Muinaisten suomalaisten pakanalliset epäjumalat

III. Maan jumalat

Harvat ovat ne kansat, jotka lapsuudessaan eivät ole palvelleet maata jumalana, kuvaillen sitä lempiän äitin kaltaiseksi; sillä maa antaaki ravintoa sekä ihmisille että eläimille; maa synnyttää ja kasvattaa itsestänsä kaikenlaista, jolla ihmiset ja eläimet taitavat henkensä pitkittää. Tämä ajatus oli meidän esi-isillämmekin; he antoivat tälle olennolle nimen maaemä.

Mutta vanhat Suomalaiset eivät kauvan pysyneet tässä ensimäisessä ja tärkeässä maan jumaloitsemisessa; niinkuin ennen on ilmasta ja vedestä sanottu, niin muuttui itse maan palvelus jonkun maassa asuvan olennon palvelukseksi. Tämä koko maassa hallitseva olento kuvailtiin synnyttäväisen ja kasvattavaisen luontonsa mukaan vaimolliseksi. Se sai nimen maan emo, emonen (emu), mannun eukko (maan ämmä), maan emäntä, akka manteren alainen jne. Häntä rukoiltiin hyvästä kasvusta, esim. seuraavalla tavalla:

 
"Akka manteren alainen
Mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
Maa väkevä vääntämähän;
Eipä maa väkeä puutu
Sinä ilmoisna ikänä
Kun lie armo antajista,
Lupa luonnon tyttäristä.
Nouse maa makaamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
Pane korret korttumahan
Sekä varret varttumahan,
Tuhansin neniä nosta,
Sadoin haaroja hajota
Kynnöstäni, kylvöstäni,
Varsin vaivani näöstä!"
 

Erittäin merkillinen maan olentojen seassa on Pellervoinen, pellon poika, myös kutsuttu Sampsa. Ilmattaren luotua munasta maan ja taivaan ja synnytettyä Wäinämöisen, oli maa kasvaimista varsin paljas. Wäinämöinen saa nyt Pellervoisen kylvämään maata, ja hän:

 
"Mäet kylvi männiköiksi,
Kummut kylvi kuusikoiksi,
Kankahat kanervikoiksi,
Notkot nuoriksi vesoiksi,
Noromaille koivut kylvi,
Lepät maille leyhkeille,
Tuomet kylvi tuoreelle,
Pihlajat pyhille maille,
Pajut maille passuroille,
Katajat karuille maille,
Tammet virran viereville."
 

Pellervoinen on arvattavasti sama olento, jota myös nimitettiin Pellon Pekko, jonka sanottiin erittäin auttaneen ohran kasvua ja toukoja; tämän suhteen oli hän myös oluen jumala, josta sanantapa maistaa pellon pekkoa (juoda vierettä) on tullut.

Pispa Agrikola nimittää vielä muita jumalia, jotka huolta pitivät maan hedelmällisyydestä: Liekkiö hallitsi ruohot, juuret ja puut, Köndös huhdat ja pellot teki, Rongoteus ruista antoi, Syres herneet pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi, Wironkannas kauran kaitsi. Mutta näistä ei runot mainitse juuri mitään. Agrikola kuoli vuonna 1557.

* * * * *

Mutta vähä oli meidän esi-isillämme sanomista pellon ja muun viljelyksen jumalista; sillä peltoa ja viljelystä he aivan vähän tunsivat. Sitä vastaan olivat he hyvin tutut metsässä, ja metsän riista heidän tavallisin elantonsa. Sentähden olivat metsän jumalalliset olennot vanhoille Suomalaisille kaikista tutuimmat ja hartaimmin palvellut.

Ylimmäinen metsän herra oli Tapio, "halliparta," "havuhattu," "naamaturkki," Toisinaan saa hän nimen Kuippana (pitkäkaulanen) ja Riippa (korkia lakki). Muutoin mainitaan hän metsän ukko, Tapiolan ukko, kummun ukko, maan isäntä, Tapion talon isäntä, korven kuningas, salon herra, maan pitäjä, antoluoja, luja jumala, villan antaja jne. Nämät ja monet muut nimitykset jo osottavat kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin.

Tapion puoliso oli Mielikki eli Mimerkki, joka saa nimitykset metsän emäntä, Tapion talon emäntä, metsän armas antimuori, metsän metinen muori, Metsolan tarkka vaimo, metsän ehtoisa emäntä, metsän miniä jne. Muutoin saa hän usein lauseen puhdas vaimo, jolla on "muoto kaunis." Muutoin oli ajatus semmoinen että Tapion väki, niin Mielikkikin, olivat kauniissa vaatteessa koska metsämiehelle hyvin onnistui, mutta huonossa puvussa jos hän ei otusta saanut. Ilmarinen sanoo hyvän saaliin aikana että:

 
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo Tapion neiti
Kanssa muu Tapion kansa,
Kaikki kullassa kuhisi,
Hopiassa horjeksihe;
Itsensä metsän emännän,
Ehtoisan metsän emännän,
Kädet oli kullan käärehissä,
Sormet kullan sormuksissa,
Pää kullan päätinehissä,
Tukat kullan suortuvissa
Korvat kullan koltuskoissa,
Kaula helmissä hyvissä.
 

Kal. 14: 121-134.

Rukoillessa hyvää saalista pyytää hän metsän emäntää laskemaan pois rumat vaatteensa, sanoen:

 
Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä pois heinäkengät,
Koski-virsusi karista,
Riisu riihi-ryökälehet,
Arkipaitasi alenna,
Lyöte lykkyvaatteisihin
Antipaitoihin paneite
Minun metsäpäivinäni,
Erän etsoaikanani!
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi
Tätä tyhjänä oloa,
Ajan kaiken annituutta,
Kun en anna aioinkana
Harvoinkana hoimauta,
Ikävä ilotoin ilta,
Pitkä päivä saalihitoin.
 

Kal. 14: 135-152.

Sama kaikenmoinen kuvaus kohtaa meitä myös Tapion talosta, joka saa nimet Tapiola, Metsola, Konkela (honkatalo), Havulinna, Lumilinna, Sarvilinna, Metsänlinna. Jos metsämiehellä oli onni, oli Tapiola kaunis ja mieluisa, mutta saalihin puutteessa oli se huono talo.

Suuria aarteita oli Tapion talossa; siellä oli "Tapion avara aitta," jonka kulta-avaimet olivat metsän emännän hallussa, niinkuin muidenki huonetten avaimet. Muiden seassa oli myös mesi (hunaja) hänen hallussansa, ja sitä oli Tapiolassa runsaasti. Sentähden saa tämä emäntä myös nimen Simanter (sima, hunaja). Tämä tallitettiin "metisessä arkussa, mesilippaassa." Mutta Tapiolan suurin rikkaus olivat kaikki metsän elävät, jotka kutsuttiin Tapiolan karjaksi. Ilman isännän ja emännän luvatta ei ollut mahdollista saada näistä mitään saalista, sentähden rukoili metsämies hartaasti heitä ajamaan elävät hänen tiellensä. Metsän riistaa ajaissa metsämiehelle oli Tapiolla "kultanen kurikka, vaskinen vasara," jolla hän metsässä kolisteli.

Myös kotieläimet laitumella käydessä olivat Tapion väen suojeluksessa, josta häntä myös rukoiltiin, esim.

 
"Katso kaunoinen jumala,
Warjele matoinen luoja,
Warjele vahingon tieltä,
Kaitse kaikista pahoista,
ettei tuskihin tulisi
Häpeihin hämmentyisi!
Kuin katsoit katollisessa,
Alla varjon vartioitsit,
Niin katso katottomassa.
Waali vartiottomassa,
Jotta karja kaunistuisi,
Edistyisi emännän vilja
Hyvän suovan mieltä myöten,
Pahan suovan paitsi mieltä!"
 

Agrikola mainitsee Kekrin, joka karjan kasvon suojeli; mutta siitä ei runot tiedä mitään. Kuitenki on tuo epäilemätöin asia; sillä se elää vieläki Suomen kansan mielessä, ja muinen vietettiin pyhämiesten aikaan Kekrin juhlaa.

Tapio emäntinensä ei ehtinyt arvattavasti kaitsemaan kaikkea sitä suurta eläväin paljoutta, joka metsissä oleskelee; sentähden oli heillä paljo väkeä työssä. Tämä väki saa nimen Tapion kansa, Tapion pojat, Tapion neidet eli piiat, metsän immet, viljan eukot. Vaimon puoli saa myös nimen Luonnottaret, Luonnon tyttäret. Ilmarisen emäntä rukoilee Tapiota näin:

 
Työnnä luonnon tyttäriä
Minun viljan viitsiöiksi,
Katsojaksi karjan kaiken!
Paljo on piikoja sinulla,
Sadoin käskyn kuulioita,
Eläjiä ilman alla,
Luonnottaria hyviä.
 

Kal. 32: 76-82.

Yksi ainoa Tapion väestä kantaa miehen nimeä, ja se on Nyyrikki eli Pinneys, Tapion poika. Hän on "puhdas mies," "siniviittaan" puetettu, kantain korkiata lakkia, joka on sininen ja punainen. Häntä rukoiltiin lyömään rastia puihin ettei metsämies eksyisi.

Muu Tapion kansa on vaimoväkeä; niin Tellervo eli Hillervo, "Tapion neiti, metsän tyttö," puetettu "utupaitaan, hienohelmaan." Hän oli pulskia keltatukka joka kaitsi Tapion emännän karjaa; häntä rukoiltiin myös elukoita suojelemaan ja terveenä illalla kotiin saattamaan.

Tapion tytär, ystävällinen Tuulikki oli myös paimentajan toimessa, mutta rukoiltiin myös metsän riistaa ajamaan metsästäjän tielle.

Tapion naisväen lukuun kuului vielä Metsän piika pikkarainen, "sima-suu," jonka luultiin simasta elävän. Hänellä oli "simapilli," jota hän soitteli paimentaissansa. Myös auttl hän metsämiehiä ja viittaili teitä metsästäjille.

Melkein kullakin puulla oli myös suojeleva olentonsa, joka kuului Tapion vallan alle. Niin mainitaan Tuometar, Hongatar, Katajatar, Pihlajatar, jotka, paitsi erinäisten puiden suojelusta, myös pitivät huolta elukoista. Niin oli metsässä paljo väkeä, kullakin puulla, kivellä ja huoneella oli oma haltiansa, ettei mikään kaivannut suojeliaansa.

Myös pahoja olentoja luultiin metsässä olevan. Ja tämmöinen oli Hiisi, mies häijy, joka ynnä Syöjättären kanssa siitti kärmeen. Waivat ja onnettomuudet olivat Hiiden toimittamia, "Hiiden heittoja." Ja Hiisi saa runoissa usein saman merkityksen kuin Paha, Pahalainen, Piru, Lempo, jotka kaikki ovat pahoja olentoja. Hiiden asunto, Hiitola, Hiiden linna eli Tanikan linna kuvailtiin sentähden olevan synkeissä kolkoissa metsissä ja vuoren rotkoissa. Hän saa myös siitä nimen Wuoren ukko, ja monta vuorta on tästä saanut nimen "Hiiden vuori."