Myöhemmin onnistui Raskolnikovin saada tietää, miksi kaupustelija ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet Lisavjetan luokseen. Asia oli mitä tavallisin, eikä siinä ollut mitään erikoista. Eräs köyhä muuttoa tekevä perhe möi tavaroitaan, vaatteitaan, y.m., kaikki naisten. Koska olisi ollut epäedullista myydä niitä torilla, niin etsivät he kaupustelijaa; Lisavjeta toimitti sellaiset asiat, sai välityspalkan ja omasi laajan ostajapiirin, syystä että hän oli rehellinen ja aina tarjosi korkeimman hinnan. Minkä hän oli hinnaksi määrännyt, siitä ei luopunut. Sitä paitsi hän puhui vähän ja oli, kuten jo sanottiin, hiljainen ja kaino…

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut taikauskoiseksi. Sen jälkiä voi havaita vielä pitkä aika perästäkin päin. Ja myöhemmin oli hän taipuvainen näkemään tässä jotakin erikoista, salaista, ikäänkuin erikoiset vaikutteet ja seikat olisivat häntä kohdanneet. Jo edellisenä talvena oli eräs tuttu ylioppilas, Rokorev, ennen Charkoviin lähtöään satunnaisesti keskustellessa ilmottanut hänelle tuon vanhuksen nimen sen tapauksen varalta, että hänen tekisi mielensä pantata jotakin. Mutta hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään syytä käydä vanhuksen luona, syystä että hän antoi tunteja ja voi tällä lailla suoriutua taloushuolistaan. Vasta puolitoista kuukautta sitten muistui osote hänen mieleensä. Hänellä oli kaksi esinettä, jotka sopivat pantattaviksi, vanha hopeakello, joka oli ollut hänen isänsä, ja kolmella punasella kivellä varustettu sormus, jonka hänen sisarensa oli hänen lähtiessään lahjottanut hänelle muistoksi. Hän päätti siis viedä sormuksen panttiin ja kävi sen vuoksi vanhuksen luona. Käytyään hänen luonaan, syntyi hänessä jo heti ensi silmäyksellä aivan ilman mitään erikoista syytä voittamaton inho tuota naista kohtaan. Hän sai vanhukselta kaksi seteliä ja meni sen jälkeen erääseen pieneen ravintolaan, tilasi teetä, istuutui ja vaipui mietteisiin. Eräs kummallinen ajatus liikkui hänen päässään kuin kananpoika kuoressa ja vaivasi hänen mieltään lakkaamatta.

Aivan hänen lähellään istui erään toisen pöydän ääressä hänelle tuntematon ylioppilas ja nuorehko upseeri; he olivat pelanneet biljardia ja joivat nyt teetä. Äkkiä kuulee Raskolnikov, että ylioppilas ja upseeri puhuvat pantinottaja Aljona Ivanovnasta ja mainitsevat hänen osotteensa. Jo tämä tuntuu hänestä omituiselta; tuskin on hän päässyt vanhuksen luota, ennenkuin heti taas saa kuulla puhuttavan hänestä. Luonnollisestikin se oli vain sattuma, mutta kun hän ei jo aikasemmin ollut voinut vapautua mitä kummallisimmasta tunteesta, jonka vanhus oli hänessä synnyttänyt, oli ylioppilaan kertomus kaikkine yksityiskohtineen Aljona Ivanovnan suhteen sangen kolkkoa hänestä.

– Oivallinen eukko, sanoi hän, – häneltä voi aina saada rahaa. Hän on rikas kuin juutalainen ja voisi, jos tahtoisi, lainata viisikin tuhatta, mutta hän ei halveksi lainata ruplaakaan panttia vastaan. Useat meikäläiset ovat jo olleet hänen luonaan. Mutta kaikissa tapauksissa hän on tavattoman kauhea…

Ja hän alkoi kertoa, miten ilkeä ja oikullinen tuo vanhus on, ja että pantti on silloin menetetty, vaikkapa viipyi vain päivänkään yli maksuajan, että hän antoi ainoastaan neljännen osan tavaran arvosta ja että kymmenen prosenttia kuussa, j.n.e. Ylioppilas jutteli vielä paljon enemmän, kertoi, että vanhuksella oli sisar, Lisavjeta, jota hän alati piteli pahoin ja jota hän piti lakkaamattomassa orjuudessa aivan kuin pientä lasta, vaikkakin Lisavjeta oli suuri, pitkä nainen ja vanhus itse pieni ja hoikkakasvuinen…

– Tuo sisar on samaten luonnonilmiö! huudahti ylioppilas ja alkoi nauraa.

He alkoivat nyt puhua Lisavjetasta. Ylioppilas kertoili erikoisen tyytyväisesti ja nauroi melkein lakkaamatta. Upseeri kuunteli suuresti huvitettuna ja pyysi ylioppilasta lähettämään Lisavjetan hänen luokseen tekemään hänelle liinavaatteita. Raskolnikov ei jättänyt kuuntelematta yhtäkään sanaa ja sai siten tietää kaikki kerrallaan. Lisavjeta oli vanhuksen nuorempi sisarpuoli; hänellä oli toinen äiti ja oli mahdollisesti viidenneljättä vuoden vanha. Hän teki työtä yöt, päivät ja oli vanhuksen palvelijattarena ja pesijättärenä; sitä paitsi hän ompeli myös vieraille, kävi taloissa pesemässä ja antoi kaiken ansionsa vanhukselle. Hän ei saanut ottaa vastaan mitään tarjousta tai mitään työtä ilman vanhuksen suostumusta. Tämä oli myös jo tehnyt testamenttinsa, ja Lisavjeta tiesi senkin, ettei hän tulisi, huonekaluja y. m.s. lukuunottamatta, saamaan ainoatakaan kopekkaa; kaikki rahat oli sisarpuoli testamentannut eräälle N – n kuvernementin luostarille että siellä luettaisiin lakkaamatta sielumessuja Aljona Ivanovnan hyväksi. Lisavjeta oli pikkuporvarillista sukuperää, eikä siis kuulunut kuten sisarensa virkamiessukuun. Hän oli naimaton, tavattoman suuri; hänen jalkansa olivat pitkät, litteät ja ulkonevat; hän kulki aina kengät vinossa ja piti itsensä sangen puhtaana. Pääseikka, joka hämmästytti ja nauratti ylioppilasta, oli se, että Lisavjeta melkein aina oli raskaana.

– Mutta sinähän sanoit hänen olevan linnunpelätin? huomautti upseeri.

– No, vähän sitä maata; hänellä on ruskeahko iho ja näyttää virkapukuiselta sotilaalta, mutta vastenmielinen ei hän ole ollenkaan, kuten tiedät. Hänen kasvonsa ovat uhkeanpuoliset, samaten silmät. Sehän jo todistaa, että hän miellyttää useita. Hän on hiljanen, lempeä, vaitelias, myöntyväinen, kaikkeen myöntyvä. Onpa hänen hymynsä sangen miellyttävääkin.

– Kyllä kai hän sinua miellyttääkin? naurahti upseeri.

– Ainoastaan kummallisuutensa vuoksi. Mutta aikomukseni olikin sanoa sinulle jotakin muuta. Tekisipä mieleni iskeä hengiltä tuo kirottu akka ja ryövätä hänet ja vakuutan sinulle että voisin sen tehdä ilman mitään omantunnon tuskia, lisäsi ylioppilas kiihkeästi.

Upseeri alkoi nauraa uudelleen, mutta Raskolnikov vavahti. Miten kummallista tämä olikaan!

– Suostumuksellasi tahdon tehdä sinulle vakavan kysymyksen, jatkoi ylioppilas kiihkeästi. – Luonnollisestikin sanoin äskeiset sanani ainoastaan piloillani, mutta kuulehan: toisella puolen tyhmä, käsittämätön, hyödytön, paha ja sairaloinen akka, josta ei ole mitään hyötyä, vaan päinvastoin vahinkoa kaikille, joka ei itse tiedä, miksi hän elää ja joka sitä paitsi voi kuolla tänään tai huomenna. Käsitätkö? Käsitätkö?

– Ymmärrän kyllä, vastasi upseeri, katsellen tarkkaavasti kiihkeätä toveriaan.

– Kuule edelleen. Toisella puolella nuoria reippaita voimia, jotka hävivät käyttämättöminä, avuttomina, tuhansittain. Satoja, tuhansia hyviä töitä ja tekoja, joita voitaisiin tehdä vanhuksen rahoilla… Satoja, ehkä tuhansia olentoja voitaisiin johtaa oikeille teille, kymmeniä perheitä pelastaa häviöstä, kurjuudesta, häpeällisistä taudeista – ja kaikki tämä hänen rahoillaan! Tapa hänet, ota hänen rahansa ja käytä ne ihmiskunnan hyväksi. Mitä ajattelet, eikö yhtä pientä vähäpätöistä rikosta voisi korvata tuhansilla hyvillä töillä? Toisella puolen yksi olento – toisella tuhat mädäntymisestä ja häviöstä pelastettua henkeä! Yksi kuolema ja sitä vastaan sata elämää, – onhan se yksinkertainen lasku! Mitä merkitsee itse teossa kuihtuvan, tyhmän ja ilkeän akan olemassaolo elämän yleisellä vaakalaudalla? Ei enempää kuin täi, torakka, eikä niinkään paljoa, sillä akka on paljon vahingollisempi; hän tuhoo toisten elämän; aivan äskettäin puri hän ilkeyksissään Lisavjetaa sormeen; olipa täpärällä, ettei sitä leikattu pois!

– Paljon mahdollista, että hän on arvoton elämään, huomautti upseeri, – mutta onhan luonto vielä sellainen.

– Ah, veliseni, ikäänkuin ei luontoa voisi oikoa tai, antaa sille oikeata suuntaa! Uppoisimmehan me muuten ennakkoluuloihin! Eihän silloin enää olisi mitään suuria miehiä. Puhutaan velvollisuudesta, omastatunnosta, – mieleni ei tee puhua mitään velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan – mutta mitä me sillä ymmärrämme? Odotappa, tahdonpa tehdä sinulle vielä erään kysymyksen. Kuule!

– Ei, odota sinä; minäpä teen sinulle kysymyksen; kuule!

– No!

– Sinä puhut ja lörpöttelet niin paljon kaikesta tuollasesta, mutta tahtoisitko itse tappaa tuon vanhuksen vai et?

– Enpä luonnollisestikaan! Minä vain puhuin oikeudenmukaisuudesta…

Eihän minusta nyt ole kysymystä…

– Mutta minun mielipiteeni on, että ellet sinä itse tahdo sitä, niin ei voi olla puhettakaan mistään oikeudenmukaisuudesta!.. Tule pelaamaan vielä kerta!

Raskolnikov oli tavattoman kuohuksissa. Tosin olivat hänen äsken kuulemansa sanat vallan tavallisia ja julkisia nuorison ajatuksia ja mielipiteitä, jos kohta olivatkin toisessa muodossa ja käsittelivät toisia asioita kuin tavallisesti. Mutta miksi piti hänen juuri joutua kuulemaan moista keskustelua ja moisia ajatuksia, kun hänen omassa päässään liikkui vallan samallaisia ajatuksia; ja mistä se johtui, että hän jättäessään juuri tuon vanhuksen samallaiset ajatukset mielessä, osui kuulemaan tätä keskustelua?.. Tämä kohtaus tuntui hänestä aina sangen omituiselta. Näköjään vähäpätöisellä ravintolassa kuullulla keskustelulla oli mitä suurin vaikutus asian edelleen kehittymiseen, aivan kuin se olisi ollut viittaus, määräys…

* * * * *

Palattuaan kotiin heinätorilta, heittäytyi hän sohvalle ja istui siinä tunnin ajan vallan liikkumattomana. Sillä välin alkoi hämärtää; mitään kynttilää ei hänellä ollut ja tuskinpa olisi hänen mieleensä johtunutkaan sytyttää sitä. Hän ei voinut koskaan muistaa, oliko hän sillä kertaa ajatellut mitään vai ei. Vihdoin alkoi hän taas tuntea, että tuo kuumemainen tila palasi, hän paleli, ja hänen mieleensä johtui että hän voi heittäytyä pitkäkseen sohvalle. Äkkiä hän vaipui syvään, raskaaseen uneen.

Hän nukkui tavattoman kauvan ja vallan uneksimatta. Nastasjan, joka tuli huoneeseen toisena aamuna kello kymmenen tienoissa, oli sangen vaikeata saada häntä heräämään. Tyttö toi mukanaan teetä ja leipää hänelle. Tee oli kerran ennen juotua ja Nastasjan omassa astiassa.

– Kas, miten hän nukkuu! huudahti tyttö harmistuneena, – eikä hän muuta teekkään kuin nukkuu!

Raskolnikov kohottausi väsyneesti. Hänen päätänsä pakotti; hän nousi seisaalleen, kääntyi toiselle kyljelle ja vaipui uudestaan sohvalle.

– Panetko taaskin maata! kiljasi Natasja.

Raskolnikov ei vastannut mitään.

– Tahdotko teetä?

– Myöhemmin, – vastasi puhuteltu väsyneesti, sulkien taas silmänsä ja kääntyen seinään päin. Nastasja jäi hänen luokseen.

– Voipa hän todella ollakin sairas, sanoi hän lähtien pois.

Hän palasi kello kahden tienoissa tuoden keittoa. Raskolnikov makasi samassa asennossa kuin ennenkin. Teehen ei hän ollut koskenut. Nastasja jo loukkaantui ja alkoi harmistuneena herätellä nukkujaa.

– Lopeta jo nukkumisesi! huusi hän katsellen ylenkatseellisesti Raskolnikovia. Tämä kohottausi istumaan, mutta ei virkkanut tytölle mitään, vaan katseli maahan.

– Oletko sairas, vai etkö? kysyi Nastasja, mutta ei saanut nytkään mitään vastausta.

– Lähdehän vähän ulos, sanoi hän hetken vaijettuaan; – anna tuulen vilvoittaa itseäsi. Etkö tahdo syödä mitään?

– Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikosti, – mene! Ja hän viittasi kädellään.

Tyttö seisoi vielä hetken paikoillaan, katsahti sitten säälivästi

Raskolnikoviin ja läksi.

Muutamien minuuttien kuluttua avasi Raskolnikov silmänsä, katsellen kauvan teetä ja keittoa. Sitten hän otti leipää, otti lusikan ja alkoi syödä.

Hän söi vähän, ainoastaan kolme, neljä lusikallista, haluttomasti, koneellisesti. Päänkivistys oli vähän lieventynyt. Syötyään oikasi hän itsensä uudelleen sohvalle, mutta ei voinut nukkua, vaan makasi liikkumattomana vatsallaan, kasvot patjaan painettuina. Hän uneksi lakkaamatta ja hänen unensa olivat aina sangen omituisia. Useimmin tuntui hänestä siltä kuin olisi hän Afrikassa, Egyptissä tai jossakin keitaassa. Karavaani lepää, kamelit loikovat rauhallisina, ylt'ympäriinsä on palmupiiri. Kaikki syövät, mutta hän juo vettä eräästä purosta, joka virtaa ja lirisee vallan hänen vieressään. Vesi on sangen vilposta, niin kummallisen sinistä ja raikasta, se virtaa kirjavien kivensirujen ja kullanhohtoisen hiekan yli … Äkkiä hän kuuli selvästi, miten kello löi. Hän vavahti, heräsi ja kohotti päänsä, katseli ikkunaa kohti, ajatteli, miten pitkällä päivä liekään ja hypähti seisaalle, vallan tajuissaan, aivan kuin joku olisi nykässyt häntä. Sitten hän meni ovelle, avasi sen raolleen ja kuunteli ääniä portaista. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti; portaissa oli vallan hiljaista aivan kuin kaikki olisivat nukkuneet… Se tuntui hänestä omituiselta ja harvinaiselta, että hän oli voinut viettää kaiken aikansa aina eilisestä saakka moisessa tajuttomassa tilassa, eikä ollut vielä tehnyt mitään, ei valmistellut mitään… Ehkä oli kello jo tällä välin lyönyt kuusi… Tavaton, kuumeentapanen, tarkotukseton toimintahalu valtasi hänet äkkiä unen ja väsymyksen jälkeen. Valmistuksia oli sangen vähän. Hän ponnisti aivojaan punnitakseen kaikkea ja muistaakseen kaikki. Hänen sydämensä tykytti ja jyskytti niin voimakkaasti, että hän vaivoin voi hengittää. Ensin oli hänen tehtävä silmukka päällysnuttuunsa – se oli minuutin työ. Hän pisti kätensä patjan alle, veti sieltä vanhan, kuluneen, likasen paidan alla olevien liinavaatteitten joukosta, ja repi siitä tuuman levyisen ja noin viisitoista tuumaa pitkän liuskan. Tämän liuskan taittoi hän kaksinkertaseksi, veti yltään suuren, paksun kesäviittansa, (ainoan takin, mikä hänellä oli yllään) ja ompeli liuskan molemmat päät kainalokuoppaan sisäpuolelle. Hänen sormensa vapisivat hänen ommellessaan, mutta hän hillitsi itsensä, ja kun hän uudelleen veti viitan ylleen, ei päältä päin voinut havaita mitään. Neulan ja langan oli hän jo edeltäkäsin varannut kaappiinsa. Silmukka oli hänen oma viekas keksintönsä; se oli nimittäin varattu kirvestä varten. Eihän hän voinut kulkea kadulla kirves kourassa? Jos hän olisi vallan yksinkertaisesti kätkenyt sen viittansa alle, niin olisi hänen ollut pakko pitää sitä kädellään kiini ja se olisi voitu huomata. Mutta nyt kun hänellä oli silmukka, tarvitsi hänen vain ripustaa kirves siihen, jolloin se riippui vakaasti ja varmasti käden alla. Pistämällä käden taskuunsa voi hän myös pitää kiinni varresta, niin ettei se päässyt heilumaan; ja kun viitta oli suuri kuin säkki, niin ei päältä päin voinut ollenkaan huomata sitä, että hän piti jotakin viitan alla. Silmukan tekemisen oli hän keksinyt jo kaksi viikkoa sitten.

Tämän tehtyään pisti hän kätensä sohvan alle, koetteli vasenta puolta ja veti sieltä "panttinsa", jonka hän oli jo kauvan pitänyt varalla ja kätkenyt sinne. Itse asiassa ei se ollut mikään pantti, vaan vallan yksinkertaisesti sileäksi höylätty pieni lauta, joka oli samansuurunen ja paksunen kuin hopeinen paperossikotelo. Tämän pienen laudankappaleen oli hän sattumalta löytänyt erään puusepäntehtaan läheisyydessä sievästä pihasta. Siihen oli hän sitonut ohuen rautapellin, joka luultavasti oli lohkaistu jostain toisesta esineestä ja jonka hän oli tavannut kadulla laudankappaleen äärestä. Rautapelti oli hieman pienempi kuin lauta ja hän sitoi ne yhteen langalla. Sitten kääri hän ne siististi ja huolellisesti puhtaaseen, Valkoseen paperiin ja kääri vielä nauhan kaiken ympäri, niin että pakettia olisi vaikea aukoa. Tämän teki hän siksi että vanhuksen huomio siirtyisi hänestä solmuja avatessa, jolloin sopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lisätäkseen sen painoa, jottei vanhus heti ensi hetkenä huomaisi, että pantti oli vain puusta. Kaiken oli hän tehnyt valmiiksi jo etukäteen ja kätkenyt sohvan alle sopivan tilaisuuden varalle. Tuskin oli hän ottanut esille panttinsa, kun joku huusi pihalta:

– Kello käy jo seitsemättä.

– Jo! Jumalani!

Hän kiirehti ovelle, kuunteli, otti hattunsa ja kulki varovasti kuin kissa nuo kolmetoista porrasta alaspäin. Tärkein oli enää jäljellä – kirveen varastaminen kyökistä. Jo kauvan sitten oli hän päättänyt käyttää kirvestä tekoonsa. Tosin oli hänellä käytettävänään puutarhaveitsi, jonka voi taittaa kasaan, mutta hän ei voinut luottaa veitseen, eikä ennen kaikkea voimiinsa ja siksi oli hän ratkasevasti kallistunut kirveen puolelle. Kiinnittäkäämme nyt ohi mennen huomiota tässä asiassa tehtyjen päätösten omituisuuteen. Niillä oli kaikilla yksi omituisuus; mitä ratkasevammin ne olivat päätettyjä, sitä kamalammilta ja mahdottomammilta ne hänestä näyttivät. Huolimatta siitä vaikeasta sisäsestä taistelusta, jonka hän oli suorittanut, ei hän voinut uskoa hetkeäkään aikeittensa toteutumiseen.

Vaikkapa hän olisi viime hetkeen saakka tutkinut ja ratkasevasti päättänyt kaikki, niin ettei enää olisi ollut mitään epäilyksen aihetta, – niin olisi hän aina viimeiseen saakka selittänyt kaiken olevan hullutusta, mahdottomuutta ja luopunut siitä. Mutta vielä oli useita ratkaisemattomia seikkoja ja epäilyn aiheita. Moinen pikkuseikka kuin kirveen saaminen ei häntä ollenkaan huolestuttanut; mikään ei tuntunut hänestä helpommalta kuin se. Nastasja oli melkein aina poissa, etenkin iltasin; hän juoksi joko naapuriin tai kauppaan; mutta oven antoi hän aina olla auki. Sepä oli myös syynä siihen, että emäntä aina nuhteli häntä. Ei siis tarvinnut muuta kuin ajan tullen hiipiä sisään, ottaa kirves keittiöstä ja viedä se tunnin kuluttua (kun kaikki oli suoritettu) takasin sinne. Tosin syntyi hänessä epäilyksiä sen suhteen, oliko esim. Nastasja mahdollisesti jo palannut, kun hän tunnin kuluttua tulee tuomaan kirvestä takasin; silloin on hänen luonnollisestikin mentävä ohi ja odotettava siksi, kunnes Nastasja uudelleen on lähtenyt pois. Mutta jospa hän kaipaisi kirvestä ja alkaisi etsiä, huutaa, – silloin voitaisiin ruveta epäilemään tai ainakin saada epäilyn aihetta.

Mutta nämähän olivat pelkkiä pikkuasioita, joita hän ei alkanut harkita, eikä koskaan ollut sitä tehnytkään. Hän ajatteli pääseikkaa ja lykkäsi sivuseikat siihen hetkeen, joka oli ratkaseva kaiken. Mutta tuo ratkasu tuntui hänestä yhä vielä mahdottomalta. Hän ei esim. voinut koskaan kuvitella voivansa lakata yhäti ajattelemasta sitä ja yksinkertasesti uskaltavansa lähteä sinne… Niinpä oli hänen äskeinen kokeensakin (se on se käynti, jolla hän oli ollut paikkaan tarkemmin perehtyäkseen) vain koe, eikä mitään sellasta, jota hän todella tuumi panna toimeen. Hän ajatteli itsekseen: Lähdenpä sinne kerran katsomaan, mitäpä se ajattelemisesta paranee! Ja aivan oikein, hän ei ollut voinut kestää sitä, hän oli kauhistunut ja juossut tiehensä sieltä. Mutta kuitenkin näytti siltä kuin olisi hän nyt ennättänyt punnitsemisensa ja asian siveellisen puolen perinpohjaisen harkitsemisen loppuun. Hänen todistelunsa oli niin terävää kuin partaveitsi, eikä hän itse enää voinut keksiä mitään kumottavia asianhaaroja. Mutta tässä suhteessa ei hän täydelleen luottanut itseensä, vaan etsi lakkaamatta uusia vastasyitä, joskin vähemmän arvosia; ja hän ajoi takaa niitä vallan kuin olisi joku pakottanut häntä sitä tekemään. Mutta viimeinen Päivä, joka oli tullut niin odottamatta ja oli ratkaseva kaiken, vaikutti häneen melkein konemaisesti. Tuntui siltä, kuin olisi joku tarttunut hänen käteensä ja vetänyt häntä mukanaan, vastustamattomasti, sokeasti, yliluonnollisen voimakkaasti, aivan kuin olisi hänen pukunsa lieve joutunut koneeseen, joka alkoi vetää häntä mukaansa.

– Alussa – muuten jo kauvan edeltä päinkin – huolestutti häntä kysymys: Miksi päästään melkein kaikkein rikosten perille niin verrattain helposti ja miksi on niin helppoa päästä kaikkein rikollisten jäljille? Hän johtui vihdoin useihin sangen mieltäkiinnittäviin johtopäätöksiin ja hänen mielipiteensä mukaan ei pääsyynä ollut niin mahdottomuus salata rikosta kuin rikos itsessään. Rikoksen hetkellä lamautuu nimittäin melkein jokaisen rikoksentekijän tahdonvoima ja ajatuskyky osaksi, jolloin sen sijaan tulee lapsellista, kummallista kevytmielisyyttä ja juuri sinä hetkenä, jolloin mitä kipeimmin tarvittaisiin arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Hänen mielipiteensä oli, että tämä arvostelukyvyn ja tahdonvoiman lamautuminen kohtaa ihmistä kuin sairaus, lisääntyy vähitellen ja saavuttaa huippunsa vähää ennen rikoksen tekoa, että se yksilöitten mukaan säilyy itse rikosta tehdessä ja vielä, että todelliset, todella tärkeät vaikeudet yrityksessä olivat ainoaltaan sivuseikkoja hänen ajatuksissaan. Tulee vain säilyttää kaiken arvostelukykynsä ja tahdonvoimansa ja silloin, ajan tullessa, on kaikki ohi, jos vain edeltäpäin on syventynyt asian pienimpiinkin yksityiskohtiin… Mutta vielä ei hän ollut alottanut. Hän ei edelleenkään uskonut ratkasevaan päätökseensä ja hetken tullessa tuntui kaikki vallan toisellaiselta kuin mitä hän oli ajatellut, vaan aavistamattomalta, vallanpa odottamattomalta.

Eräs sangen vähäpätöinen seikka saattoi hänet jo heti alussa, ennenkuin hän oli ennättänyt portaita alas, suunniltaan. Tultuaan emännän keittiön-ovelle, joka oli nyt, kuten aina ennenkin, avoinna, katseli hän sinne sisään tullakseen edeltäkäsin vakuutetuksi siitä, ettei emäntä itse ollut siellä Nastasjan poissa ollessa tai ettei Nastasja ollut siellä. Mutta miten suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että Nastasja tällä kertaa oli sekä kotona että askaroi keittiössä; hän otti eräästä paikasta liinavaatteita ja ripusteli niitä nuoralle. Raskolnikovin mennessä ohi lopetti hän askaroimisensa ja katseli häntä hänen mennessään ulos. Raskolnikov käänsi pois kasvonsa ikäänkuin ollen huomaamatta tätä. Mutta hänen yrityksensä oli ajanut karille – hänellä ei ollut kirvestä! Hän oli tavattoman hämmästynyt.

– Miksi kuvittelin mielessäni, ajatteli hän kulkiessaan porttikäytävässä, – ettei hän olisi kotona juuri tällä hetkellä? Miksi? Miksi edellytin sen joksikin vallan itsestään selväksi?

Hän tunsi olevansa masentunut, oikein nöyrrytetty, hänen teki mielensä nauraa itselleen pelkästä suuttumuksesta… Mieletön, eläimellinen raivo kiehui hänessä.

Hän pysähtyi miettivänä porttikäytävään. Katujen mittelemiseen lähteminen tuntui hänestä vastenmieliseltä; kotiin palaaminen – vielä pahempaa. "Minkä tilaisuuden olenkaan päästänyt käsistäni!" mutisi hän sattumalta pysähtyessään aivan pihamiehen avonaisen oven edustalle. Äkkiä hän vavahti. Pihamiehen pimeästä huoneesta, kaksi askelta hänestä, välkkyi penkin alta hänen silmiinsä jotakin… Hän katseli ympärilleen… Ketään ei ollut saapuvilla. Hän hiipi varpaillaan sisään, astui kaksi porrasta alas ja lausui hiljaa pihamiehen nimen. – "Aivan oikein, hän ei ollut kotona! Ehkä hän on jossakin läheisyydessä, pihalla, koska ovi on vallan auki!" Hän syöksähti penkin luo, veti sen alta kirveen (siellä oli kirves), joka oli joittenkin puitten joukossa, kiinnitti sen heti ennen ulos lähtöään silmukkaan, pisti molemmat kätensä taskuihin ja astui porttikäytävään.

Kukaan ei ollut nähnyt häntä! "Mitä ei terävä järki saa aikaan, sen tekee paholainen", ajatteli hän nauraen kummallisesti. Tämä seikka tuotti hänelle uutta rohkeutta.

Rauhallisesti ja vitkalleen jatkoi hän matkaansa kiirettä pitämättä, jottei herättäisi kenessäkään epäluuloja. Hän kiinnitti sangen vähän huomiota ohikulkeviin, jopa vältti katsella heitä kasvoihin ja koetti itse kulkea niin huomaamatta kuin mahdollista. Silloin tuli hän äkkiä ajatelleeksi hattuaan. – "Jumalani!.. Toissapäivänähän minulla oli rahaa, miksikä en silloin ostanut niillä lakkia!" Hän alkoi kiroilla ja noitua.

Mennessään erään puodin ohi silmäsi hän toisella silmällään sisään ja katsahti siellä olevaan seinäkelloon. Hänen oli kiirehdittävä, mutta samalla tehtävä kierros, lähetäkseen taloa toiselta puolen…

Ennen hänen onnistuessaan mielikuvituksissaan esittää kaikki, uskoi hän rupeavansa suuresti pelkäämään; mutta nyt hän pelkäsi tuskin nimeksikään, tunsipa tuskin pelon vivahdustakaan. Nyt oli hän, vaikkakin vain lyhyen ajan, vallan toisten ajatusten vallassa. Hänen kulkiessaan Jussupovin puiston ohi, kantoi hän mielessään suurien suihkulähteitten rakentamista ja ajatteli, miten ilma on vilpoista niiden läheisyydessä. Tämä ajatusjuoksu johti hänet vähitellen siihen vakaumukseen, että kaupungin olisi edullista laajentaa kesäpuistoa koko Marskentälle ja yhdistää se Mikaelin palatsin puutarhaan. Sitten kiinnitti hänen mieltään äkkiä kysymys: Mistä se johtuu, että ihmiset ovat kaikissa suurissa kaupungeissa taipuvaiset asettumaan juuri sellaisiin kaupunginosiin, joissa ei ole puutarhoja eikä suihkukaivoja, vaan jonne kaikki lika, löyhkä ja kaikenlainen siivottomuus on kasaantunut, vieläpä silloinkin, kun heillä on vapaus valita. Hän ajatteli myös omia kävelyretkiään heinätorille. "Mitä tyhmyyttä", ajatteli hän. "Parempi on olla ajattelematta mitään".

"Tällä lailla kai nekin, jotka viedään rangaistaviksi, ajattelevat kaikkien esineitten johdosta, joita kohtaavat", johtui hänen mieleensä, mutta katosi nopeasti kuin salama… No nytpä hän on jo lähellä, tuossa on talo, tuossa käytävä. Jostain kuului kellon lyönti. "Mitä se on, eihän kello vielä mahtane olla puolta kahdeksaa? Kyllä mahtaa kulkea edellä!"

Onnekseen suoriutui hän porttikäytävässä hyvin. Hänen edellään kulki juuri tällä hetkellä kuin kohtalon suosiosta tavattoman suuri heinäkuorma porttikäytävään, niin että se vallan saattoi hänet pimentoon hänen mennessään sen läpi. Tuskin oli kuorma päässyt pihalle, ennenkuin hän oli poikennut oikealle. Kuorman toiselta puolelta kuului huutoja ja torailua, häntä ei kukaan nähnyt eikä kohdannut. Useat suurelle nelikulmaselle pihalle suunnatut ikkunat olivat avoinna, mutta hän ei kohottanut päätään – häneltä puuttui voimia siihen. Ylös vanhuksen luo johtava porrasto oli aivan lähellä, aivan oikealla – nyt hän jo seisoi sillä.

Hän veti henkeään ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan, koetteli oliko kirves paikallaan, sekä alkoi sitten nousta varovasti ja hiljaa portaita ylöspäin, samalla kuunnellen tarkkaavasti, mutta portaatkin olivat nyt vallan ihmisistä vapaat, kaikki ovet olivat suljetut, eikä häntä kohdannut kukaan. Toisessa kerroksessa tosin oli huoneusto, jonka ovi oli auki ja jossa työskenteli muutamia maalareja, mutta ei kukaan katsonut käytävään. Hän pysähtyi, ajatteli ja harkitsi asiaa ja läksi edemmäs. – Parasta kai olisi, etteivät he olisi tuossa ollenkaan, mutta … onhan tässä vielä kaksi kerrosta.

Nyt on hän jo neljännessä kerroksessa; siinä on ovi ja vastapäätä tuo toinen tyhjä huoneusto. Kolmas vanhuksen asunnon alla oleva kerros on myös kaikesta päättäen tyhjä; oveen kiinnitetty nimikortti on otettu pois! Kyllä he ovat muuttaneet! Hän veti syvään henkeä. Hetken kierteli hänen mielessään kysymys: "Eikö olisi parasta lähteä?" Hän ei vastannut siihen, vaan kuunteli vanhuksen oven takana. Sieltä kuului kuolonhiljaisuus. Sitten kuunteli hän vielä kerran kuuluisiko portaista mitään, kuunteli kauvan tarkkaavasti… Sitten silmäili hän viimeisen kerran ympärilleen, rohkasi luontonsa ja koetti vielä kerran, oliko kirves sillä lailla silmukassa kuin sen piti. "Enköhän näyttäne liian kalpealta," ajatteli hän, "liian liikutetulta? Vanhus on epäluuloinen… Eiköhän mahtaisi olla parasta odottaa siksi kunnes olen tyyntynyt?.."

Mutta hän ei tyyntynyt. Päinvastoin tykytti hänen sydämmensä kovemmin, yhä kovemmin!.. Hän ei kestänyt sitä kauvempaa, vaan ojensi kätensä kellon-nuoraa kohti ja soitti. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen, kovemmin.

Ei mitään vastausta. Vanhus oli luonnollisestikin kotona, mutta hän oli epäluuloinen ja yksin; Raskolnikov tunsi hiukan hänen tapojaan … sitten painoi hän vielä kerran korvansa ovelle. Joko olivat hänen aistinsa terottuneet (jota on vaikeata sanoa) tai oli hän todellakin kuullut jotakin, sen verran, että hän luuli erottaneensa hameen kahinan ja oven lukon vikinän, kun sitä varovasti käännettiin. Joku seisoi varmastikin oven takana ja kuunteli salaa kuten hänkin ulkopuolella ja myös, kuten tuntui, korva ovella…

Raskolnikov liikahti tarkotuksellisesti ja mutisi jotakin, jotenkin kuuluvasti, jottei herättäisi epäilyksiä, sitten hän soitti kolmannen kerran, mutta tyyneesti, vakaasti ja vähääkään ilmasematta kärsimättömyyttä. Jälkeenpäin ajatellessaan tätä, tuntui tämä hetki hänen mielestään täysin selvästi ikuisuudelta. Hän ei voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut niin paljon viekkautta, etenkin kun hänen ymmärryksensä oli joinakin hetkinä kuin sokaistu! Hän ei tuntenut mitään ruumista omaavansakaan. Hetken kuluttua kuului säpin avaaminen.