Fiesko

NELJÄSTOISTA KOHTAUS

Andreas Doria ja Lomellino.

Andreas. Tuollapäin he riemuitsevat.

Lomellino. Onni on hurmannut heidän. Porteilla ei ole ketään. Kaikki tulvaa neuvoshuoneeseen.

Andreas. Ainoasti nepaatani totteli ratsu. Nepaani on kuollut. Kuule, Lomellino. – Lomellino. Mitä? vieläkö? vieläkö te, herttua, toivotte?

Andreas (vakavasti). Vapise sinä henkesi tähden, että minua herttuaksi pilkkaat jos en uskalla edes toivoa.

Lomellino. Armollinen herra – metelinen kansa on Fieskon vaa'assa. – Mitä on teidän?

Andreas (ylevästi ja lempiästi). Taivas!

Lomellino (ilkeästi nostaen olkapäitänsä). Siitä asti kuin kruuti keksittiin eivät enkelit taistele enää.

Andreas. Kurja ivaaja, joka epätoivoiselta vanhukselta otat vielä hänen Jumalansakin! (Vakaasti ja käskevästi). Mene! ilmoita, että Andreas vielä elää, Andreas, sanot sinä, pyytää lapsiansa, ett'eivät he hänen kahdeksantenakymmenentenä vuotenansa aja häntä ulkomaalaisten luo, jotka eivät Andreaalle milloinkaan antaisi anteeksi hänen isänmaansa kukoistusta. Sano heille se ja että Andreas pyytää lapsiltansa noin paljon multaa isänmaansa noin paljoille luille.

Lomellino. Minä tottelen, mutta epäilen (on menevinänsä).

Andreas. Kuule! ja ota tämä lumivalkoinen hiussuortuva myötä. – Se oli viimeinen, sanot sinä, minun päässäni ja se lähti irti kolmantena Tammikuun yönä siitä kuin Genua irkeni minun sydämestäni, ja on kestänyt kahdeksankymmentä vuotta ja paljaan pääni jättänyt kahdeksantenakymmenentenä vuonna – se on haurastunut, mutta sentään kyllin tukeva side hoikan nuorukaisen purppuraan. (Peittäen kasvonsa menee pois. Lomellino vastapäiselle kadulle. Kuuluu metelistä ilohuutoa torvien ja rumpujen täristessä).

VIIDESTOISTA KOHTAUS

Verrina tulee satamasta, Bertta ja Bourgognino.

Verrina. Siellä riemuitaan. Mitä se merkitsee? Bourgognino. Fieskoa huudetaan herttuaksi.

Bertta (vetäytyy peloissaan Bourgogninon lähelle). Scipio! Isäni on hirvittävä.

Verrina. Jättäkää minä yksistäni, lapset. – Oi Genua, Genua!

Bourgognino. Rahvas jumaloitsee häntä ja vaatii ulvoen purppuraa.

Aateli näki sen kauhistuksella, mutta ei tohtinut kieltää.

Verrina. Poikani, minä olen muuttanut kaiken tavarani rahaksi ja tuottanut sen sinun laivaasi. Ota vaimosi ja mene viipymättä merelle. Kenties minä tulen jäljestä. – Kenties – ei enempää! Te purjehditte Marseillehen, ja (kovasti puristaen heitä syliinsä) Jumala teitä johtakoon. (Poistuu pikaisesti).

Bertta. Jumalan tähden! mitä aikoo isäni?

Bourgognino. Ymmärsitkö isän?

Bertta. Paeta! oi kauheata! paeta hääyönä!

Bourgognino. Niin hän sanoi – ja me tottelemme. (Menevät molemmin satamaan päin).

KUUDESTOISTA KOHTAUS

Verrina ja Fiesko, joka on herttuallisessa puvussa, tapaavat toisensa.

Fiesko. Verrina! Terve! Minä lähdin juuri etsimään sinua.

Verrina. Niin oli minunkin matkani.

Fiesko. Huomaako Verrina mitää muutosta ystävässänsä?

Verrina (varovasti). En soisi olevan.

Fiesko. Mutta etkö näekään mitään?

Verrina (häneen katsomatta). En luule!

Fiesko. Minä kysyn, etkö löydäkään?

Verrina (pikaisesti silmäiltyään häntä). En löydäkään.

Fiesko. No katso siis, totta täytyy sen olla, että valta ei tee tyrannia. Siitä kuin viimeksi erosimme, on minusta tullut Genuan herttua ja Verrina (pusertaen häntä rintaansa vasten) tuntee minuu syleilyni yhtä tuliseksi kuin ennenkin.

Verrina. Sen pahempi, että minun täytyy siihen kylmästi vastata; majesteetin näkö lankee kuin terävä puukko minun ja herttuan välille! Juhana Ludvig Fieskolla oli valtakuntia minun sydämessäni – nyt on hän valloittanut Genuan ja minä otan omani takaisin.

Fiesko (hämmästyen). Se olisi enemmän kuin juutalaisen hinta herttuakunnasta.

Verrina (jupisee synkeästi). Hm! Vapaus on kai jo niin vanhanaikaista, että tasavalta viskataan ensi ostajalle pilkkahinnasta.

Fiesko (purren huultansa). Sitä et sano kellekään muulle kuin Fieskolle.

Verrina. Luonnollisesti. Aina sen tarvitsee olla kunnon pää, jota totuus lähestyy ilman korvillensa saamatta. – Mutta sen pahempi! taitava pelaaja on vaan yhdessä kortissa erehtynyt! Kateudesta hän mielitteli koko peliä, mutta se sukkelapää onnettomuudeksi unhotti isänmaan ystävät (Sangen painavasti). Onko vapauden sortajalla myös koukkunsa sen roomalaisavujen varoiksi? Minä vannon taivaan kautta että ennenkuin jälkimaailma minun luuni herttuakunnan kirkkomaasta kaivaa, ennen pitää sen ne mestauspaikalta poimiman.

Fiesko (tarttuen lempeästi hänen käteensä). Eikö silloinkaan jos herttua on sinun veljesi? jos hän herttuakunnastansa tekee ainoasti hyväntekeväisyytensä aarreaitan, Verrina eikö silloinkaan?

Verrina. Ei silloinkaan – eikä rosvoa koskaan ole hirrestä poisauttanut hänen lahjoittamansa ryöstö. Paitsi sitä, ei tämä jalomielisyys vaikuta Verrinaan. Kansalaiseni juuri sallisin tekevän itselleni hyvää – sillä kansalaisilleni toivon voivani sen taas palkita. Herttuan lahjat ovat armosta – ja ainoasti Jumala on minulle armollinen.

Fiesko (äreästi). Ennen voisin reväistä Italian Välimerestä kuin tämän jukopään luulostansa.

Verrina. Eikä repäiseminen olekaan sinun huonoin taitosi, sen tietää kertoa Genua niminen karitsa, jonka sinä Dorian suvun suusta repäisit – itse raadellaksesi. – Mutta kyllin tästä. Sivumennen vain sano minulle, herttua, mitä pahaa se raukka teki, jonka te kirkon seinään ripustitte.

Fiesko. Se konna poltti Genuata.

Verrina. Mutta se konna jätti kai vielä lait rauhaan?

Fiesko. Verrina kiskoo veroa minun ystävyydeltäni.

Verrina. Pois ystävyys! sanonhan sinulle, että en minä sinua enää rakasta; minä vannon sinulle vihaavani sinua – vihaavani kuin paratiisin käärmettä, joka oli ensimmäinen vääristelijä luotujen maailmassa ja josta jo kuudes vuosituhat kituu – Kuule Fiesko – en puhu sinulle niinkuin alamainen herralle – en ystävänä ystävälle, vaan ihmisenä ihmiselle (Terävästi ja tuimasti). Sinä olet pyhyyden majesteettia häväissyt, kun viettelit hyvätavut konnantyöhösi ja annoit Genuan isänmaaanystävien rietastella Genuan kanssa – Fiesko, jos minäkin olisin ollut niin rehellisen tyhmä, etten olisi huomannut veitikkaa, Fiesko! kautta manalan kauhujen! minä sisuksistani tekisin köyden ja kuristaisin itseni, että sieluni vapisevana rakkona purskahtaisi sinun päällesi. Ruhtinaallinen pillomus kyllä särkee ihmisten syntien kultavaa'an, mutta sinä olet taivasta pilkannut ja sen riidan ratkaisee maailman tuomari. (Fiesko hämmästyy ja katselee häntä äänetönnä silmät seljällänsä). Älä mieti vastausta! Olemme jo lopussa (Käytyänsä muutaman kerran edes takaisin). Genuan herttua, eilisen tyrannin laivoissa opin minä tuntemaan kurjanlaisia ihmisiä, jotka aina airoissa istuen märehtivät monen vuotista rikostansa ja itkevät kyyneleensä valtamereen, joka, niinkuin rikas mies, on liian ylpeä niitä lukemaan – Kelpo ruhtinas alkaa hallituksensa armelijaasti. Tahtoisitko sinä päättää kaleeriorjille vapauden?

Fiesko (terävästi). Olkoot ne minun tyranniuteni esikoiset! – Mene ja julista heille kaikille vapaus!

Verrina. Niin teet sinä työsi vaan puoliksi, kun et näe heidän iloansa. Koeta mennä itse! Suuret herrat ovat niin harvoin läsnä, kun tekevät pahaa; tekisivätkö he hyvääkin salassa? – Ei minun mielestäni herttua olisi kerjäläisenkään tunteille liian suuri.

Fiesko. Mies, sinä olet hirveä, mutta en tiedä miksi minun pitää totteleman. (Menevät molemmin merelle päin.)

Verrina (pysähtyy surumielisesti). Mutta kerran vielä syleile minua, Fiesko! Täällähän ei ole ketään, joka näkee Verrinan itkevän ja herttuan tunteissansa. (Painas häntä rintaansa vasten). Totisesti ei koskaan kahta suurempaa sydäntä lyönyt toistansa vasten! me rakastimme kuitenkin toisiamme niin veljellisen lämpimästi. (Kiihkeästi itkein Fieskon kaulassa) Fiesko! Fiesko! Sinulla oli minun sydämmessäni tila, jota ei koko ihmissuku enää täytä.

Fiesko (kovasti liikutettuna). Ole – minun ystäväni!

Verrina. Heitä pois tämä ilkeä purpura ja minä olen! – Sen ensimmäinen kantaja oli murhamies ja hän toi purpuran peittääksensä tähän veren väriin tekonsa merkit. – Kuule, Fiesko, – minä olen sotilas enkä paljon ymmärrä kosteita poskia – Fiesko – nämä ovat ensimmäiset kyyneleeni – Heitä pois tämä purpura!

Fiesko. Vaiti!

Verrina (kiihkeämmin). Fiesko – anna täällä kaikki maailman kruunut palkaksi – tuolla kaikki sen piinat rangaistukseksi polville laskemisestani kuolevaisen edessä – minä en laskisi, Fiesko! (laskien polvillensa) tämä on ensimmäinen polveni notkistus – Heitä pois tämä purpura!

Fiesko. Nouse ylös äläkä ärsytä minua enää!

Verrina (päättävästi). Minä nousen ylös enkä ärsytä sinua enää.

(Seisovat laudalla, joka vie kaleerilaivoille). Herttua käy edellä!

(Menevät laudan yli.)

Fiesko. Mitä niin tempaset minun viittaani? – se putoo!

Verrina (hirmuisella ivalla). No, koska purpura putoo, menköön herttua perässä! (Lykkää hänen mereen).

Fiesko (huutaa aalloista). Auta! Genua auta! Auta! auta herttuatasi!

(Painuu).

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS

Kalkagno, Sakko, Sibo, Senturione, salaliittolaisia ja kansaa. Kaikki kiireissänsä ja peloissansa.

Kalkagno (huutaa) Fiesko! Fiesko! Andreas on tullut takaisin, puoli Genuata karkaa Andreaan luo. Missä on Fiesko?

Verrina (jäykällä äänellä). Hukkunut.

Senturione. Onko se vastaus manalasta vai hullujen huoneesta?

Verrina. Hukutettu, jos se kuuluu paremmalta. – Minä menen Andreas Dorian luo. (Kaikki jäävät tyhmistyneinä seisomaan).

(Esirippu)