Myrkkyvyöhyke

Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.

VI
Suuri herääminen

Ja nyt tulen loppuosaan tätä eriskummaista tapausta, joka oli niin valtavan tärkeä sekä omassa yksityisessä elämässämme että ihmissuvun yleisessä historiassa. Kuten sanoin tarinaa aloittaessani: kun tätä historiaa kirjoitetaan, kohoaa loppukohtaus varmasti kaikkien muiden tapausten keskellä kuin vuori kunnaiden seasta. Sukupolvellemme on varattu erikoinen kohtalo, koska se on valittu kokemaan näin ihmeellistä. Kuinka kauan sen vaikutus kestää, – kuinka kauan ihmiskunta säilyttää sen nöyryyden ja kunnioituksen, jota tämä suuri, tärisyttävä tapaus on sille opettanut, sen näyttää vain tulevaisuus. Luulen voitavan turvallisesti sanoa, etteivät olot milloinkaan palaa entiselleen.

Ihminen ei käsitä, kuinka voimaton ja tietämätön hän on ja kuinka näkymätön käsi kannattaa häntä, ennenkuin tuo käsi on näyttänyt hetkeksi puristuvan musertavaan iskuun. Kuolema on ollut ihan lähellä. Me tiedämme, että se voi taas tulla millä hetkellä tahansa. Sen uhka on kuin varjona elämässämme, mutta kuka voi väittää valheeksi, että tässä varjossa velvollisuuden, vakavuuden ja vastuun tunne, elämän tärkeyden ja tarkoitusten kunnioittaminen, vakava kehittymisen ja parantumisen halu on kasvanut ja käynyt meissä todelliseksi, hapattaen yhteiskuntamme ylhäältä alas asti? Se ei riipu lahkoista tai uskonkappaleista. Siinä on esillä näköalan muutos, uusi käsitys oikeista mittasuhteista, joiden mukaan me olemme merkityksettömiä ja haihtuvia olentoja, eläen vain sikäli kuin tuntemattoman vallan armo sallii.

Mutta jos maailma on käynyt tästä tiedosta vakavammaksi, ei se silti luullakseni ole surullisempi paikka. Varmastikin olemme yhtä mieltä siitä, että nykyhetken järkevämmät ja hillitymmät huvit ovat syvällisempiä ja viisaampia kuin se meluisa, mieletön hälinä, jota niin usein pidettiin huvituksena menneinä päivinä – niin vähän aikaa sitten, vaikka se nyt tuntuu käsittämättömältä. Entisen tyhjän elämän sijaan, joka tuhlattiin joutavissa vierailuissa ja vastavierailuissa, suuren ja tarpeettoman talouden huolissa, ylellisten ja ikävien aterioiden järjestelemisessä ja syömisessä, on tullut lepoa ja terveyttä lukemisessa, musiikissa, hiljaisessa perheseurustelussa, kun on opittu paremmin käyttämään aikaa. Terveempinä ja enemmän nauttien ihmiset ovat rikkaampia kuin ennen, vaikka ovat maksaneet yhteiseen rahastoon ne paisuneet verot, jotka ovat niin suuresti korottaneet elintasoa näillä saarilla.

Siitä ollaan hieman eri mieltä, millä määrätyllä hetkellä suuri herääminen sattui. Yleensä myönnetään, että lukuunottamatta kellojen osoittamaa eroa on voinut olla paikallisia syitä vaikuttamassa myrkyn toimintaan. Mutta jokaisessa eri piirissä tapahtui ylösnousemus melkein yhtaikaa. Monet ihmiset todistavat, että parlamenttitalon kello silloin oli kymmenen minuuttia yli kuuden. Tähtitornin esimies on ilmoittanut, että Greenwichin aika osoitti kaksitoista minuuttia yli kuuden. Toisaalta on tilanomistaja Johnson, hyvin kyvykäs itäenglantilainen havaintojen tekijä, aikamääräksi maininnut klo 6.20. Hebrideillä kello oli silloin jo seitsemän.

Omalta kohdaltamme ei voi olla mitään epäilystä, sillä minä istuin sillä hetkellä Challengerin työhuoneessa, ja hänen huolellisesti tarkistettu ajanmittarinsa oli edessäni. Se osoitti neljännestä yli kuuden.

Ääretön masentuminen painoi mieltäni. Kaikki ne kauheat näyt, joita olimme matkallamme tavanneet, ahdistivat sieluamme. Kun minulla oli mainio terveys ja suuri ruumiillinen tarmo, oli sielullinen synkistyminen minussa harvinaista. Minulla oli irlantilaisen kyky nähdä jokin leikillisyyden pilkahdus kaikessa pimeydessä. Mutta nyt oli synkeys kauhistava ja lievittämätön. Muut olivat alakerrassa tuumimassa, mihin ryhdyttäisiin. Istuin avoimen ikkunan luona, nojaten leukaa käteeni ja ajatellen tilanteemme kurjuutta.

Saatoimmeko vielä jatkaa elämäämme? Kysymys heräsi yhä uudelleen. Oliko mahdollista elää kuolleessa maailmassa? Samoin kuin fysiikan mukaan isompi kappale vetää puoleensa pienempää, emmekö mekin tuntisi vastustamatonta vetovoimaa ihmiskunnan puolelta, joka oli siirtynyt toiseen maailmaan? Kuinka tulisi loppu? Johtuisiko se myrkyn palaamisesta? Vai tulisiko maa asumattomaksi yleisen rappeutumisen myrkyllisistä vaikutuksista? Vai kävisikö niin, että kauhea tilanne järkyttäisi henkistä tasapainoamme? Ryhmä mielipuolia kuolleessa maailmassa! Haudoin mielessäni tätä viimeistä kamalaa ajatusta, kun jokin kopina sai minut katsomaan maantielle. Vanha kyytihevonen tuli mäkeä ylös!

Samalla hetkellä olin tietoinen siitä, että linnut visertelivät, että joku yski pihalla ja että ulkona oli liikettä. Ja kuitenkin muistan, että tuo ihmeellinen, laihtunut, yli-ikäinen hevonen pidätti katsettani. Hitaasti ja huohottaen se kiipesi rinnettä ylös. Sitten silmäni osui ajajaan, joka kyyrötti istuimellaan, ja lopuksi nuoreen mieheen, joka kurkotti ikkunasta ulos hieman kiihtyneenä ja huusi ajajalle jonkin määräyksen. Kaikki olivat epäilemättä pirteästi elossa!

Oliko tämä siis ollut vain harhakuva? Oliko mahdollistä, että koko tämä myrkkyvyöhyketapaus oli ollut unta? Aluksi olivat hämmästyneet aivoni tosiaan valmiit uskomaan, että niin oli laita. Sitten satuin katsomaan kättäni, ja siinä oli rakkula, jonka olin saanut kirkonkellojen köysiä kiskoessani. Se oli siis ainakin totta. Ja kuitenkin maailma oli taas herännyt eloon – täysi elämä oli silmänräpäyksessä palannut kiertotähdellemme.

Kun nyt silmäilin laajaa maisemaa eri tahoille, näin siinä hämmästyksekseni liikettä ihan samaa latua myöten, jolle se oli pysähtynyt. Tuolla olivat golfinpelaajat. Oliko mahdollista, että he jatkoivat peliään? Oli, sillä eräs heistä löi pallon pois hiekkaläjältä ja toinen ryhmä ajoi nurmikolla varmasti palloa kuoppaan. Elonleikkaajat menivät parvessa hitaasti työhönsä takaisin. Lapsenhoitaja läimäytti toista hoidokkiaan ja alkoi sitten työntää rattaitaan mäkeä ylös. Jokainen oli rauhallisesti tarttunut elämän lankaan juuri siltä kohtaa, missä oli sen pudottanut.

Syöksyin portaita alas, mutta eteisen ovi oli auki, ja pihalta kuulin toverieni ääniä, kun he ilmaisivat hämmästyksensä ja onnittelunsa. Me kaikki pudistimme toistemme käsiä ja nauroimme, ja rouva Challenger suuteli innoissaan meitä kaikkia, ennenkuin lopuksi heittäytyi miehensä syliin.

"Mutta eihän se ole voinut olla pelkkää nukkumista!" huudahti lordi John. "Hitto vieköön, Challenger, ettehän luule minun uskovan, että ihmiset vain nukkuivat tuijottavine silmineen, jäsenet jäykkinä, kauhea kuolonirvistys kasvoillaan!"

"Se on voinut olla ainoastaan se tila, jota sanotaan jäykistystaudiksi", sanoi Challenger. "Se on ollut harvinainen ilmiö menneisyydessä, ja sitä on aina väärin luultu kuolemaksi. Siinä tilassa laskee ruumiin lämpö, hengitys katoaa, sydämen tykytystä ei tunnu – oikeastaan se onkin kuolema, vaikka se on ohimenevä. Kaukonäköisinkään" – tässä hän sulki silmänsä ja virnisti – "saattoi tuskin käsittää, että se puhkesi näin yltyleisenä".

"Te saatte sanoa sitä jäykistystaudiksi", huomautti Summerlee, "mutta se on kuitenkin vain nimi, ja me tiedämme tuloksesta yhtä vähän kuin myrkystä, joka on sen syynä. Korkeintaan voimme sanoa, että myrkyllinen eetteri on aiheuttanut väliaikaisen kuoleman."

Austin istui lyyhistyneenä auton astuimella. Juuri hänen yskänsä olin kuullut yläkertaan. Hän oli ääneti pidellyt päätään, mutta nyt hän mutisi itsekseen ja tarkasteli autoa.

"Nuori pölkkypää!" murisi hän. "Ei voi jättää esineitä rauhaan!"

"Mikä on hätänä, Austin?"

"Rasvauskojeet jätetty juoksemaan, herra. Joku on sorkkinut autoa.

Kaiketi se on puutarhurin nulikan työtä."

Lordi John näytti syylliseltä.

"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn. "Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa auki."

Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun tarina oli lopussa.

"Olitteko Englannin pankin ulkopuolella, herra?"

"Kyllä, Austin."

"Kun kaikki miljoonat olivat sisällä ja joka ihminen nukkui?"

"Niin oli asian laita."

"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään autoaan.

Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan, huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan, ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.

"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."

"Se voi tuskin olla hänen asiansa", sanoi Summerlee, "sillä hän oli matkalla jo ennenkuin eetterimyrkytys alkoi".

Minä katsoin korttiin: "James Bascter, New York Monitorin

Lontoon-kirjeenvaihtaja."

"Te aiotte ottaa hänet vastaan?" sanoin.

"En ikinä."

"Voi, George! Sinun pitäisi olla suopeampi ihmisille. Varmasti olet oppinut jotakin siitä, mitä olemme kokeneet."

Professori maiskautti halveksivasti kieltään ja pudisti itsepintaista päätään.

"Myrkyllistä joukkoa! Niin, Malone? Pahin rikkaruoho uudenaikaisessa sivistyksessä, kerskurin valmis työase ja itseään kunnioittavan miehen kiusa! Milloin he ovat sanoneet hyvän sanan minun puolestani?"

"Milloin te olette sanonut hyvän sanar heidän puolestaan?" vastasin.

"Kuulkaahan, tässä on muukalainen, joka on tullut teitä tapaamaan.

Ettehän voi olla niin töykeä hänelle."

"No no", murisi hän, "te tulette mukaani ja pidätte puhumisesta huolta. Minä panen edeltäkäsin vastalauseeni sellaista häpeällistä yksityiselämäni häiritsemistä vastaan." Yhä mutisten hän tuli keikkuen perässäni kuten vihainen ja ilkeä verikoira.

Näppärä nuori amerikkalainen veti muistikirjansa esiin ja syventyi heti asiaansa.

"Minä tulin tänne, arvoisa herra", sanoi hän, "koska lukijamme Amerikassa tahtoisivat hyvin mielellään kuulla enemmän siitä vaarasta, joka teidän mielestänne uhkaa maailmaa".

"Minä en tiedä mistään vaarasta, joka nyt uhkaisi maailmaa", vastasi

Challenger tylysti.

Sanomalehtimies katsoi häneen lievän hämmästyneenä.

"Tarkoitan sitä, että maailma voisi joutua myrkyllisen eetterin vyöhykkeeseen."

"Minä en nyt näe mitään sellaista vaaraa", väitti Challenger.

Nuori mies hämmästyi yhä enemmän.

"Ettekö te ole professori Challenger?"

"Kyllä, herra, se on nimeni."

"Sitten en käsitä, kuinka voitte sanoa, ettei ole mitään vaaraa. Minä tarkoitan teidän omaa kirjettänne, joka julkaistiin tämänaamuisessa Lontoon Timesissä."

Nyt oli Challengerin vuoro näyttää hämmästyneeltä.

"Tämänaamuisessa?" toisti hän. "Tänä aamuna ei ole julkaistu Lontoon Timesiä."

"Varmasti on, herra", sanoi amerikkalainen maltillisesti. "Teidän täytyy myöntää, että Lontoon Times on jokapäiväinen sanomalehti." Hän veti esiin taskustaan sanomalehden. "Tässä on se kirje, jota tarkoitan."

Challenger hihitti ja hieroi käsiään.

"Jopa alan käsittää", sanoi hän. "Te siis luitte tämän kirjeen tänä aamuna?"

"Kyllä, herra."

"Ja tulitte heti haastattelemaan minua?"

"Juuri niin."

"Huomasitteko mitään epätavallista matkallanne tänne?"

"Totta puhuakseni, näyttivät kansalaisenne vilkkaammilta ja yleensä inhimillisemmiltä kuin ennen. Matkatavarani vastaanottaja alkoi kertoa minulle hullunkurista juttua, ja se on minulle uusi kokemus tässä maassa."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei, herra, ainakaan mikäli muistan."

"No, mihin aikaan läksitte Lontoosta?"

Amerikkalainen hymyili.

"Minä tulin tänne haastattelemaan teitä, herra professori, mutta minusta tuntuu kuin nyt toistuisi vanha pulma: 'Onko neekeri kalassa vai kala neekerissä?' Te kysytte enemmän kuin minä."

"Se sattuu kiinnittämään mieltäni. Muistatteko tuntimäärän."

"Kyllä. Kello oli puoli yksi."

"Ja te saavuitte?"

"Neljänneksen yli kahden?"

"Ja otitte ajurin?"

"Niin tein."

"Kuinka pitkän matkan luulette olevan asemalle?"

"No, ehkä lähes kaksi mailia."

"Kuinka kauan siis ajoitte rattailla?"

"Noin puoli tuntia, kun hengenahdistusta poteva hevonen oli aisoissa."

"Nyt pitäisi kellon siis olla kolme?"

"Niin, tai hiukkasen yli."

"Katsokaa kelloanne!"

Amerikkalainen teki niin ja tuijotti sitten meihin hämmästyneenä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Veto on loppunut. Se hevonen on rikkonut kaikki ennätykset. Aurinko on jokseenkin alhaalla, kun nyt sitä katselen. Niin, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä."

"Muistatteko kokeneenne mitään merkillistä, kun tulitte mäkeä ylös?"

"Kyllä, kerran minua nukutti kovasti. Silloin aioin sanoa jotakin ajajalle, mutta hän ei näkynyt kuulevan. Kaiketi oli kuumuus syynä siihen, että minua äkkiä pyörrytti. Siinä kaikki."

"Niin on koko ihmissuvun laita", sanoi Challenger minulle. "Heitä on kaikkia pyönyttänyt. Kukaan ei vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Jokainen jatkaa keskeytynyttä työtään, niinkuin Austin on käynyt käsiksi letkuun tai toinen pelaa edelleen golfia. Sanomalehtenne toimittaja, Malone, jatkaa lehtensä julkaisemista ja kummastuu aika lailla, kun huomaa, että yksi numero puuttuu. Niin, nuori ystäväni", lisäsi hän amerikkalaiselle reportterille iloisuuden äkillisessä puuskassa, "teistä on ehkä mielenkiintoista tietää, että maailma on turvallisesti uinut sen myrkyllisen virran läpi, joka ryöppyää Golf-virran tavoin eetterivaltameressä. Tahtonette myöskin omaksi mukavuudeksenne panna vastaisen varalta merkille, ettei tänään ole perjantai, elokuun seitsemäskolmatta, vaan lauantai, kahdeksaskolmatta päivä ja että te olette istunut vaunuissanne tunnotonna kahdeksankolmatta tuntia Rotherfieldin mäen rinteellä."

Juuri tähän voin lopettaa kertomukseni. Kuten luultavasti huomaatte, on se vain täydellisempi ja seikkaperäisempi toisinto siitä selostuksesta, joka ilmestyi Daily Gazetten maanantainumerossa, ja joka on yleisesti myönnetty kaikkien aikojen suurimmaksi saavutukseksi sanomalehtimiehen toimessa, niin että sen ansiosta lehteä myytiin kolme ja puoli miljoonaa kappaletta. Minä säilytän pyhäkköni seinällä kehyksessä sen suurenmoisia otsakkeita:

MAAILMA KAHDEKSANKOLMATTA TUNTIA HORROKSISSA

ENNENKUULUMATTOMIA KOKEMUKSIA

CHALLENGER NÄYTTÄNYT OLEVANSA OIKEASSA

KIRJEENVAIHTAJAMME PELASTUU

MIELTÄKIEHTOVA KERTOMUS

HAPPIHUONE

KAMMOTTAVA AUTOMATKA

KUOLLUT LONTOO

PUUTTUVAN SIVUN KORVAAMINEN

PALJON TULIPALOJA JA IHMISHUKKAA

UUDISTUUKO SE?

Tämän mahtavan luettelon alla oli yhdeksän ja puolen palstan pituinen kertomus, joka oli ensimmäinen, viimeinen ja ainoa selostus kiertotähtemme historiasta yhdeltä pitkältä päivältä, mikäli yksi huomioiden tekijä voi sitä esittää. Challenger ja Summerlee ovat käsitelleet asiaa yhteisessä tieteellisessä kirjoitelmassa, mutta minulle yksin jäi yleistajuisen selostuksen laatiminen. Voinpa tosiaan laulaa: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään." Eihän sanomalehtimies koskaan enää voi kohota niin korkealle!

Mutta en tahdo kuitenkaan lopettaa kertomustani mahtipontisilla otsakkeilla ja omalla riemuvoitollani. Sallitaanko minun sensijaan lainata ne kaunopuheiset rivit, joilla suurin päivälehti päätti asiaa koskevan, ihailtavan pääkirjoituksensa, sillä siihen sopisi jokaisen ajattelevan ihmisen tutustua.

"Kuluneen lauseparren mukaan", lausui Times, "meidän ihmissukumme on heikko meitä ympäröivien rajattomien, salaperäisten voimien edessä. Vanhan ajan profeetoilta ja oman aikamme filosofeilta on meille tullut sama sanoma ja varoitus. Mutta kaikkien usein toistettujen totuuksien lailla se on ajan mittaan menettänyt jotakin tärkeydestään ja pätevyydestään. Tarvittiin opetus, todellinen kokemus, osoittamaan sen merkitys. Tästä terveellisestä, mutta kauhistavasta koetuksesta olemme juuri päässeet; ajatus on yhä huumaantuneena iskun äkillisyydestä, ja sieluamme on kurittanut oman rajoituksemme ja voimattomuutemme tunto. Maailma on maksanut kauhistavan hinnan tästä opetuksesta. Vielä emme ole saaneet täydellistä kertomusta kaikista onnettomuuksista, mutta New Yorkin, Orleansin ja Brightonin palaminen tuhaksi on itsessään suurimpia murhenäytelmiä rotumme historiassa. Kun selostus rautatieonnettomuuksista ja haaksirikoista on täydennetty, tarjoaa se kauheata luettavaa, vaikka on todistuksia, että verrattomasti useimmissa tapauksissa junien kuljettajien ja laivojen koneenkäyttäjien onnistui pysähdyttää koneet, ennenkuin sortuivat myrkyn vaikutuksesta. Mutta niin suunnaton kuin aineellinen vahinko onkin sekä ihmishenkiin että omaisuuteen nähden, ei kuitenkaan se asia ole tänään etualalla ajatuksissamme. Kaiken sen voi unohtaa. Mutta se, mitä ei unohdeta ja mikä edelleen valtaa ja minkä pitäisi vallata mielikuvituksemme, on tämä maailmankaikkeuden mahdollisuuksien paljastuminen, tämä tietämättömän itsetyytyväisyytemme hävittäminen, tämä osoitus siitä, kuinka ahdas aineellisen olemassaolomme tie on ja mitä kuiluja voi olla sen kummallakin puolella. Juhlallisuuden ja nöyryyden tunne on kaikkien tämänpäiväisten mielenliikutustemme pohjana. Olkoot ne siinä perustana, jolle vakavampi ja nöyrempi sukukunta voi rakentaa arvokkaamman pyhätön."