Minun pienet kettuni ovat hauskoja pikku eläimiä. Toivon vain, etteivät lukijani väsyisi viehättävään eläinnäyttelyyni, ennenkun olen päässyt näytöksen loppuun. Muistakaahan, että pieniä kettujani on seitsemän kappaletta ja ainoastaan kolme olen vasta kerinnyt näyttää; siksipä riittäköön kärsivällisyytenne.

Niinkuin olemme jo huomauttaneet, ovat nämä pienet ketut muutoin totisten ja hyväin kristittyjen helmasyntejä. Sellaiset ihmiset ovat vapautuneet törkeistä synneistä, jommoisia ovat varkaus, valhe ja murha. Mainittuja pieniä helmasyntejä pidetään tavallisesti liian vähäpätöisinä saarnastuolista käsiteltäviksi. Mutta ne ovat pienoisten, punaisten hämähäkkien laisia, joita paljaalla silmällä on vaikea kasvista erottaa. Mutta ne ilmaisevat olemassa-olonsa siten, että terveeltä ja vihreältä näyttävä lehti toisensa perästä kuihtuu ja varisee.

Minulla on taas mielessäni eräs uusi pikku kettu, joka on hyvin toimelias hävittämään kotoisen onnen viinitarhaa ja joka siinä toimittaa enemmän kuin luulisikkaan.

Vaikea on ollut keksiä sille sopivaa nimeä; lopuksi valitsin itsepäisyyden, vaikka sitä yhtä hyvin voisi sanoa omavaltaisuudeksi.

Tämä virhe, niinkuin moni muukin, on ainoastaan hyvin tarpeellisen ja kiitettävän ominaisuuden liioittelua. Luonteenlujuus on annettu ihmiselämän perustaksi. Ilman sitä ei koskaan voisi mitään toimittaa; kaikki inhimilliset aikeet olisivat häilyviä kuin vesi viettävällä pinnalla. Jokaisessa suhteellisesti muodostuneessa luonteessa täytyy olla kestävyyttä, tahdonlujuutta, ja että ihminen voisi kehittää niin välttämätöntä ominaisuutta, on se hänellä vaistona luonteessaan.

Tämä vaisto on ihmisellä siis yhteinen eläinten kanssa. Eläinten päättäväisyys on luontainen voima, joka ilmautuu eri tavalla eri eläimissä. Verikoiran itsepäisyys, kun se pitää kiinni vastustajaansa, muulin uppiniskaisuus, kun se lyönneistä ja uhkauksista välittämättä seisattuu, ovat suoranaisen eläimellisen ominaisuuden sattuvia esimerkkejä. Samaa ominaisuutta on ihmisessäkin ja se muodostaa sen sankarillisen lujuuden ja kestävyyden perustuksen, joka yksin voi toteuttaa elämän suuria ja jaloja aikeita.

Se virhe, josta puhumme, saa alkunsa mainittujen ominaisuuksien vapaasta ja hillitsemättömästä kehityksestä, siitä vaistomaisesta kestävyydestä, jota ei järki eikä omatunto ohjaa. Sanalla sanoen, se on itsepäisyys, joka huolimatta kaikesta noudattaa omaa tahtoaan. Tätä eläimellistä vaistoa tarkoitammekin itsepäisyydellä, ja juuri sen tähden, että se on vaisto, on se niin paljon ikävyyttä saanut aikaan kotielämässä.

Kauniissa, uudessa rakennuksessa kummulla on nuorella pariskunnalla paljo hauskaa touhua, joka muutoin ulkonaisesti onnellisissa oloissa seuraa kodin perustamista. Puuseppä, verhoilija ja muut käsityöläiset ovat ahkerassa toimessa, täyttäen heidän käskyjään. Itse he tyytyväisinä vain määräilevät ja järjestelevät, mihin mikin heidän kauniista ja mukavista huonekaluistansa asetetaan.

Hero ja Leander ovat oikein kelpo ihmisiä, jotka asianmukaisessa järjestyksessä ovat käyneet kaikki ne kehitysasteet, jotka nykyisessä yhteiskunnassa muodostavat avioliiton johdannon. He ovat kahden vuoden ajalla melkein joka päivä kirjoitelleet toisilleen ja alkaneet kirjeensä sanalla: "Rakkaani" ja lopettaneet sanalla: "Omasi" j.n.e. He ovat lähettäneet toisilleen kukkasia, sormuksia ja hiuskiehkuroita, he ovat povellaan säilyttäneet toistensa valokuvia, he ovat kuluttaneet tunnin toisensa perästä puhelemalla kaikesta maan ja taivaan välillä. He ovat järkähtämättömästi vakuutettuja, ettei kellään ole ollut sellaista sielujen sopusointua, sellaista mielipiteiden yhtäläisyyttä, sellaista oikeaa, järkevää ja vankkaa perustusta molemminpuoliselle rakkaudelle ja kunnioitukselle kuin heillä.

Mutta asian laita on kumminkin sellainen, että ihmiset voivat olla ihan yksimielisiä, myötätuntoisia kaikessa, jotka koskee heidän henkisä harrastuksiaan. He saattavat pitää samoista kirjoista, samoista kirjailijoista, heillä on samat periaatteet ja sama uskonnollinen katsantokanta. Mutta siitä huolimatta voi hyvin helposti tapahtua, että he jokapäiväisessä yhteiselämässä alinomaa huomaavat toisissaan poikkitelaista ja aina olevansa eri mieltä, niin pian kun on puheena arkielämän pikku harrastukset ja toimet. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että jokaisella henkilöllä on omat tapansa ja omituisuutensa, omat persoonalliset mieltymyksensä, joilla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa ja joita harvoin kristinuskon valossa tarkastetaan – mutta jotka kuitenkin ovat olemassa, riippuen kunkin yksilöllisestä mielenlaadusta ja luonteen ominaisuuksista.

Oletetaanpa, että tikka kosii rastasta, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Kihlausaikana he kenties useinkin ovat keskustelleet onnesta saada vapaasti, kevein linnunsiivin leijailla sinertävässä kesäilmassa. Herra Tikka on ollut itse nöyryys ja hurmautuneena kuunnellut neiti Rastaan ihastuttavia liverryksiä, jotka ovat niin paljoa ihanammat hänen omaa vähäpätöistä ääntänsä.

Mutta naimisiin mentyä alkoi uusi aika ja uudet velvollisuudet. Ensiksi oli pesä rakennettava. Herra Tikka on vahvasti vakuutettu, että puun kolo on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Hänen vaimonsa puolestaan selittää päättäväisesti, että hän siellä vallan varmasti sairastuisi ikävästä ja kuukauden kuluttua kuolisi. Hän ei ole ikinä kuullut puhuttavankaan muusta asuinpaikasta kuin pienestä pesäsestä, joka keveästi kiikkuu lehtevän puun oksalla. Herra Tikka sanoo saavansa vettä aivoihinsa ennen syksyä, jos hänen pitäisi asua niin epävarmassa ja heiluvassa pesässä, aivanhan hän tulisi merikipeäksi kuivalla maalla, – ei, pesänteko sinne ei tule kysymykseenkään.

Vaimon mielestä ei mies enää rakasta häntä, sillä muuten hän ei mitenkään voisi sulkea häntä pimeään ja lahoon puunkoloon.

Mies puolestaan on yhtä varma, että vaimo ei häntä rakasta, sillä muuten hän ei katkeroittaisi hänen elämäänsä vaatiessaan häntä ilmassa heilumaan ja huojumaan.

Kumpikin pysyy itsepäisesti mielipiteessään. Ja mitenkäpä toinen kykenisi toiselle vakuuttamaan, että juuri hän on oikeassa? Luonto tietää sen ja kotirauhan säilyttämiseksi siivekkäiden maailmassa se ei sallikkaan tikkain mennä naimisiin rastasten kanssa.

Mutta ihmisten keskuudessa sitä vastoin tapahtuu varsin usein, että miehet ja naiset, jotka mielipiteidensä ja tapojensa puolesta ovat yhtä erilaisia kuin tikat ja rastaat, kihlautuvat ja menevät naimisiin ja alkavat laatia pesää. Heidän ennakkoluulonsa ja mielipiteensä ovat yhtä piintyneet ja yhtä mahdottomat järkiperäisesti puolustaa kuin tikan rakkaus pesään puunkolossa tai rastaan mieltymys keinuvaan kotiin.

Hero ja Leander, jotka parhaillaan järjestävät uutta kotiaan, ovat siitä tuoreena esimerkkinä. He ovat molemmat olleet vanhempainsa ainoat lapset; kumpaakin on ympäristössään ihailtu mitä erinomaisimman kauneudenaistin esikuvana. Molemmilla on siis hyvin jyrkät mielipiteet, joita he ovat tottuneet luulemaan erehtymättömiksi ja kaikessa ratkaiseviksi. He kunnioittavat ja rakastavat toisiaan todellisesti ja syvästi, ja siihen onkin heillä syytä, sillä he ovat erittäin yksimieliset elämän vakavissa kysymyksissä. Molemmat ovat jalomieliset ja lämminsydämmiset; molemmilla on kehittynyt ymmärrys ja kehittynyt kauneuden aisti; molemmat ovat läpeensä uskonnollisia.

Mutta kumminkin, siitä huolimatta, saatan kertoa teille, että he avioliittonsa ensi vuotena elivät säännöllisesti sotakannalla.

Niin, nämä molemmat nuoret, hyväntahtoiset ihmiset, jotka todella rakastivat toisiaan niin lämpimästi ja rehellisesti, eivät kuitenkaan voineet alkaa ystävällistä yhteiselämää joutumatta käymistilaan, samallaiseen, joka syntyy hapon ja suutalipeän sekotuksesta. Eikä ole helppo ratkaista, kummassako – hapossako vai suutalipeässä – on suurempi syy, koska molemmat alallaan ovat parasta laatua.

Mitä Heroon ja Leanderiin tulee, on käymisen syy päivänselvä. Molemmat ovat nimittäin varmasti vakuutettuja oman kauneudenaistinsa pätevyydestä ja pitävät kodin hauskuudelle ja menestykselle välttämättömänä, että siellä kaikki järjestetään juuri sillä tavalla kuin hänen mielestään on sopivinta. Yksinkertaisimmassakin asiassa on heillä kummallakin oma määrätty mielipiteensä ja sitkeästi he koettavat saada sitä voitolle, ikäänkuin se olisi heidän elinkysymyksensä. Vähäpätöisimmissäkin pikku seikoissa tietävät he säntilleen, kuinka he tahtovat eivätkä voi mielipiteestään luopua hiuskarvan vertaakaan.

Tänä aamuna esimerkiksi aurinko säteilee ystävällisesti heidän uuteen kotiinsa. Nuori rouva liikkuu miellyttävässä aamupuvussaan ja helmillä ommelluissa jalkineissaan monien matkalaukkujen ja kirstujen keskellä verannalla. Nuori aviomies taas iloissaan saavuttamastansa onnesta tuskin sallii hänen käyttää siroja jalkojaan, vaan käyttää kaikenmoisia pikku esteitä hyväkseen saadakseen nostaa häntä ja kantaa riemuiten uuteen asuntoon.

Matot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet kantavat pianoa.

– Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.

– Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.

– Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi muualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.

– Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella kaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on sille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!

– Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!

– Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano tungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi istua! – Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon takana, jos tahdomme, väittää Hero.

– Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään, kun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa maiseman taustana on kylän kirkko!

– Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi tuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä pysyn päätöksessäni ja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva Antikaisella ja kaikilla ihmisillä.

– Mutta jos sinä pysyt päätöksessäsi, vastaa Leander, niin minäkin pysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.

– Mutta, hyvä ystävä, täytyyhän sinun myöntää, että naisen vierashuone on hänen oma huoneensa.

– Ei naimisissa olevan naisen, luullakseni. Oletan sen yhtä paljon kuuluvan hänen miehelleenkin, varsinkin koska hän aikoo siellä viettää suuren osan joutoajastaan.

– Minusta sinun ei todellakaan pitäisi niin itsepäisesti sitä vaatia, kun tiedät, etten minä voi sitä kärsiä, kiistää Hero.

– Etkä sinäkään tarvitsisi olla niin myöntymätön, kun tiedät, etten minä todellakaan voi sitä sietää, vastustaa Leander.

Hehkuvin poskin ja mieli kuohuksissa huudahtaa Hero:

– Samantekevä! Kun sinä ehdottomasti vaadit, niin tottapa sen täytyy jäädä niinkuin sinä tahdot. Mutta siinä tapauksessa minä vain en sillä soita.

Niskojansa viskaten Hero poistuu kiireesti huoneesta, ja voittaja on varsin onneton.

Leander rientää paikalla vaimoaan etsimään ja löytää hänet matkakirstulla toivottomasti itkemässä.

– Hero-kulta, elä ole niin lapsellinen! Tee kuten itse tahdot. Minä myönnyn.

– Ei, – jääköön vain sinun tahdollesi. Minä aivan unohdin, että vaimon velvollisuus on olla kuuliainen.

– Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako lasten lailla.

– Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.

– Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin mukaudun tahtoosi.

– Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi asettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi minua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin pimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.

– Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun kauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa turmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!

Siten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen uudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu kiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää – koska toinen sitä tahtoo – mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta mielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin kasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin puolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja epäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.

Leander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin on tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.

Ja Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina tahtoo päästä voitolle.

Ja sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo vahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu paikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:

– Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin minä olin oikeassa.

Hetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.

Sellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa saatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan heti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin sanasta.

Jos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama nautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä sovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus – kuten heidän – voisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.

Mutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys, joka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille vähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero – rajuilman välisenä päivänpaisteen hetkenä – valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen ja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta maistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.

– Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.

– En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.

– Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan salattia laitettavan ruokaöljyttä.

Rouva näyttää varsin tyytymättömältä.

– Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on salatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.

– Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on makuaisti!

Ja hyväilevällä äänellä hän jatkaa:

– Kas niin, kultaseni, koeta nyt sentään tottua minun salattiini!

– Hyvä ystävä, en ikipäivänä koeta tottua mihinkään uutuuksiin. Olen aivan tyytyväinen vanhaan makuuni.

– Mutta kuulehan, Leander, minun täytyy sanoa, että olet jotenkin epäkohtelias ja kiittämätön.

– Etkö sinä ole yhtä epäkohtelias pakottaessasi minua syömään semmoista, josta en välitä.

– Mutta sinä et ainoastaan välittäisi, vaan pitäisitkin siitä, jos vain maistaisit. Ihmiset eivät tavallisesti pidä öljymarjoista, ennenkun syövät niitä muutamia kertoja, mutta sitten ihan ihastuvat niihin.

– Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin paljon semmoista – ja yllin kyllin – josta voi pitää.

– Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni meidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle maistaa.

– Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää salatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.

– Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään hienossa seurassa syödään sellaista salattia!

– Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä minä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on semmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea liiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.

– Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli hyvin väärin – niin, todellakin hyvin väärin.

Viimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.

– Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä minua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.

– Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi hyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.

– Siinä en ole samaa mieltä.

– Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista mielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä hievahtamaankaan.

– Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?

– Varmasti pidät.

– Enpä sitä luulisi.

Hero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:

"Niin tarkkaan itseni nähdä soisin
kuin muut mun näkevi – sen jos voisin!"

– Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.

Tulkoon rukouksesi kuulluksi!

– Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.

– Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja lapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?

– Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.

– Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.

– Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.

Sen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin molemmat kiistelijät – jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja jyrkemmiksi – jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä hyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.

Jospa vaimo esimerkiksi sanoisi:

– No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.

Mies varmaankin vastaisi:

– Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet nähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.

Jos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää. Ensi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.

Mutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset, jotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä taaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto; järki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.

Ne seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui kiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä huoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako vai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai pantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin marmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista samallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja innokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon kahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista jokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria, kuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset yhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin todisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista mielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi toisella olisi yhteydessä toisen kanssa.

Tohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:

"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan järki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät ajatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan vähän puhuttava."

Suuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin sanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden sivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät käytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan jären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille ihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän puhuttava.

Sellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät rakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän myötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi ollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei täytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan, etteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin – kun Leander on viikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen ole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti autio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu pikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa kiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää. Ihmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki vähän meitä hyödyttää – ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään ja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin siirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan – omaansa taikka ystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan kaasu- ja vesijohtojaan.

– Mutta minulla ei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni kanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista nerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä. Minun vaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja alistuu minun tahtooni.

Ja herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin hennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon ujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän loistonsa lainaa.

Niitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea, neuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa, sillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin ahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.

Annappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee kuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen pyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan todistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen kuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt, uudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.

Jos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska ankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun säännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä kaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa tarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä mahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista. Turhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain tekemään.

Vaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:

– En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdon Juhon pois koulusta.

Ja sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu, saa päänsäryn – sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta puuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä, jopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.

Joskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa voittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää miehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika sankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole halveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän selväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen itsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan arvosteluunsa.

Onneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman ymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet vaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia koettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa kunnioittaa, on viimein sietämätöntä.

Kun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: "mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää" [Efes. 5:23], niin siinä on kuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä ei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja kaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän on perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä sanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan kaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet – selvän tosiasian ihmiskunnan elämästä.

Lapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset sitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet asian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin upseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on vastustaa vihkimäkaavan kuuliaisuus-sanaa.

Naurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama yhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja joista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei viimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa puolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi jälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.

Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä, mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.

Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus, kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja uskonto avuksi.

Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä itsepäiseksi pikku asioissa, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.

Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi myöntymään pikku seikoissa. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus, jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa seurustelussa.

Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa ja hillitä.

Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten. He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.

Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan käsitä, miksi toinen on tyytymätön.

Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, – jos kumpikin vain piintyy omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan toteuttaa toisen alalla?

Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan, jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.

Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin huomautuksen johdosta.

Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran tavallisesta.

Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.

– Mutta katsohan kelloani!

– Sinun kellosi ei käy oikein.

– Panin sen ihan asemakellon mukaan.

– Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.

– Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.

– Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra Vuoriselle.

– Vuosi sitten, Anna hyvä, – ennenkun kelloseppä sen puhdisti.

– Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.

– Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.

Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.

Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen – olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei – kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne, jonka maailmassa voimme toteuttaa, – rauhaisa onnellinen koti? Parempi hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä hyödyttömässä sanasodassa.

Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.

Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja sävyisyys tipotiessään.