Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä

XII.
KRUUNAUSPÄIVÄ

Tään kaiken kuinka siedät, sä merten valtias, oi, Englanti? – kun tiedät: On Milton poikias! Olit hälle Tasavalta, nyt palvot polvillas koin syömää kuninkuutta, sen valhevaakunaa, mi katsees tulisuutta ja otsaas uhkeaa vain estää pääsemästä päin päivää nousevaa.

Swinburne.

Eläköön kuningas Edward! Kruunasivat kuninkaan tänään, ja paljon on ollut riemua ja taidokasta hölynpölyä, ja minä olen ymmällä ja murheissani. En ole koskaan nähnyt mokomanlaista prameutta, paitsi amerikkalaisissa sirkuksissa ja Alhambran balettitansseissa; enkä liioin ole ikinä nähnyt mitään niin toivotonta ja traagillista.

Saadakseni nauttia kruunauskulkueesta minun olisi pitänyt tulla suoraan Amerikasta Cecil-hotelliin ja Cecil-hotellista suoraan viiden guinean istuinpaikalle pestyjen joukkoon. Erehdykseni oli siinä, että tulin pesemättömien joukosta Itäpäästä. Siltä kolkalta ei tullut monia. Itäpää sellaisenaan pysyi Itäpäässä ja joi itsensä juovuksiin. Sosialistit, demokraatit ja tasavaltalaiset läksivät maalle hengittämään raitista ilmaa, välittämättä mitään siitä tosiasiasta, että neljäsataa miljoonaa ihmistä otti itselleen kruunatun ja voidellun valtiaan. Kuusituhattaviisisataa kirkkopomoa, pappia, valtiomiestä, ruhtinasta ja sotilasta katseli kruunausta ja voitelua, ja me muut katselimme prameutta sitä mukaa kuin se kulki ohitsemme.

Minä näin sen Trafalgar Square-torilta, mikä on "Euroopan loistavin paikka" ja "valtakunnan sydän". Meitä oli siinä monia tuhansia, ja kaikkia piti kurissa ja järjestyksessä loistelias aseellinen voima. Kulkutien varrella oli kaksinkertainen sotilasseinä. Nelsonin patsaan jalustaa reunusti kolminkertainen rivi sinitakkeja. Itäpuolella, torin kulkuaukolla, seisoi kuninkaallinen meritykistö. Pall Mall- ja Cockspur-kadun kolmiossa oli Yrjö III: n patsasta tukemassa joka puolella keihäsmiehet ja husaarit. Lännessä olivat kuninkaallisen meriväen punatakit, ja Union Clubilta Whitehallin suulle välkkyi kimaltelevana valtavana kaarena ensimmäisten henkivartijain joukko – jättiläismiehiä jättiläisratsujen selässä, teräslevyt rinnoilla, teräskypärät päässä, terässatuloissa, ja suuret teräksiset sotamiekat valmiina iskemään niiden puolesta, joilla valta on. Ja edelleen oli katselijajoukkoihin siroteltu pitkät jonot pääkaupungin poliisikuntaa sekä taakse vielä reservejä – pitkiä hyvin syötettyjä miehiä, joilla oli aseet heiluteltavina ja lihakset, millä panna ne heilumaan, jos tarve vaati.

Ja samanlainen kuin Trafalgar Square oli koko muukin kulkutie – voimaa, ylivoimaista voimaa; myriadeittain miehiä, uljaita miehiä, kansan valioita, joiden ainoana elämäntehtävänä on sokea totteleminen ja sokea tappaminen ja hävittäminen ja elämän sammuttaminen. Ja jotta he saisivat hyvin syödä, hyvin pukeutua ja hyvin aseistautua sekä laivoja kiidättämään heitä maailman ääriin, raataa, mätänee ja kuolee Lontoon Itäpää ja koko Englannin "Itäpää". Kiinalainen sananlasku sanoo, että jos yksi mies elää laiskana, niin toinen nälkään kuolee, ja Montesquieu on sanonut: "Se seikka, että monet miehet valmistavat pukuja yhdelle ainoalle, on syynä siihen, että monet ihmiset ovat vaatteita vailla." Niin seuraa selitys toista. Emme voi ymmärtää nälkäistä ja kitukasvuista Itäpään raatajaa (joka perheineen asuu yksihuoneisessa "morkussa" ja vuokraa permannoltaan asuinpaikkoja toisille nälkäisille ja kitukasvuisille raatajille), ennenkuin näemme Länsipään muhkeat henkivartijat ja saamme tietää, että toisen täytyy syöttää, pukea ja palvella toista.

Ja kansan ottaessa itselleen kuningasta Westminster Abbeyssa minä seisoin Trafalgar Squaren henkivartijain ja poliisikunnan väliin litistettynä ajatellen sitä aikaa, jolloin Israelin kansa valitsi ensimmäisen kuninkaan. Kaikkihan tunnemme Raamatun kertomuksen siitä. Vanhimmat tulivat Samuel-profeetan luo ja sanoivat: "Niin aseta nyt meille kuningas, joka meitä tuomitsisi niinkuin kaikilla pakanoillakin on." Ja Herra sanoi Samuelille:

"Kuule siis nyt heidän äänensä; todista kuitenkin vahvasti heitä vastaan ja ilmoita heille kuninkaan oikeus, joka heitä on hallitseva."

Ja Samuel sanoi kaikki Herran sanat kansalle, joka häneltä anoi kuningasta.

Ja hän sanoi: "Tämä on oleva kuninkaan oikeus, joka teitä on hallitseva: teidän poikanne hän ottaa ja panee vaunu- ja hevosmiehiksensä ja vaunujensa edeltäjuoksijoiksi,

ja panee ne päämiehiksi tuhannelle ja viidellekymmenelle ja kyntämään peltoansa ja leikkaamaan eloansa ja tekemään sota- ja vaunukalunsa.

Ja teidän tyttärenne hän ottaa voidetten tekijöiksi, keittäjiksi

ja leipojiksi.

Hän ottaa myös parhaat peltonne, viinimäkenne ja öljypuunne ja

antaa ne palvelijoillensa;

ja ottaa teiltä kymmenekset jyvistänne ja viinistänne ja antaa

huoveillensa ja palvelijoillensa.

Hän ottaa myös palvelijanne ja piikanne ja parhaat nuorukaisenne

ja aasinne ja panee ne työhönsä.

Hän ottaa laumastanne kymmenekset; ja te tulette hänen orjiksensa.

Ja silloin te huudatte kuninkaanne tähden, jonka olette itsellenne valinneet; mutta silloin ei Herra kuule teitä."

Se kaikki tapahtuikin noina menneinä päivinä, ja pian kansa huusi Samuelille: "Rukoile palvelijoittesi puolesta Herran sinun Jumalasi tykö, ettemme me kuolisi, sillä me olemme kaikkiin synteihimme lisänneet vielä tämän: että olemme itsellemme kuningasta pyytäneet." Ja Saulin, Davidin ja Salomonin jälkeen tuli Rehabeam, joka "vastasi kovin kansaa, sanoen: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut, mutta minä lisään teidän ikeeseenne vielä; minun isäni on teitä kurittanut ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla".

Ja näinä päivinä viisisataa perinnöllistä pääriä omistaa viidenneksen Englannista; ja nämä sekä kuninkaan "huovit" ja palvelijat ynnä ne, jotka yhdessä pitävät valtiaan valtaa, tuhlaavat vuosittain turhaan ylellisyyteen 1,850,000,000 dollaria eli 370,000,000 puntaa, mikä on kolmekymmentäkaksi prosenttia koko siitä rikkaudesta, minkä maan kaikki raatajat tuottavat. Abbeyssa kuningas, ihmeellisiin kultavaatteisiin puettuna, varustettiin valtansa merkeillä, fanfaarien kajahdellessa ja musiikin pauhatessa sekä herrojen, lordien ja maan mahtavain loistavan tungoksen häntä ympäröidessä. Kannukset kiinnitti hänen kantapäihinsä lordillinen ylikamariherra, ja Canterburyn arkkipiispa ojensi hänelle valtiomiekan purppuraisessa huotrassa näin sanoen:

"Ota tämä kuninkaallinen miekka, jonka piispain ja Jumalan palvelijain kädet, tosin arvottomat, tuovat Jumalan alttarilta ja jättävät sinulle."

Minkä jälkeen kuningas, saatuaan miekan vyölleen, kuunteli arkkipiispan kehoitusta:

"Tällä miekalla tee oikeutta, pysäytä paheen kulku, suojele Jumalan pyhää kirkkoa, auta ja puolusta leskiä ja orpoja, paranna rappeutuneet olot, pidä voimassa jo parannetut, rankaise ja uudista, mikä on väärää, ja vahvista, mikä on oikeata."

Mutta kuulkaahan. Tervehdyshuutoa kuuluu Whitehallin puolelta; joukot lainehtivat, sotilaitten kaksinkertainen rintama asettuu huomio-asentoon, ja näkyviin huojuvat kuninkaan venemiehet fantastisissa keskiajan punapuvuissa, näyttäen, jos miltään – niin sirkusparaadin etujoukolta. Sitten kuninkaalliset vaunut, täynnä hoviin kuuluvia naisia ja herroja sekä jauhotukkaisia palvelijoita ja ajajia mitä prameimmissa varustuksissa. Yhä edelleen vaunuja, lordeja, kamariherroja, kreivejä, hovinaisia – lakeijoita, kaikkia. Senjälkeen sotilaat, kuninkaan henkivartiosto, kenraaleita, ruskeiksi paahtuneita ja kuluneita, jotka maailman ääriltä ovat saapuneet Lontoon kaupunkiin, vapaaehtoisia upseereita, reservin ja vakinaisen väen upseereita; Spens ja Plumer, Broadwood ja Cooper, joka vapautti Ookiepin, Malthias Dargaista, Dixon Vlakfonteinista, kenraali Gaselee ja amiraali Seymour Kiinasta, Kitchener Khartumista, lordi Roberts Intiasta ja koko maailma – kaikki Englannin taistelijat, hävittäjäherrat, kuoleman kuokkurit. Toista miesrotua kuin työpajojen ja takakujien miehet, kokonaan toisenlaista rotua.

Mutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja varmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita sotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä ja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan tallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset, joustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan, Austraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin ja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra Leonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron, Hong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan, St. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian kukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia, kiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä, rajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten kastia.

Nyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä, kultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä – "Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Kaikki ovat tulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini, minäkin tahdon huutaa: "Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Ryysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa ja huutavat haltioissaan: "Siunattu, siunattu!" Tuossa hän on, ihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen päässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin kruunattuna.

Ja maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan, että tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta. Mutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että kaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius on kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen kansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja ratkaissut tähtien arvoitukset.

Ruhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja kaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on mennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja naamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten katujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä, miehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka puolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:

 
Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.
 

Taivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia afrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään, sekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit päälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin katukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin taikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset veljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.

"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?" kysäisin eräältä ukolta Green

Parkin penkillä.

"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus nukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne puiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en saanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin koko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni kallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja kanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja olisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren."

Miksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä hänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä ollut muuta sanottavaa.

Illan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui silmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia, ja kaikkialla oli "E. R." suurina kristallikirjaimina, sädehtivä kaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja vaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja karkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen järkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi kaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa pitkissä riveissä laulaen: "Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua", "Dolly Gray" ja "Simakukka ja mehiläinen". Viimeksimainittu oli tähän tapaan:

 
"Sinä olet simakukka, minä mehiläinen, imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen."
 

Istuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta sädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui ilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen pahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä olentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui käsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen ruumiinsa keikkui alati – milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes hän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin kallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen olalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän siitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas nuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon kiusallisuus herätti hänet jälleen.

Aina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin pitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat suustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen silmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden heidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.

Tämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen sydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista nähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata, koska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki penkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena riemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään edes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan naiselle: "Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode." Mutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä kokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.

Se oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä vihalla tämän "onnellisen" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista tyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen on määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko työlaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.

Puhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja loppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön, kun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat otettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt nyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti valoisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi töihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä Lontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878 suoritti sotapalvelusta Intiassa.

Tietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat tavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin "pollareilla" oli niin kiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka oli "kahdeksankolmatta, herra", ja läksimme yhdessä kahvilaan.

"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen", sanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset. Tämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli tehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa hän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. "Kruunauksista on hyvääkin", jatkoi hän. "Ne antavat ihmisille työtä."

"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä", sanoin.

"Niin on", vastasi hän. "Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni on esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen vaatteistasi."

"Minä tiedän, mikä sinä olet", sanoi nainen, "italialainen".

"Eipä ole", huudahti mies kiivaasti. "Hän on jenkki, varmasti jenkki.

Sen tiedän."

"Herra siunatkoon, katsokaas tuota", huudahti nainen marssiessamme Strandia pitkin, häkeltyen hoilottelevaa, kaakertelevaa juhlijajoukkoa, jossa miehet karjuivat ja tytöt lauloivat kimeillä kurkkuäänillä:

 
"Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
kun tervehdimme kuningasta, kuningasta."
 

"Voi kuinka minä olen likainen, kun olen kuljeksinut kaikkialla", sanoi nainen istuessaan pöydän ääreen kahvilassa ja hieroessaan silmäkulmastaan unen tähteitä ja likaa. "Ja mitä olenkaan tänään nähnyt ja ihaillut, vaikka yksin ollen olikin vähän ikävä. Ja herttuattarilla ja vallasnaisilla oli niin kauniit valkeat puvut. Kyllä ne olivat kauniita, olivat ne."

"Minä olen irlantilainen", sanoi hän sitä kysyessäni. "Nimeni on

Eyethorne."

"Mikä?" kysyin.

"Eyethorne, herra, Eyethorne."

"Sano kirjaimet."

"H-a-y-t-h-o-r-n-e, Eyethorne."

"Ahaa", sanoin, "irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt."

"Niin, herra, Lontoossa syntynyt."

Hän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut tapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen veli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka kahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen elätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt Lontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin päässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. "Ja olin niin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä usko, mutta niin olin."

Viimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä oli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli saanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut sairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon hän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli viettänyt kadulla.

Mies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja vasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen tilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.

Kerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani kudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista hyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan; mutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että naisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin ja kunnioitusta herättävästi puettu.

"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?" kysyin heiltä. "Tiedättehän vanhenevanne päivä päivältä."

"Vaivaistalo", sanoi mies.

"Jumal'avita, minäpä en mene sinne", sanoi tyttö. "Minä en kyllä mitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos. Ei sitten millään", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kun olette ollut koko yön kaduilla", kysäisin, "niin miten saatte aamulla jotakin syödäksenne?"

"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä", selitti mies. "Sitten teekupponen kahvilasta."

"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa", huomautin.

Kumpikin hymyili ymmärtäväisinä.

"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä", jatkoi mies, "jotta se kestää mahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa joltakin jäävän tähteitä."

"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä", tokaisi nainen.

"Pääasia on", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle, "kuinka saa sen pennysen".

Lähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä pöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.

"Haaskioon ne menisivät tietysti", sanoi hän, mihin tokkamies nyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.

Kello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla kodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki oli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin miehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli joku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen, mies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen pää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen pää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli, mikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle. Eipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän ja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja lapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.

Kukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla Parlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta mieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja seitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi:

 
Rajoja siirretään, laumoja ryöstetään ja laitumelle lasketaan.
 
 
Orpojen aasi viedään, ja lesken lehmä pantataan.
 
 
Viheliäiset tieltä syöstään; kaikki maan vaivaiset yhdessä
lymyvät.
Katso, metsäaasina korvessa he lähtevät työhönsä saalista
hakemaan; erämaa on heillä leipänä lapsillensa.
 
 
Kentällä he karjansa ruoan niittävät, ja jumalattoman viinimäessä
he jäännöksiä kokoilevat.
 
 
Alastomina he makaavat ilman vaatetta ja peitotta pakkasessa.
 
 
Sateesta vuorilla he märiksi tulevat ja suojan puutteessa kallioita likistävät.
 
 
Orpoja rinnoilta revitään ja köyhiä pantataan.
 
 
He käyvät alastomina vaatteen puutteessa ja kantavat isoovaisina lyhteitä.
 

– Job. XXIV: 2 – 10.

Seitsemänkolmatta vuosisataa sitten. Ja yhä tänä päivänä se totuudenmukaisesti kuvaa kristillisen maailman sydänmaata, rikasta ja mahtavaa Englantia.