Kun Tomski pyysi kreivittäreltä lupaa saada esitellä ystävänsä, alkoi tyttö-raukan sydän sykkiä. Mutta kuultuaan, ett'ei Narumov ollut insinööri, vaan hevoskaartilainen, hän katui, jotta sopimattomasti kysymyksellään ilmaisi salaisuutensa huikentelevalle Tomskille.

Herman oli venäläistyneen saksalaisen, joka oli jättänyt hänelle pienen pääoman, poika. Ollen lujasti vakuutettuna riippumattomuutensa vahvistamisen välttämättömyydestä, ei hän koskettanut korkoihin, eli palkallaan eikä sallinut itselleen pienintäkään oikkua. Muutoin olikin hän umpimielinen ja kunnianhimoinen, ja hänen tovereillaan oli harvoin tilaisuutta nauraa hänen liikanaista säästeliäisyyttään. Hänellä oli kovat intohimot ja tulinen kuvitus; mutta lujuus pelasti hänet nuoruuden tavallisista hairahduksista. Niinpä esimerkiksi, ollen sielussaan pelaaja, ei hän koskaan ottanut kortteja käsiinsä, sillä hän laski että hänen omaisuutensa ei sallinut hänen (niinkuin hän tapasi sanoa) "uhrata välttämätöintä toivossa voittaa liikoja" – ja kuitenkin hän koko yöt istuskeli korttipöytien ääressä, seuraten kuumeentapaisella vavistuksella pelin eri käänteitä.

Juttu kolmesta kortista teki hänen mielikuvitukseensa kovan vaikutuksen ja koko yönä ei se lähtenyt hänen päästään. "Mitähän" – arveli hän seuraavana päivänä illalla, maleksiessaan Pietarissa – "mitähän, jos vanha kreivitär ilmaisee minulle salaisuutensa! tahi määrää minulle nuo kolme ikuista korttia! Mikäs on koittaessa onneaan? – Esitelläitä hänelle, pyrkiä hänen suosioonsa, ehkäpä ruveta hänen rakastajakseen; vaan tähän kaikkeen tarvitaan aikaa, ja hän on kahdeksankymmenenseitsemän vuoden vanha; hän voipi kuolla viikon, kahden päivän kuluttua!.. Ja itse juttu?.. Voiko sitä uskoa?.. Säästeliäisyys, kohtuullisuus ja ahkeruus, ne ovat minun kolme uskollista korttiani, ne tekevät minun pääomani monenkertaiseksi ja hankkivat minulle levon ja riippumattomuuden!" Näin mietiskellessään saapui hän yhdelle Pietarin pääkaduista, vanhaan tapaan rakennetun kartanon kohdalle, katu oli täynnä ajoneuvoja; vaunuja toinen toisensa perässä tuli valaistujen portaiden eteen. Vaunuista tuon tuostakin pisti esiin milloin nuoren kaunottaren soma jalka, milloin helisevä saapas, milloin juovikas sukka ja diplomaati-kenkä. Turkkeja ja viittoja vilkahteli muhkean ovenvartijan ohitse. Herman seisattui.

– Kenen talo tämä on? kysyi hän kulmassa seisovalta polisimieheltä.

"Kreivitär X – n", vastasi polisimies.

Herman vavahti. Kummallinen juttu tuli taas hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi kävelemään talon ympäri, ajatellen sen emäntää ja hänen ihmeellistä taitoaan. Myöhään palasi hän rauhalliseen kotiinsa; pitkään aikaan ei hän voinut nukkua, ja kun uni valtasi hänen, näkyi hänelle kortteja, viheriäinen pöytä, paperirahakimppuja ja kultakasoja. Hän asetti kortin kortin jälkeen, käänsi varmasti kulmia, voitti alati, ja veti puoleensa kultaa, pani paperirahoja taskuunsa. Herättyään kyllä myöhään, huoahti hän fantastillisen rikkautensa tähden, lähti taas kuljeskelemaan kaupungille, ja taas saapui hän kreivitär X – in talon kohdalle. Tietymätöin voima näkyi vetävän häntä sinne. Hän seisattui ja alkoi katsella ikkunoihin. Yhdessä näki hän mustahivuksisen pään, joka oli kumarruksissa, luultavasti joko kirjan tahi työn ääressä. Pää kohottautui. Herman mäki verevät kasvot ja mustat silmät. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

III

Tuskin ehti Lisaveta Ivanovna riisua kapotin ja hatun, kun kreivitär jo lähetti häntä hakemaan ja käski taas tuoda vaunut. He menivät niihin astuakseen. Samassa kun kaksi palvelijaa nosti vanhaa ja auttoi vaunujen ovesta sisään, näki Lisaveta Ivanovna aivan pyörän luona insinöörinsä; tämä tarttui hänen käteensä; tuskin ehti hän tointua säikähdyksestään, niin oli nuori mies kadonnut; kirje jäi hänelle käteen. Hän kätki sen sormikkaasensa ja koko matkalla ei täti kuullut eikä nähnyt mitään. Kreivittären oli tapa vähä väliä kysellä vaunuissa: kuka tuli meitä vastaan? mikä tämän sillan nimi on? mitä tuolla kilvellä on kirjoitettu? Tällä kertaa vastasi Lisaveta Ivanovna umpimähkään ja hullusti, ja suututti kreivittären.

– Mikä sinun on, muoriseni Oletko pilvistä pudonnut, vai? Sinä minua joko et kuule tai et ymmärrä? Jumalan kiitos en toki ole sorakieli enkä vielä päästä vialla!

Lisaveta Ivanovna ei häntä kuunnellut. Palattuaan kotia, juoksi hän huoneesensa, otti sormikkaasta kirjeen: se ei ollut suljettu. Lisaveta Ivanovna luki sen. Kirje sisälsi rakkauden julistuksen; se oli hellästi, kunnioittavasti kirjoitettu ja sanasta sanaan otettu saksalaisesta romanista. Mutta Lisaveta Ivanovna ei osannut saksaa ja oli siihen tyytyväinen.

Vaan saatu kirje teki hänen kuitenkin hyvin levottomaksi! Ensi kerran joutui hän salaisiin, likeisiin suhteisin nuoren miehen kanssa. Tämän julkeus hirvitti häntä. Hän soimasi itseään varomattomasta käytöksestä, eikä tietänyt mitä tehdä: lakatako istumasta ikkunan luona ja huomaamattomuudella jähdyttää nuoressa upsierissa halua pitempiin vainoomisiin? lähettääkö hänelle kirje takaisin? vastatako kylmästi ja päättäväisesti? Hänellä ei ollut kenen kanssa neuvotella: hänellä ei ollut kumppania, eikä opettajaa. Lisaveta Ivanovna päätti vastata.

Hän kävi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen, otti kynän, paperia, ja vaipui mietteisin. Useita kertoja alkoi hän kirjettään – ja repi sen rikki: milloin näyttivät lauseet hänestä liian ystävällisiltä, milloin liian kovilta. Vihdoin hän onnistui kirjoittamaan muutamia rivejä, joihin hän oli tyytyväinen. "Olen vakuutettu", kirjoitti hän – "että aikeenne ovat rehelliset, ja ett'ette tahtoneet loukata minua ajattelemattomalla käytöksellä; vaan tuttavuutemme ei saa alkaa sillä lailla. Laitan teille takaisin kirjeenne ja toivon ett'ei minulla vast'edes tule olemaan syytä valittaa ansaitsematointa kunnioituksen puutetta."

Seuraavana päivänä, nähtyään Hermanin tulevan, Lisaveta Ivanovna nousi ompelupuittensa äärestä, meni saliin, aukaisi akkunuksen ja heitti kirjeen kadulle, luottaen nuoren upsierin sukkeluuteen. Herman juoksi, nosti sen ja meni konditorin puotiin. Au'aistuaan sinetin, löysi hän oman kirjeensä ja Lisaveta Ivanovnan vastauksen. Sitä hän odottikin, ja palasi kotiaan, ajatellen omaa juontaan.

Kolmen päivän kuluttua toi Lisaveta Ivanovnalle nuori, vilkassilmäinen neito kirjelipun muotikaupasta. Lisaveta Ivanovna aukaisi sen levottomana, aavistaen rahavaatimusta, ja tunsi äkkiä Hermanin käsialan.

– Te, kultaseni, olette erehtyneet; tämä lippu ei ole minulle.

"En, kyllä se on teille!" vastasi rohkea tyttö, salaamatta viekasta hymyään. "Lukekaa, olkaa hyvä."

Lisaveta Ivanovna silmäili kirjettä. Herman pyysi yhtymystä.

– Mahdotointa, sanoi Lisaveta Ivanovna, pelästyen pikaisen vaatimuksen ja tavan tähden, jota hän käytti. Tämä kirje varmaan ei ole minulle!

Ja hän repi kirjeen rikki pieniksi palasiksi.

"Jos kirje ei ollut teille, miksi te sen sitte revitte?" sanoi neito; "minä olisin vienyt sen takaisin sille, joka sen lähetti."

– Olkaa niin hyvä, tyttöseni! sanoi Lisaveta Ivanovna, punehtuen hänen huomautuksestaan; vast'edes elkää tuoko kirjeitä minulle. Ja sille, joka teidät lähetti, sanokaa, että hän hävetköön…

Mutta Herman ei herjennyt. Lisaveta Ivanovna sai häneltä kirjeitä joka päivä, milloin mitenkin. Nyt ne eivät enää olleet käännetyt saksasta. Herman niitä kirjoitti, intohimon kiihoittamana, ja puhui hänelle omituisella kielellä: niissä esiintyi hänen halujensa taipumattomuus ja hillitsemättömän mielikuvituksensa säännöttömyys. Lisaveta Ivanovna ei aikonut niitä enää lähettää takaisin: hän niistä hurmottui, rupesi vastaamaan niihin – ja hänen kirjeensä tulivat yhä pitemmiksi ja hellimmiksi. Vihdoin heitti hän hänelle ikkunasta seuraavan kirjeen: "Tänään on tanssijaiset – laisen lähettilään luona. Kreivitär menee sinne. Me olemme yksin kello kahteen. Nyt on teillä tilaisuus nähdä minut kahden kesken. Niin pian kuin kreivitär on lähtenyt, hänen palvelijansa, luultavasti, hajoavat, eteiseen jääpi ovenvartija; vaan hänkin tavallisesti menee kammioonsa. Tulkaa puoli kaksitoista. Astukaa vaan portaille. Jos tapaatte jonkun eteisessä, niin kysykää onko kreivitär kotona. Sanotaan: ei – ei auta muu, kuin palata takaisin. Mutta varmaankaan et kohtaa ketään. Neitsyet istuvat kaikki omassa huoneessaan. Eteisestä menkää vasemmalle, ja suoraan kreivittären makuuhuoneesen. Siellä, väliseinän takana näette kaksi pientä ovea: oikealla työhuone, jossa kreivitär ei koskaan käy; vasemmalla käytävä, ja siellä kapeat kiertoportaat, jotka vievät huoneeseni."

Herman vapisi kuin tiikeri, odottaessaan määrättyä aikaa. Kello kymmenen illalla seisoi hän jo kreivittären talon luona. Oli kauhea ilma: tuuli ulvo, märkää lunta sateli sinkaleittain; lyhdyt valaisivat hämärästi; kadut olivat tyhjät. Toisinaan kulki laihalla konillaan kuorma-ajuri, katsellen myöhäistä ohikulkijaa. Herman oli takkisillaan, tuntematta tuulta ja lunta. Vihdoin tuli kreivittären vaunut esille. Herman näki, kuinka palvelijat saattoivat käsivarresta köyryistä naista, joka oli kääritty soopeliturkkiin ja kuinka hänen jäljestään vilahti hänen kasvattinsa, ohukainen viitta yllä, paljain päin, ja koristettuna tuoreilla kukilla. Vaunut suljettiin. Ne vyörivät raskaasti kuohkeassa lumessa. Ovenvartija pani ovet kiinni. Ikkunat kävivät pimeiksi. Herman rupesi kävelemään aution talon ympärillä; hän astui lyhdyn luo, katsoi kelloaan: oli kaksikymmentä minuttia yli yksitoista. Hän jäi lyhdyn luo, katsella tuijottaen kellon viisaria ja odottaen jäljellä olevat minutit. Säntilleen puoli kaksitoista Herman meni kreivittären portaille ja astui kirkkaasti valaistuun eteiseen. Ovenvartijaa ei ollut. Herman juoksi ylös, aukaisi oven ja näki palvelijan, joka makasi lampun alla, vanhanaikuisessa, likaisessa nojatuolissa. Kevein, vakavin askelin kulki Herman hänen ohitsensa. Sali ja vierashuone olivat pimeät. Lamppu valaisi ne heikosti eteisestä. Herman meni makuuhuoneesen. Kaapin edessä, joka oli täynnä vanhoja jumalankuvia, hämärsi kultainen lamppu. Virttyneet silkkiverhoiset nojatuolit ja sohvat, joista kulloitus oli lähtenyt, seisoivat surullisessa järjestyksessä pitkin kiinalaisilla tapeteilla peitettyjä seiniä. Seinällä riippui kaksi portrettia, Parisissa Madame Lebrun'in maalaamia. Toinen niistä kuvasi noin neljänkymmenen vuoden vanhaa miestä, punakkaa ja lihavaa, puettuna vaaleanviheriäiseen pukuun, ja tähti rinnassa; toinen – nuorta kaunotarta, jolla oli kotkannenä, hiukset ohimoista sileäksi kammatut ja ruusu jauhotetuissa hiuksissaan. Kaikissa nurkissa seisoi porsliinisia paimentyttöjä, pöytäkello, kuuluisan Leroy'n tekoa, koreja, pyörätuoleja, viuhkoja ja kaikenlaisia naisten koruja, keksittyjä kuluneen vuosisadan lopulla yhdessä Montgolfierin pallon ja Mesmerin magnetismin kanssa. Herman meni väliseinän taakse, jossa seisoi pieni rautainen sänky: oikealla oli ovi, joka vei työhuoneesen; vasemmalla – toinen, käytävään. Herman aukasi sen, näki kapeat kiertoportaat, jotka veivät kasvattiraukan huoneesen… Mutta hän palasi ja meni pimeään työhuoneesen.