänelle, miten muistettava asia mr Britlingin tapaaminen hänen omassa kodissaan tulisi hänen elämässään olemaan ja miten erinomaisen suuressa arvossa Amerikka oli alkanut pitää mr Britlingiä ja hänen kirjoitelmiaan. Hän huomasi erään ennakolta suunnitellun keskustelujohdannon sopivan tähän aivan vähäisin muutoksin. Sitten hän jatkoi huomauttaen, että oli yllättävän mielenkiintoista havaita mr Britlingin käyttelevän omaa automobiilia, vieläpä automobiilia, joka oli amerikkalaista tekoa. Amerikassa oli automobiilien ja muiden samanlaatuisten tuotteiden valmistus tehty järjestelmälliseksi, vieläpä siinä laajuudessa, että sen hänen mielestään piti suorastaan hämmästyttää eurooppalaisia. Aivan varmaan Se oli omansa hämmästyttämään eurooppalaisia tehtailijoita. Kuvaavana esimerkkinä hän voi kertoa pienen jutun eräästä Robinson-nimisestä tuttavastaan – miehestä, joka, kumma kyllä, kooltaan ja ulkomuodoltaan suuresti muistutti mr Britlingiä. Hän oli juuri asemalta tultaessa kertonut tästä mr Britlingille. Hänen tuttavansa oli eräiden kumppanien kera tehnyt toistaiseksi suurisuuntaisimman yrityksen valloittaakseen, lyhyesti sanoen, kevyiden tuhannen dollarin automobiilien markkinat. Heidän ajatuksensa oli tämä: "Kysymyksessä olevat markkinat voidaan käsittää rakennusleikiksi, jossa irralliset kappaleet odottavat kokoojaansa. Me suoritamme tuon tehtävän." Mutta se oli helpommin ajateltavissa kuin suoritettavissa. Heti aloitettaessa hän ja hänen toverinsa kohtasivat odottamattaan erittäin pahan pulman…

Aluksi mrs Britling seurasi mr Direckin esitystä melkeinpä jakamattomalla tarkkaavaisuudella, mutta kun johdanto oli valmis, olivat asiat sinisellä liinalla ehtineet uuteen vaiheeseen, joka yhä enemmän vaati rouvan älykästä johtoa. Pikkupojat ilmestyivät äkkiä hänen vierelleen. "Otammeko lautaset ja tuomme mansikat, äiti?" kysyivät he yht'aikaa. Sitten kutsuttiin toinen taampana pysyttelevistä sievistä neitsyistä ja annettiin hänelle, määräyksiä matalalla äänellä, ja mr Direck tajusi, ettei Robinsonin kuvaavat kokemukset tällä kertaa sopineet seikkaperäisemmin esitettäviksi. Hiukan nolona, mutta täysin ymmärtäen tilanteen laadun, hän kääntyi puhuttelemaan vasemmanpuolista naapuriansa…

Neiti hymyili tosiaankin harvinaisen somasti, ja hänen vienoissa, kirkkaanruskeissa silmissään oli jotakin erikoista – aivan kuin pienen, vikkelän linnun liikehtimistä. Ja – hän muistutti jotakin tuttua henkilöä! Aivan varmasti. Hän oli valmis ryhtymään keskusteluun.

"Minä tässä mainitsin mrs Britlingille", sanoi mr Direck, "miten suurena onnena pidän, että sain tutustua mr Britlingiin näin perheen piirissä".

"Ettekö ole häntä ennen tavannut?"

"En, tulin vuorokautta liian myöhään hänen matkustaessaan Bostonin kautta viime Amerikan-matkallaan. Tasan vuorokautta. Olin siitä kovin pahoillani."

"Olisin hyvilläni, jos minullekin joku kustantaisi matkan maailman ympäri."

"Jos kirjoitatte yhtä hienosti kuin mr Britling, niin mr Kahn lähettää teidät matkaan."

"Luuletteko, että se kävisi päinsä, jos osoittaisin taipumuksia?"

"Miksei. Kirjoittakaa joitakin lupaavia näytteitä – vain sen verran, että hän tulee vakuutetuksi."

Nuori neiti ajatteli mr Britlingin hyvää onnea.

"Hän on nähnyt Intian. Ja Jaapanin. Viikkokausia hän on ollut Egyptissä. Ja hän palasi suoraan halki Amerikan."

Mr Direck oli jo höyrylaivalla alkanut totuttautua hyppelehtivään ja epäjohdonmukaiseen englantilaiseen keskusteluun. Hän teki nyt mielestään kerrassaan oivan hyppäyksen samalla alentaen äänensä tuttavallisen matalaksi. (Luultavasti jo Aatami ensi kertaa Eevan kanssa keskustellessaan huomasi, kuinka miellyttävää on alentaa tutunomaisesti ääntään, kun lähettyvillä on siro korva ja sen juuressa korea kihara.)

"Otaksun", virkkoi mr Direck, "että mr Britling tutustui tuohon värilliseen herraan Intiassa?"

"Värilliseen herraan!" Neiti katsahti nopeasti pöydän toiselle puolen ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jotakin purppuranpunaista ja siinä keltaisia täpliä. "Ei, hänhän on eräs mr Lawrence Carminen nuoria miehiä!" selitti hän vieläkin tutunomaisemmin sellaisin ilmein kuin olisi ollut kysymys heidän edessään seisovasta hopeisesta ruusumaljakosta. "Hän on etevä Intian kirjallisuuden tuntija, kuuluu erääseen yhdistykseen, jonka tarkoituksena on edistää intialaisten ylioppilaiden viihtymistä Lontoossa, ja hänen on tapana tuoda niitä tännekin."

"Kuka sitten on mr Lawrence Carmine?" jatkoi mr Direck tiedustelujaan.

Entistä yhä tutunomaisemmin neiti neuvoi mr Carminen, kuten näytti, vain hiukan ripsiään liikahuttamalla.

Mr Direck valmistautui puhumaan vieläkin enemmän sotio voce ja luotamaan vieläkin syvempiä salaisuuksia. Hänen katseensa viipyi lastenvaunuissa; hän kumartui hiukan lähemmäksi korvaa… Mutta mansikat keskeyttivät hänen yrityksensä.

"Mansikoita!" sanoi neiti kääntäen hänen huomionsa vasemman olkapään vaiheille hiukan päätään heilauttamalla.

Siinä oli toinen pojista kukkuraisine lautasineen valmiina hänelle tarjoilemaan.

Sitten ryhtyi mrs Britling jälleen keskustelemaan hänen kanssaan. Hän sanoi tietävänsä niin vähän Amerikan oloista, ettei edes ollut selvillä, kasvoiko siellä mansikoita. Täällä oltiin nyt parhaassa mansikkakaudessa, ja vuosi oli ollut hyvä. Ja parhaassa ruusukaudessa samaten. Englannin kansan pikku heikkoutena oli pitää ruusujaan ja mansikoitaan maailman mainioimpina.

"Englantilainen iho olisi laskettava mukaan", sanoi mr Direck marjavuorensa ylitse, nähtävästi yrittäen kohteliaisuutta. Ja sehän oli kuten olla pitikin… Mutta neiti hänen vasemmalla puolellaan puhutteli pöydän toisella puolen istuvaa saksalaista kotiopettajaa eikä siis kuullut mitä hän sanoi. Niin ettei haitannut, vaikka kohteliaisuudessa olisi ollut vähän vikaakin…

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että neiti muistutti erästä isoäidin serkkua, jonka vanha valokuva oli heillä kotona ja johon hän poikasena oli rakastunut. Tuo oli hänen hymynsä. Tietysti! Tietysti!.. Hänhän oli tavallaan jumaloinut sitä kuvaa… Hän tunsi omituista halua kertoa se neidille…

"Tämä käyntini", sanoi hän mrs Britlingille, "on, jos mahdollista, sitäkin mielenkiintoisempi minulle, kun äidinäitini oli täällä syntynyt ja kasvanut samoinkuin äidinisänikin suku aikoinaan. Äidinisäni suku on tullut Uuteen Englantiin hyvin varhain… Niin, no, jos sanoisin Mayflowerin aikoihin, en kyllä puhuisi totta. Mutta ei siinä paljoa ole tinkimistä. He olivat Essexin Hinkinsoneja. Minussa on ainakin hyvä kolmannes essexiläistä verta. Isoäitini oli Essexin Cornereita. Täytyy tunnustaa, että olin aikonut – "

"Cornereita?" kysyi hänen vieressään istuva neiti terävästi.

"Sanoin juuri mrs Britlingille hiukan aikoneeni – "

"Jotakin noita essexiläisiä sukulaisianne koskevaako?"

"Niin, olin ajatellut ottaa selkoa, onko heitä vielä näillä seuduin… Sanokaahan, olenko astunut nappoon?"

Hän siirsi katsettaan henkilöstä toiseen.

"Hän on Cornereita", sanoi mrs Britling.

"Vai niin", virkkoi mr Direck hetken epäröiden. Asia oli niin ihastuttava, ettei käynyt päinsä olla kovin hillitty. Ilmakehä tuntui vapaalta ja ystävälliseltä. Hänen äänenpainonsa teki kaiken loukkaantumisen mahdottomaksi. Ja hän loi neitiin avoimesti paljon puhuvan silmäyksen. "Hauskaa tavata teitä, serkku Corner. Kuinka vanhukset täällä kotona jakselevat?"

10

Sukulaissuhteen herättämä vilkas mielihyvä auttoi mr Direckiä irtautumaan halustaan kertoa Robinson-tarinansa. Ryhtyessään jälleen juttelemaan mrs Britlingin kanssa, hän heti käänsi keskustelun tuohon merkilliseen tapaukseen, näihin asti aavistamattoman sukulaisen löytymiseen. "Käyttäydyn ehkä amerikkalaisesti", sanoi hän puolustellen, "mutta luulenpa melkein lähteväni maanantaina Market Saffroniin, Hinkinsonien kotipaikoille tutkiakseni siellä kirkkomaan hautakiviä päivän tai pari".

"On hyvin luultavaa", virkkoi mr Britling, "että löydätte joitakin tietoja kirkonkirjoista. Monessakin paikassa ulottuvat kirjat kolmensadan vuoden päähän tai edemmäksi. Minä vien teidät sinne pikku vaunuillani."

"En tahtoisi missään nimessä teitä vaivata", sanoi mr Direck joutuisasti.

"Vaivaamisesta ei kysymystäkään. Minä ajan mielelläni. Ainakin toistaiseksi. Ja kun kerran matkaan lähdemme, niin palaamme Harborough High Oakin kautta ja otamme selkoa Cornerien sukupuusta. Sukua on siellä päin vielä monin paikoin. Eivätkä tietkään ole lainkaan kiusalliset: joku mäki ja käänne vain siellä täällä."

"En tosiaankaan tahtoisi aiheuttaa teille sellaista vaivaa, mr Britling."

"Vaivasta ei kysymystäkään. Minun tekee juuri mieleni päivän matkalle ja haluaisin, että Gladys – "

"Gladys?" kysyi mr Direck, nähden toivon kipinän välkähtävän.

"Minä puhun pikku vaunustani. Haluaisin nähdä, mihin Gladys kelpaa oikeassa ajossa. Olen ollut sillä matkassa vain neljä kertaa enkä ole vielä päässyt neljäänkymmeneen peninkulmaan tunnissa. Ja minulle sanottiin, ettei sen pitäisi olla lainkaan vaikeata. Saan siis katsoa asian päätetyksi."

Mr Direck ei sillä hetkellä keksinyt mitään pätevää tekosyytä. Mutta hän piti aivan selvänä, että jotakin täytyi tapahtua. Hän olisi mielellään tuntenut jonkun, joka olisi voinut sähköteitse kutsua hänet takaisin Lontooseen ja siten pelastaa hänet mr Britlingin voimavaunua uhkaavista epävarmoista vaiheista. Sitten valtasi toinen asia koko hänen mielenkiintonsa.

"Tuskin uskotte minua", sanoi hän, "jos kerron että teidän miss Cornerinne ihan ihmeellisesti muistuttaa erästä äidinäitini serkun pienoiskuvaa, joka on hallussani kotona Amerikassa. Hän näyttää erittäin miellyttävältä neitoselta."

Mutta mr Britling ei tehnyt lähempää selkoa miss Cornerista.

"Varmaan on hyvin hauskaa", sanoi hän, "tulla tänne haeskelemaan amerikkalaisia sukujanne muistomerkkien ja hautapatsaiden kirjoituksista. Tunnette luonnollisesti Evershamin eteläpuolella olevan seudun, jossa joka toista muistomerkkiä koristaa tähtilippu, maasta muuttaneiden Washingtonien vaakuna. Epäiltävää on kuitenkin, löytyisikö sieltä enää suvun nimeä. En myöskään usko, että löydätte montakaan Hinkinsonia Market Saffronista. Mutta tässä osassa maata on useissa paikoin viidenkuudensadan vuoden ikäisiä sukuja, jotka yhä kukoistavat. Siitäpä syystä Essex onkin paljoa aidompaa Englantia kuin Surrey tai sanokaamme Kent. Tässä ympäristöllä tapaatte Corner- ja Fairly-sukuja, tuonnempana seuraa Capel, ja Dunmow'n ja Braintreen puolessa Maynardeja ja Byngejä. Ja Claveringsin puistosta löydätte tammia ja pyökkejä, jotka ovat kaikuneet susien ulvontaa ja miesten rautapaitojen kalsketta. Kaikkia täkäläisiä vanhoja taloja ympäröivät vallihaudat susien varalta. Itse Claverings on Tudorien ajalta ja on hieno sekin. Ja talonpoikaistalot ovat yhä olkikattoisia…"

Hän mietti hetkisen. "Jos matkustatte Lontoosta etelään, on asia aivan toinen. Te joudutte eri aikakauteen, eri yhteiskuntaan. Olette Lontoon esikaupungeissa vaikka kuljette rannikolle asti. Ette löydä yhtään oikeata vanhaa taloa, sellaisia syväjuurisia perintötiloja kuin täällä. Tapaatte miljoonanomistajia ja heidän kaltaisiaan, jotka ovat asettuneet vanhoille tiloille. Surrey on tulvillaan rikkaita välittäjiä, tirehtöörejä, tuomareita, sanomalehdenomistajia. Sellaista väkeä, joka ristikoilla sulkee puistojensa tiet. He tekevät jotakin noille vanhoille tiloille – en tiedä mitä – ja samassa muuttuu maaseutu huvila-alueeksi. Pikkutiloja ja punatiilihuviloita ja keinotekoisia talonpoikaistaloja syntyy kuin sieniä sateella. Alkaa vallita uudenlainen, kolea sirostelu. Kumirengas- ja bensiini-ilmoituksia, valtavia, räikeitä pintoja pystytetään tienvierille. Köyhä kansa joutuu muuttelemaan, kunnes ei enää tiedä isoisistään. Niistä tulee huvilayhteiskunnan loiseläjiä ja jobbaajia, jotka rikastuvat alhaisin keinoin ja hankkivat itselleen gramofonin. Essex täällä ja Surrey siellä ovat yhtä erilaiset kuin Venäjä ja Saksa. Mutta jos yksi amerikkalainen sattuu käymään Essexissä, niin kahdenkymmenen matkan päämääränä on Godalming tai Guildford, Dorking, Lewes tai Canterbury. Surreyläiset eivät oikeastaan ole lainkaan englantilaisia. He ovat rauhattomia. Joko mukana eteenpäin tai joukosta pois. He kouluttavat puutarhureitansa, pitävät kovasti luentoja tehokkaasta maanviljelyksestä ja rakentavat ampumaratoja joka kylään. Se on uusien ilmoituskilpien ja Piikkilanka-aitojen luvattu maa; siellä on poliisi Vastassa joka nurkassa. He pukeutuvat päivällisille. He pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin. Jos siellä joku nousee yöllä varasta ahdistamaan, niin hän pukeutuu soveliaaseen pukuun – tai ei näyttäydy ensinkään. Kulkureittensa käsittelyä varten heillä on erikoinen tieteellinen järjestelmä. Kirkot ovat kiinni arkisin. Puolet heidän maastaan on kovaa kalkkia tai rikkiviisasta hiekkaa, joka kelpaa ainoastaan huvilain perustuksiin. Golfia he pelaavat ylelliseen, perinpohjaiseen tapaan, kun ei ole muutakaan tekemistä… Täällä Essexissä sitävastoin ollaan yhtä levollisia kuin kahdeksannellatoista vuosisadalla. Metsälle lähtiessämme me pukeudumme mihin vanhoihin vaatteisiin hyvänsä. Maaperänä on runsas, mehuisa savi, joka muuttuu puolittain juoksevaksi syksyisin, kun on sorsajahdissa kahlattava. Velikullat ovat aikoja sitten vääntäneet kaikki meidän tienviittamme päin seiniä. Meidän kanamme ja sikamme käyvät parvittain yksillä laitumilla. Meidän ruusumme ja tammemme ovat suurenmoiset; se jo osoittaa että täällä on varsinainen Englanti. Jos haluaisin pelata golfia – jota kelpo essexiläisenä en halua – saisin ajaa kymmenen peninkulmaa Hertfordshireen. Ja mitä tulee reumatismiin ja korkeaan ikään, ei Surrey vedä meille läheskään vertoja. Tahdoin teille selittää kaiken tämän, sillä paikkakunnan teihin tekemä vaikutus on mainituista seikoista riippuvainen… Tämä seutu on osa todellista Englantia, Englantia Lontoon ja tehdasalueen ulkopuolella. Se liittyy Wessexiin ja Merciaan ja vanhaan Yorkshireen – tai miksei Meathiin ja Lothianiin. Ja sitä myöten ollaan vielä oikeassa Englannissa…"

11

Mr Direck ei kyennyt antamaan tälle selontekoryöpylle täyttä arvoa, koska hän sen kestäessä etääntyi muusta seurueesta. Hän halusi päästä lähemmin tuntemaan äsken löytämäänsä serkkua ja hän tahtoi tietää mitä lapsukainen, bengalilainen herra – jota ilmeisesti ei saanut nimittää "värilliseksi" – isonenäinen nainen ja kaikki muut selittämättömät henkilöt oikeastaan olivat. Sen sijaan kuljetti mr Britling häntä yksinään ympäri kartanoa ikäänkuin näytelläkseen asumustaan kaikilta kulmilta ja puheli niin nopeasti ja oikullisesti, ettei mr Direck saanut tehdyksi yhtään kysymystä, varsinaisen asiansa esittämisestä puhumattakaan.

Kukkatarha oli melkoisen laaja ja sieltä levisi miellyttäviä tuoksuja. Se oli täynnä suuria tuuheita ruusupensaikkoja ja yksinäisiä ruusurunkoja; siellä oli pitkä säleistö köynnös- ja lonkerokasveja, iso lehtimaja ja kukkalavoissa sikinsokin, ilman mitään järjestyksen oirettakaan kukkivia orvokkijoukkoja ja sekalaisia luikertavia kasveja, jotka parveillen ja tungeskellen taistelivat keskenään ankaria taisteluja. Ja yhä jutellen mr Britling johti puna-aitaisen ja hedelmäpuita paisuvan kasvitarhan ohi läpi veräjän neliskulmaiselle tasanteelle, joka oli ollut aikoinaan tarhapihana entisen luuvan edustalla. Luuvanovien sijaan oli asetettu lasi-ikkunat, ja keskelle tasannetta oli järjestetty syvä vesiallas, joka oli täynnä sadevettä ja jossa mr Britlingin ohimennen tekemän huomautuksen mukaan "kaikki" kävivät uimassa kun ilma oli lämmin. Ajuruohoa, rosmariinia ja muita hyvänhajuisia kasveja oli istutettu tasanteelle altaan ympärille, ja kymmenen tasaiseksi leikattua Arbor vitae-puuta seisoi vahdissa. Mr Direck kärsi Tantaloksen tuskia nähdessään syreenipensaiden lomitse vilahdukselta äsken löytämänsä serkun ja hänen sukulaisensa, sinipukuisen naisen pelaamassa tennistä intialaisen ja erään toisen nuorukaisen kanssa, kun taas aina tarvittaessa isonenäinen nainen kulki yli näkymön ja kumartui viihdyttäen lapsenvaunujen yli. Ja mr Britling, joka oli istuutunut sellaiseen paikkaan, mistä mr Direck vain vaivoin saattoi viheriäin lehväin välitse nähdä helakanpunaisia, sinisiä, valkoisia ja ruskeita pilkahduksia, puhui yhä Englannista ja Amerikasta ja niiden välisistä suhteista ja kaikesta muusta mitä on auringon alla.

Pian senjälkeen eräässä kaukaisessa veräjänaukossa näkyivät hetkisen molemmat pikkupojat ajamassa pienillä polkupyörillään ja vähän matkaa jälempänä saksalainen kotiopettaja. Sitten tuli jättiläismäinen harmaja kissa hiljalleen poikki puutarhan ja istuutui kunnioittavasti kuuntelemaan mr Britlingiä. Iltapäivän taivas oli helakansininen ja sen pinnalla leijaili pieniä villavia pilvenhattaroita.

Toisinaan oli mr Direck huomaavinaan mr Britlingin satunnaisista huomautuksista, että hänen isäntänsä tiesi, mitä laatua hänen, amerikkalaisen, Englannissa saamat ensi vaikutelmat olivat, mutta itse asiassa hänelle ei tarjoutunut ollenkaan tilaisuutta vaikutelmainsa selostamiseen; mr Britling piti huolen puhumisesta. Hän istui vieraansa vierellä kellitellen mielikuvia ja mietteitä ja leikkien niillä kuten hilpeä suihkulähde auringonpaisteessa.

Mr Direck istui hyvässä rauhassa tyynellä nautinnolla imien tavanmukaista, ainoata aterianjälkeistä sikanaan. Jos hän tunsi itsensä jokseenkin tuppisuiseksi, oli suihkulähde sen sijaan vilkkaassa toimessa. Hän kuunteli juttua pääpiirteissään – mahdotonta olikin tarkkaavasti seurata sen kaikkia mutkia ja käänteitä – ja samaan aikaan hänen katseensa vaelsi ympäri puutarhan alinomaa palaten lehväin takaa väikähteleviin verkkopallonpelaajiin. Kaikki oli erinomaisen iloista, miellyttävää ja täydellistä; kaikki oli vaihtelevaa ja viehättävää olematta lainkaan rehentelevää – siinä eräs niitä pieniä salaisuuksia, joiden perille Amerikka ei ole vielä päässyt. Ei mikään näyttänyt tehdyltä tai ostetulta tai paljonmaksavalta, vaan kaikki oli kuin onnellisen sattuman luomaa…

Mr Britlingin puhe kehittyi laajaksi virraksi, joka huuhteli mr Direckin mieltä temmaten mukaansa satunnaisia mietteitä ja ajatusyhtymiä, kuljettaen muistikuvina pinnallaan näiden viimeksikuluneiden viiden päivän kuluessa kasaantunutta näkö- ja kuulovaikutelmain parvea, esi-isäin nimien ja somain serkkujen häipyviä mielikuvia, ennakolta valmistettujen keskustelujohdantojen kappaleita, joissa määriteltiin mr Britlingin amerikkalainen maine, luentoseuran puolesta tehtäviä ehdotuksia, Robinsonin tarinan yhä vielä mieleen pyrkiviä pääseikkoja…

"Ei kukaan ole keksinyt brittiläistä maanomistusjärjestelmää, ei kukaan ole keksinyt brittiläistä aristokraattista järjestelmää, ei kukaan ole keksinyt kirottua valtiomuotoamme, vaan ne ovat sattuneet syntymään niinkuin agaatti syntyy kerrostuma kerrostumalta, mutta nähkääs, tuo kaikki muodostui tavallaan varsin onnekkaasti, soveltui niin hyvin kansamme ja saaremme mielenlaatuun ja ilmastoon, oli ylipäänsä niin mieluisaa, että se täällä omaksuttiin! – sitä ei voi olla omaksumatta – se oli omaksuttu jo Anna-kuningattaren aikoina, ja Jumala tiesi, luovummeko siitä milloinkaan. Me olemme samaa lajia! kuin Lingula, eräs pieni kuoriaiseläin, jonka jäännöksiä löytyy vanhimmista vuorilajeista ja joka on olemassa vielä tänä päivänäkin: se sopeutui suotuisiin olosuhteisiinsa eikä ole muuttunut ollenkaan. Miksi se muuttuisikaan? Se erittää pois kaikki häiritsevät ainekset. Sukujemme nuoremmat pojat lähtevät maailmalle perustamaan siirtomaavaltoja. Talonpoikaistalojen liiat lapset muuttavat Austraaliaan, Kanadaan tai kaupunkeihin. Se ei vaikuta näihin asioihin."

12

Mr Direck oli sattumalta pysähtynyt silmäilemään luuvaa, ja hänen katseensa ilme, joka aluksi oli laiskan hyväksyvä, muuttui vähitellen älykkään arvostelevaksi. Äkkiä hän päätti sanoa jotakin. Hänen päätöksensä oli niin luja, että hän aikoi lausua sanottavansa julki, vaikka mr Britling yhä jatkaisi juttuansa.

"Tuo luuva", sanoi hän, "on luullakseni Anna kuningattaren ajoilta".

"Pihaa ympäröivät muurit ovat nähtävästi vanhemmatkin: kenties jonkin luostarin jäännöstä. Esimerkiksi tuo harmaa kohta tuolla kulmauksessa. Itse luuva on kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta."

"Ja on yhä koossa. Ja tämä tarhapihakin on vielä paikoillaan."

Mr Britling oli jälleen pillastumaisillaan, mutta mr Direck ei kallistanut korvaansa, hän piti puoltansa kuin mies, jonka lasso on osunut määräpaikkaansa.

"Tahtoisin, mr Britling, tehdä erään luuvaanne koskevan muistutuksen, joka on sovellettavissa myöskin tarhapihaanne."

Mr Britlingin oli pakko pysähtyä. "Minkä muistutuksen", kysyi hän.

"No niin", vastasi mr Direck, "silmäänpistävintä minusta on se, ettei luuva enää ole mikään luuva, eikä tarhapiha mikään tarhapiha. Luuvassa ei ole vehnää, ei akanoita eikä muuta senkaltaista, ei ole, eikä tule olemaan: siellä on vain pianola ja tanssipermanto, ja jos tänne tarhakartanolle eksyisi lehmä, niin se heti karkotettaisiin pois. Sitä pidettäisiin mitä luonnottomimpana ilmiönä."

Hänestä tuntui miellyttävältä taas kerran saada puhua. Hän jatkoi pelkäämättä. Hän viekoittui laajaan yleistämiseen.

"Äsken te, mr Britling, ystävällisesti tiedustelitte ensimäisiä Englannista saamiani vaikutelmia. No niin, mr Britling, ensimäinen vaikutelma, joka minusta nähden on minkään arvoinen, olisi tämä: että heidän maanne näyttää ja tuntuu vanhalta Englannilta suuremmassa määrin kuin olisi voinut luullakaan ja että se itse asiassa on vanhan Englannin kaltainen vähemmän kuin kukaan saattaisi hevin arvata."