Novelleja Decameronesta

TOINEN KERTOMUS

Alberto munkki uskottelee eräälle venezialaiselle rouvalle, että enkeli Gabriel on häneen rakastunut, ja makaa siinä muodossa monta kertaa hänen kanssaan. Sitten hän syöksyy rouvan sukulaisia peljäten ulos hänen kodistaan ja pakenee erään köyhän miehen taloon. Tämä vie hänet seuraavana päivänä metsäläisenä torille, jossa hänet tunnetaan, ja luostariveljet ottavat hänet ja panevat vankeuteen.

Olipa ennen Imolassa elämältään jumalaton ja turmeltunut mies, jonka nimi oli Berto della Massa ja jonka häpeälliset teot kaikki imolaiset tunsivat. Ja ne veivät hänet niin pitkälle, ettei Imolassa ollut ketään, joka olisi uskonut, mitä totta hän puhui, saatikka sitten hänen valheitaan. Kun hän niin ollen huomasi, etteivät hänen petoksensa siellä enää käyneet päinsä, niin muutti hän melkein epätoivoissaan Veneziaan, tuohon kaiken saastan tyyssijaan, ja päätti keksiä siellä pahanilkistä elämäänsä jatkaakseen jonkin uuden tavan, jota hän ei ollut koetellut muualla. Ja hän tekeytyi, ikäänkuin olisi omatunto kalvanut häntä ennen tehtyjen pahojen töiden tähden, sellaiseksi kuin suurin nöyryys olisi hänet vallannut ja tuli katolilaisemmaksi kuin kukaan ja meni ja rupesi minoriittimunkiksi ja otti nimekseen Imolan Alberto veli. Ja siinä puvussa hän alkoi näön vuoksi viettää ankaraa elämää ja ylisteli suuresti katumusta ja pidättyväisyyttä eikä syönyt koskaan lihaa eikä juonut viiniä, ellei saanut sellaista, joka oli hänestä hyvää.

Ja tuskin lie ollut koskaan ketään, joka olisi tullut varkaasta ja parittajasta, väärentäjästä ja murhamiehestä niin yhtäkkiä hartaaksi saarnamieheksi kuin hän, luopumatta silti entisistä paheistansa, milloin vaan voi niitä salaisesti toteuttaa. Ja sitäpaitsi rupesi hän papiksi ja itki aina alttarin ääressä, milloin toimitti siinä palvelusta ja jos häntä näkemässä oli paljon väkeä, Vapahtajan kärsimyksiä, sillä hänelle eivät kyyneleet paljon maksaneet, kun hän niitä tarvitsi. Ja sanalla sanoen: saarnoillaan ja kyyneleillään osasi hän pimittää venezialaiset niin, että hän tuli melkein joka testamentin todistajaksi ja valtuutetuksi, mitä siellä tehtiin, monien ihmisten rahojen hoitajaksi ja melkein kaikkien miesten ja naisten rippi-isäksi ja neuvonantajaksi. Ja sillä tavalla menetellen hän oli muuttunut sudesta paimeneksi, ja hänen pyhyytensä maine oli siellä paljon suurempi kuin Assisin pyhän Fransiskuksen oli koskaan ollut.

Nyt tapahtui, että tämän pyhän veljen luo tuli toisten naisten kanssa itseänsä ripittämään eräs nuori, yksinkertainen ja tyhmä nainen, jota kutsuttiin Caquerinon Lisettaksi, rikkaan kauppiaan vaimo, sillaikaa kun mies oli lähtenyt kaleirineen Flanderiin. Ja kun rouva nyt istui munkin jalkain juuressa ja teki hänet, kuin veneziatar ainakin, ja ne ovat kaikki suuria hanhia, osalliseksi salaisuuksistaan, niin veli Alberto kysyi häneltä, oliko hänellä ketään rakastajaa.

Siihen vastasi rouva närkästynein kasvoin: Hm, herra frater, eikö teillä ole silmiä päässä? Näytänkö minä kauneuden puolesta samanlaiselta kuin muutkin naiset? Liikaakin minä lemmityisiä saisin, jos tahtoisin; mutta minun kauneuteni ei olekaan sellainen, että antaisin kenen tahansa itseäni rakastella. Montako olette nähnyt sellaisia, jotka ovat yhtä kauniita kuin minä? Minä olisin kaunotar vaikka paratiisissa.

Ja sitten hän jatkoi niin paljon tuosta kauneudestaan, että oli inhoittavaa kuulla.

Veli Alberto huomasi heti, että hän haiskahti hupakolta, ja koska hän näytti olevan juuri sitä maata, joka hänelle sopi, niin rakastui hän häneen kohta suunnattomasti. Kuitenkin hän säästi imartelut mukavampaan hetkeen ja alkoi, näyttääkseen oikein pyhältä, sillä kertaa muka moitiskella häntä ja sanoa, että tuo nyt on turhamaisuutta, ja puhui muuta sellaista. Mutta silloin rouva sanoi hänelle, että hän on elukka ja ettei hän ymmärrä eroittaa, mikä on kauniimpaa kuin muu. Sentähden veli Alberto, joka ei tahtonut häntä liiaksi suututtaa, päätti ripin ja laski hänet menemään toisten naisten kanssa.

Mutta jonkun päivän kuluttua hän otti mukaansa erään luotettavan kumppanin ja meni madonna Lisettan kotiin. Ja kun hän oli vetäytynyt hänen kanssaan sivummalle erääsen saliin, jossa heitä ei voinut kukaan nähdä, niin hän lankesi polvilleen rouvan eteen ja sanoi: Madonna, minä rukoilen teitä Jumalan tähden, antakaa minulle se anteeksi mitä minä viime sunnuntaina sanoin, teidän puhuessanne minulle kauneudestanne, sillä seuraavana yönä minua kuritettiin sen tähden niin julmasti, etten siitä saakka ole voinut nousta vuoteesta kuin vasta tänään.

Silloin sanoi naishupakko: Ja kuka teitä niin kuritti?

Veli Alberto vastasi: Minä kerron sen teille. Kun minä yöllä olin rukoilemassa, niinkuin minun aina on tapana tehdä, näin yhtäkkiä kammiossani kirkkaan valkeuden, enkä ehtinyt kääntyä katsomaan, mikä se oli, kun näin ylläni sangen kauniin nuorukaisen paksu keppi kädessä. Ja tämä otti minua hupusta kiinni ja veti maahan ja antoi minulle niin, että ruhjoi koko ruumiini. Kun minä sitten kysyin, minkätähden hän sitä teki, niin hän vastasi: Sentähden, että sinä julkenit tänään moittia madonna Lisettan taivaallista kauneutta, jota naista minä, lähinnä Jumalaa, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja minä kysyin silloin: Kukas te olette? Johon hän vastasi, että hän on enkeli Gabriel. Voi herra, sanoin minä silloin, minä pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi. Ja hän vastasi: Minä annan, sillä ehdolla, että menet hänen luokseen niin pian kuin saatat ja pyydät häneltä itseltänsä anteeksi. Ja jos hän ei anna, niin tulen tänne takaisin ja lyön sinua niin, että saat sitä surra niin kauan kuin täällä elät. Ja mitä hän sitten sanoi, en tohdi teille kertoa, ennenkuin annatte minulle anteeksi.

Rouva Lampaanpää, jossa ei ollut paljon muuta kuin pehmeitä paikkoja, nautti suuresti näitä sanoja kuullessaan ja luuli, että ne olivat aivan totta. Ja siksi hän sanoi tuokion kuluttua: Sanoinhan minä, frater Alberto, että minun kauneuteni on taivaallinen. Mutta Jumala paratkoon, minun käy sääliksi teitä, ja siksi saatte anteeksi tällä kertaa, ettei teille kävisi vielä pahemmin; jos nimittäin kerrotte, mitä enkeli sitten teille sanoi?

Veli Alberto vastasi: Koska olette antanut minulle anteeksi, niin mielelläni sen sanon. Mutta yhtä seikkaa huomautan teille: että varoisitte kertomasta kenellekään ihmiselle maailmassa sitä, mitä nyt teille sanon, ellette tahdo turmella omaa asiaanne, te, joka olette nyt onnellisin vaimo, mitä maan päällä olla saattaa. Tuo enkeli Gabriel sanoi minulle, että minun on sanottava teille hänen olevan teihin niin mieltyneen, että olisi jo monta kertaa tullut yöksi teidän luoksenne, jos ei olisi ajatellut teitä peljästyttävänsä. Nyt hän lähetti minut teille sanomaan, että hän aikoo jonakin yönä tulla teidän luoksenne ja olla hieman teidän seurassanne. Mutta koska hän on enkeli ja te ette voisi häntä koskea, jos hän enkelin olotilassa tulisi, niin hän sanoo, että hän tahtoo tulla teidän iloksenne jonkun ihmisen muodossa. Ja siksi hän virkkoi, että teidän on lähetettävä hänelle sana, milloin tahdotte hänen tulevan ja kenenkä hahmossa, niin hän tulee. Ja siitä syystä voitte pitää itseänne autuaimpana naisena, mitä maailmassa olla saattaa.

Rouva Lampaanpää sanoi silloin, että hänestä oli hyvin mieleistä, että enkeli Gabriel rakasti häntä. Sillä hänkin rakasti enkeliä eikä hän milloinkaan unohtanut sytyttää neljän soldon talikynttilää hänen eteensä, kun näki hänet missä maalattuna. Joten jos enkeli nyt tahtoisi tulla hänen luokseen, hän olisi tervetullut ja tapaisi hänet aivan yksinään kamarissaan. Mutta sillä ehdolla, ettei hän saisi enää antautua Neitsyt Maarian pariin, sillä Lisettalle oli kerrottu, että enkeli piti kovasti siitä neitsyestä, ja siitähän asia näyttikin, sillä joka paikassa, missä enkelin näki, oli hän polvillansa Neitsyt Maarian edessä. Mutta muuten riippuisi enkelistä itsestään, tulipa hän missä muodossa tahtoi, kunhan Lisetta ei vaan peljästyisi.

Silloin sanoi veli Alberto: Madonna, te puhutte älykkäästi, ja minä toimitan kyllä hänelle tiedoksi, mitä minulle sanoitte. Mutta te voitte tehdä minulle suuren mielihyvän, joka ei maksa teille mitään, ja tämä mielihyvä on se, että pyydätte hänen tulemaan tässä minun ruumiissani. Ja kuulkaa, missä suhteessa te sen hyvän minulle teette: enkeli vetää sielun pois minun ruumiistani ja vie sen paratiisiin ja menee itse minuun. Ja sillaikaa, kun hän on teidän luonanne, saa minun sieluni olla paratiisissa.

Silloin sanoi herkkäuskoinen nainen: Se on minusta sopivaa, ja minä suon teille tämän lohdutuksen selkäsaunan edestä, jonka saitte minun tähteni.

Nyt veli Alberto sanoi: No pitäkää sitten ensi yönä huoli talonne ovesta, niin että hän saattaa tulla siitä sisään, sillä kun hän tulee ihmisen olemuksessa, kuten aikoo, niin ei hän voi päästä sisään muuten kuin ovesta.

Rouva vastasi tekevänsä sen. Ja veli Alberto lähti, ja rouva jäi sellaiseen riemuun, että hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat vuotta, odottaessaan enkeli Gabrielin tuloa luokseen.

Mutta veli Alberto, joka ajatteli, että hänen tulee olla ensi yönä ritari eikä enkeli, alkoi vahvistaa itseänsä makeisilla ja muulla hyvällä, ettei häntä helposti suistettaisi satulasta. Ja loman saatuaan meni hän erään kumppanin kanssa, kun yö tuli, erään ystävättärensä taloon. Ja sieltä hän lähti, kun hetki näytti hänestä sopivalta, tuntemattomana rouvan talolle, ja muutti sisään mentyään kaikenlaisilla vaatevehkeillä, jotka oli tuonut muassaan, itsensä enkeliksi. Ja hän nousi portaat ja astui rouvan kamariin.

Tämä kun näki tuon valkean, polvistui hänen eteensä, ja enkeli siunasi häntä ja nosti hänet ylös ja antoi hänelle merkin, että hänen oli mentävä vuoteesen.

Nainen, joka oli valmis tottelemaan, teki tämän kiireesti, ja enkeli vetäytyi makaamaan hurskaan palvelijansa kanssa.

Veli Alberto oli ruumiiltaan kaunis ja voimakas mies, sekä jaloilta vankka ja varrelta muhkea, ja sentähden Lisetta ylisti itseänsä sangen tyytyväiseksi. Ja sitäpaitsi kertoi hän rouvalle paljon taivaan kunniasta. Mutta kun päivä läheni, niin enkeli lupasi tulla vielä uudestaan, ja meni vehkeineen ulos ja palasi kumppaninsa luo, jolle hyvä talonemäntä, ettei hän olisi peljännyt yksin nukkuessaan, oli pitänyt ystävällisesti seuraa.

Kun rouva oli syönyt aamiaisen, otti hän mukaansa erään seuranaisen ja meni veli Alberton luokse ja kertoi hänelle uutiset enkeli Gabrielista ja mitä hän oli saanut kuulla enkeliltä iankaikkisen elämän kunniasta, ja mitä siellä oli tapahtunut, ja lisäsi sitäpaitsi ihmeellisiä tarinoita omasta päästään.

Siihen veli Alberto sanoi: Madonna, en tiedä, millaista teillä oli hänen seurassaan. Mutta sen minä tiedän, että kun hän viime yönä tuli luokseni ja minä toimitin hänelle teidän asianne, niin hän vei heti sieluni sellaisten kukkain ja sellaisten ruusujen joukkoon, etten ole nähnyt niin paljoa koskaan täällä, ja minä oleskelin niin viehättävissä paikoissa kuin olla saattaa, aina tähän aamuun ja messuun saakka. Miten ruumiilleni lie käynyt, en tiedä.

Enkö sanonut sitä teille? sanoi rouva, teidän ruumiinnehan oli koko yön minun sylissäni enkeli Gabrielin kanssa. Ja jos ette usko minua, niin katsokaapa vasenta rintanne alustaa, johon minä annoin enkelille niin voimallisen muiskun, että merkki näkyy siinä vielä monet päivät.

Siihen sanoi veli Alberto: No täytyypä tehdä tänään seikka, jota en ole tehnyt enää pitkään aikaan, nimittäin riisuutua ja katsoa, puhutteko totta.

Ja paljon loruttuaan palasi rouva kotiinsa, jossa veli Alberto kävi sitten enkelin muodossa monta kertaa, kohtaamatta mitään estettä.

Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, että madonna Lisetta oli erään tätinsä seurassa, ja kun he väittelivät kauneusasioista, niin sanoi Lisetta, korottaakseen omaa kauneuttaan kaikkein parhaimmaksi, kovin yksinkertainen kun oli: Jospa tietäisitte, kuka minun kauneuteeni on mieltynyt, niin ette puhuisi mitään muista!

Täti oli utelias kuulemaan lisää, koska hän tunsi Lisettan hyvin, ja sanoi: Madonna, voitte olla oikeassa, mutta kun ei tiedä, kuka se mies mahtaisi olla, niin eipä ole helppoa muuttaa mielipidettänsä.

Silloin tuo nainen, jonka turhamaisuutta oli helppo ärsyttää, sanoi:

Täti, siitä ei saa puhua, mutta minun heikko paikkani on enkeli

Gabriel, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa itseään, siksi, että minä, niinkuin hän sanoo, olen kaunein nainen mitä koko maailmassa ja

Maremman soilla olla saattaa.

Tätiä tahtoi silloin kovin naurattaa, mutta hän hillitsi itsensä, saadakseen hänet puhumaan lisää, ja sanoi: Kautta Jumalan, madonna, jos enkeli Gabriel on heikko paikkanne ja on sen itse teille sanonut, niin kai se on niin. Mutta minä en luullut, että enkelitkin ovat sellaisia.

Lisetta vastasi: Täti, te olette erehdyksessä. Ja koska minä olen hänestä paljoa kauniimpi kuin ainoakaan niistä naisista, jotka ovat taivaassa, niin rakastui hän minuun ja tulee nyt sangen usein oleilemaan kanssani. Siitä sen nyt näette!

Täti lähti madonna Lisettan luota, ja hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat vuotta, kunnes hän pääsi paikkaan, jossa hän voi tämän kertoa muille. Ja hän kokosi kekkereihin suuren joukon naisia ja jutteli heille perinpohjin uutisen. Nämä naiset kertoivat sen miehilleen ja toisille naisille ja nämä taas toisille, niin ettei kahta päivää kulunut, kun siitä puhui koko Venezia.

Mutta niiden joukossa, joiden korviin tämä joutui, olivat rouvan langot, jotka silloin päättivät, mitään aikeestaan puhumatta, etsiä tätä enkeliä ja nähdä, osasiko tuo tosiaan lentää. Ja he olivat monta yötä väijyksissä. Sattumalta tuli tästä pahasta seikasta jotain veli Albertonkin korviin ja hän meni eräänä yönä Lisettan luokse häntä torumaan; mutta tuskin hän oli riisuutunut, niin rouvan langot, jotka olivat nähneet veli Alberton tulon, ilmestyivät Lisettan ovelle sitä avaamaan. Sen kuullessansa aavisti veli Alberto, mitä se oli, ja nousi ylös, ja kun hänellä ei ollut muuta pakopaikkaa, avasi ikkunan, joka oli Canale Grandelle päin, ja hyppäsi siitä kanavaan.

Kanava oli siltä kohtaa syvä ja hän osasi uida hyvin, joten hänelle ei tullut mitään vahinkoa. Ja uituaan kanavan toiselle puolelle hän meni nopeasti erääsen taloon, jonka ovi oli auki, ja rukoili erästä kunnonmiehen näköistä, joka siellä oli, pelastamaan Jumalan tähden hänen henkensä, ja sepusti hänelle tarinan, miksi hän oli siellä tähän aikaan ja alasti. Miehen valtasi sääli ja hän heitti hänet omaan vuoteesensa, koska hänen itsensä oli mentävä askareihinsa, ja sanoi, että hänen on oltava siinä, kunnes hän tulee takaisin. Ja mies lukitsi oven ja meni asioilleen.

Madonna Lisettan langot näkivät kamariin päästyään, että enkeli Gabriel oli lentänyt pois, jättäen sinne ainoastaan siipensä. Siitä he nolostuivat suuresti ja sättivät rouvaa karkeasti, ja jättivät hänet viimein lohduttomana sinne ja menivät kotiinsa vieden enkelin asun mukaansa.

Sillävälin valkeni päivä, ja kun se kunnon mies, joka otti veli Alberton luokseen, oli Rialto-sillalla, kuuli hän kerrottavan, että enkeli Gabriel oli mennyt viime yönä makaamaan madonna Lisettan kanssa, mutta langot olivat nähneet hänet ja hän oli peloissaan heittäytynyt kanavaan, eikä sitten tiedetty, miten hänen oli käynyt. Silloin mies aavisti heti, että se oli sama, joka oli hänen kotonaan. Ja hän meni sinne ja tunsi veli Alberton ja sopi paljon väiteltyään hänen kanssaan, että jos ei munkki halunnut miehen antavan häntä rouvan lankojen käsiin, niin oli hänen hankittava hänelle viisikymmentä dukaattia. Ja niin tehtiin.

Mutta kun veli Alberto sitten halusi lähteä sieltä, niin sanoi kunnon mies hänelle: Ei ole mitään muuta keinoa, ellette tahdo suostua erääsen ja ainoaan. Me vietämme tänään juhlat, ja sinne vie kuka ihmisen puettuna karhuksi, kuka toisen puettuna metsäläiseksi ja kuka minkin näköiseksi puetun. Ja sitten pidetään San Marcon torilla metsästys, ja kun se on lopussa, päättyvät juhlat. Ja sen jälkeen menee kukin otuksen kanssa, jonka sinne vei, minne haluaa. Jos tahdotte, ennenkuin saadaan urkituksi teidän olevan täällä, että minä vien teidät sinne jollakin sanotulla tavalla, niin minä voin saattaa teidät minne tahdotte. Muuten en tiedä, miten täältä voisitte päästä niin, ettei teitä tunnettaisi, varsinkin, kun naisen langot aavistavat, että te olette jossakin täällä lähistöllä, ja ovat asettaneet kaikkialle vartioita teitä kiinni ottamaan.

Vaikka veli Albertosta tuntuikin katkeralta lähteä sillä tavalla, niin hän, koska pelkäsi rouvan sukulaisia, taipui ja sanoi miehelle, minne hänet oli vietävä, ja olevansa tyytyväinen, miten mies häntä veikin.

Tämä voiteli nyt hänet yltäänsä hunajalla ja riputti täyteen untuvia ja pani hänelle ketjut kaulaan ja naamarin silmille ja antoi toiseen käteen paksun kepin ja toiseen kaksi suurta koiraa, jotka hän oli tuonut teurastuspaikasta; ja lähetti sitten kuuluttamaan Rialtolle, että kuka tahtoi nähdä enkeli Gabrielia, menköön San Marcon torille. Ja se oli venezialaista rehellisyyttä.

Ja kun tämä oli tehty, vei hän hänet tuokion päästä ulos ja pani hänet kulkemaan edeltä ja astui itse perästä pitäen ketjuista. Ja kuljetti hänet suuressa hälinässä, sillä kaikki sanoivat: Mikä se? Mikä se? torille, jonne tuli väkeä suunnattomasti, sekä niitä, jotka olivat seuranneet jäljestä, että sellaisia, jotka olivat kuulutuksen kuultuaan tulleet Rialtolta. Ja sinne saavuttuaan kytki hän metsäläisensä korkealle paikalle pilariin, ollen odottavinaan metsästystä; jollaikaa kärpäset ja paarmat tuottivat kytketylle, koska hän oli hunajalla voideltu, suurta kiusaa.

Mutta kun mies näki torin olevan täynnä väkeä, niin aikoi hän muka päästää metsäläisensä ketjuista, mutta vetikin naamarin pois veli Alberton kasvoilta ja sanoi: Hyvät herrat, koskei metsästettävää sikaa nyt tule eikä metsästystä toimiteta, tahdon näyttää teille, ettette olisi saapuneet tänne turhaan, enkeli Gabrielin, joka öisin laskeikse maahan taivaasta lohduttamaan Venezian rouvia.

Kun naamari poistettiin, niin tunsivat kaikki heti veli Alberton. Ja kaikki alkoivat huutaa hänelle ja sanoivat hänelle häpäisevämpiä ja pahempia herjauksia kuin millekään roistolle koskaan sanotaan. Ja sitäpaitsi nakkelivat he hänelle vasten kasvoja mikä mitäkin likaa. Ja siten he pitelivät häntä pitkän aikaa, kunnes hänen luostariveljensä saivat siitä sattumalta kuulla, ja heitä lähti noin kuusi ja tuli sinne, jossa he heittivät kaavun hänen ympärilleen ja päästivät hänet ketjuista ja veivät, tavaton melu takanaan, hänet luostariinsa. Siellä panivat he hänet tyrmään, missä hänen luullaan surkean elämän jälkeen kuolleen.

SEITSEMÄS KERTOMUS

Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa; Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä, ja kuolee samalla tavalla.

Oli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja säätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona. Ja vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja elättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä niin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä. Tämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen miellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut korkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari, lähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.

Kun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen muodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän suuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän kehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti rullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka oli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta tullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat kehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi, useammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin kankaihin.

Tällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että häntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen tapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään, joihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin iloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei toinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he riensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja kun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan yhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa kaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen puutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla mukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.

Simona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen eräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San Galloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina puutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten Pasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota sanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi lemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona menivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja Laginan toiseen.

Siinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli hyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat istumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja puhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa rauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja otti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään sanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun on syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän jälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.

Mutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan muuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun häneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.

Kun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua Strambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he näkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan pöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen mustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen, sinä olet hänet myrkyttänyt!

Ja hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä puutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat Pasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja syyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja kun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä äkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen rakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että oli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka itki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin palatsiin.

Siellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy, Pasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria niin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta kun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt pahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän Simonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten kuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan ei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.

Hän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne, jossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni itse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten Simonaita, miten se oli tapahtunut.

Tämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen tarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen, joka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä niinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut Pasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan sanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä entistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan rangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman, joka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa kadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että oli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka oli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.

Oi te onnelliset sielut, joiden osaksi tuli samana päivänä päättää tulinen rakkautenne ja maallinen elämänne, ja vielä onnellisimmat, jos vaelsitte yhdessä samaan olinpaikkaan! ja iki-onnelliset, jos toisessa elämässä saa yhä rakastaa ja te rakastatte toisianne siellä niinkuin täälläkin teitte. Mutta kaikkein onnellisinta oli Simonan sielulle, mikäli me, jotka elämme ja jäimme tänne hänen jälkeensä, ymmärrämme, ettei kohtalo sallinut hänen viattomuutensa sortua Stramban ja Atticciaton ja Malagevolen todistuksiin, miesten, jotka olivat ehkä vain pelkkiä villankarstaajia tai vieläkin halvempia. Se avasi hänelle kunniakkaamman tien ja johti Simonan, pelastaen hänet samalla kuolemalla kuin hänen rakastettunsakin heidän hävyttömyydestään, seuraamaan Pasquinonsa sielua, sen, jota hän oli niin suuresti rakastanut.

Tuomari oli niinkuin kaikki, jotka siellä olivat, melkein tyrmistynyt tästä tapahtumasta eikä tiennyt mitä siitä sanoa. Hän seisoi kauan neuvotonna, kunnes viimein alkoi sitä tajuta ja sanoi: Tämä salvia näyttää olevan myrkyllinen, seikka, joka ei ole salvialle tavallista. Mutta ettei se voisi tuottaa kenellekään samanlaista turmiota, on se hakattava juurta myöten poikki ja heitettävä tuleen.

Sen teki kohta tuomarin läsnäollessa se henkilö, joka oli puutarhan vartiana, ja tuskin hän oli kaatanut suuren pensaan maahan, niin ilmestyikin onnetonten rakastavaisten kuoleman syy.

Tämän salviapensaan alla oli nimittäin ihmeteltävän suuri konna, jonka myrkyllisestä hengityksestä arvattiin sen salvian tulleen myrkylliseksi. Ja kun kellään ei ollut uskallusta lähestyä konnaa, niin tehtiin sen ympärille valtava risurovio ja poltettiin se siihen samalla kuin salviakin.

Ja niin päättyi herra tuomarin tutkinto Pasquino poloisen kuolemasta. Ja Stramba ja Atticciato ja Guccio Tuhrus ja Malagevole hautasivat sitten Pasquinon ja hänen Simonansa, sellaisina pöhöttyneinä kuin he olivat, San Paolon kirkkoon, johon seurakuntaan he kuuluivat.