Aatelisrosvo Dubrovskij

Kirila Petrovitschin poistuttua tuli seurustelu vapaammaksi ja vilkkaammaksi; kavaljeerit rohkenivat mennä istumaan naistensa viereen; neitoset naureskelivat ja kuiskuttelivat vieruskumppaniensa kanssa; koko aterian ajan puhelivat naiset kovalla äänellä. Herrat joivat, väittelivät ja naureskelivat; sanalla sanoen illallinen oli erittäin hupainen ja jätti jälkeensä paljon hauskoja muistoja.

Oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Se oli Anton Pafnutitsch, joka synkkänä ja ääneti istui paikallaan, söi hajamielisesti ja näytti hyvin rauhattomalta. Rosvojutut eivät antaneet hänelle rauhaa, Me saamme pian nähdä, että hänellä oli täysi syy pelätäkin.

Anton Pafnutitsch, joka oli ottanut Jumalan todistajakseen siihen, että punainen rahalipas oli tyhjä, ei valehdellut eikä tehnyt syntiä: punainen lipas oli todellakin tyhjä. Hän oli pannut setelit, joita siinä säilytti, nahkaiseen pussiin, jota aina piti paidan alla rinnallaan. Tällä varokeinollaan sai hän johonkin määrään poistetuksi epäluottamuksensa kaikkiin ihmisiin ja ainaisen pelkonsa. Mutta kun hänen täytyi jäädä yöksi vieraasen taloon, pelkäsi hän, että hän saisi sijansa jossakin yksinäisessä huoneessa, johonka varkaat helposti voisivat hiipiä. Senpätähden etsi hän silmillään luotettavaa toveria ja valitsi vihdoin De Porgen. Tämän ulkomuoto, joka ilmaisi voimaa, ja urhoollisuus, jota hän oli osoittanut karhuhuoneessa, jota Anton Pafnutitsch raukka ei kauhutta voinut muistella, päättivät vaalin. Pöydästä noustua alkoi Anton Pafnutitsch hääriä nuoren ranskalaisen ympärillä rykien ja yskien ja kääntyi vihdoin pyynnöllä hänen puoleensa.

– Hm, hm, enkö minä voisi, mussiöö, olla yötä teidän kamarissanne, sillä näethän…

– Que desire monsieur? kysyi De Forge, kumartaen kohtelijaasti.

– Äh, vahinko vaan! sinä mussiöö et vielä ole oppinut venättä. Sche ve, muaa sche vu kusche, ymmärrätkö?

– Monseur, vous n'avez qu'á ordonner, vastasi De Forge.

Anton Pafnutitsch, joka oli hyvin tyytyväinen ranskan taitoonsa, meni heti valmistautumaan.

Vieraat hyvästelivät ja jokainen meni omaan kammariinsa. Anton

Pafnutitsch meni opettajan kanssa sivurakennukseen. Yö oli pimeä. De

Forge kulki edellä lyhty kädessä, Anton Pafnutitsch hänen perässään tuon tuostakin pidellen, oliko rahakukkaro vielä rinnallaan.

Sivurakennukseen tultuaan sytytti opettaja kynttilän ja kumpikin alkoi riisuutumaan. Anton Pafnutitsch käveli lattialla tarkastellen lukkoja ja ikkunoita ja pudistellen päätään, kun tarkastus ei antanut hyviä toiveita turvallisuudesta. Oven voi sulkea ainoastaan yhdellä telineellä, eikä ikkunoissa ollut kahdenkertaisia puitteita. Hän aikoi ruveta valittamaan siitä De Forgelle, mutta hänen ranskan taitonsa oli riittämätön niin laajaperäiseen selitykseen. Ranskalainen ei ymmärtänyt häntä, ja Anton Pafnutitschin täytyi jättää valituksensa. Heidän vuoteensa olivat vastatusten, molemmat panivat maata ja opettaja sammutti kynttilän.

– Purkua vu sammutta, purkua vu sammutta? huusi Anton Pafnutitsch, liittäen vahingossa ranskaan omakielisiä sanojaan. – Minä en voi dormire pimeässä.

De Porge ei ymmärtänyt hänen huudahduksiaan, toivotti vaan hyvää yötä.

– Kirottu mies! murisi Spitsin, käärien peittoa ympärilleen. Kuka hänen käski kynttilän sammuttaa. Sitä pahempi. – Minä en voi nukkua ilman tulta. Mussiöö, mussiöö, jatkoi hän, sche ve avek vu parle. Mutta ranskalainen ei vastannut, vaan alkoi pian kuorsata.

– Ranskalainen peto jo kuorsaa, ajatteli Anton Pafnutitsch, mutta minä en saa unta silmiini: entä jos varkaat tulisivat sisään ovesta tai ikkunasta, niin ei tuota petoa saisi tykin laukauksellakaan hereille. Mussiöö, mussiöö! – perkele vieköön sinut!

Anton Pafnutitsch vaikeni. Väsymys ja viinin höyryt vihdoin voittivat hänen pelkonsa. Hän alkoi uinua ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Hän heräsi ihmeellisellä tavalla. Unen läpitse tunsi hän, että joku hiljaa tarttui hänen paidankaulukseensa. Anton Pafnutitsch avasi silmänsä ja näki kuun vaaleassa aamuvalossa edessään De Porgen. Ranskalaisella oli toisessa kädessään taskupistooli ja toisella irroitti hän kukkaroa. Anton Pafnutitsch meni tainnuksiin.

– Kes ke se, mussiöö, kes ke se? sopersi hän vihdoin vapisevalla äänellä.

– Hiljaa, suu kiinni! vastasi opettaja puhtaalla venäjänkielellä: hiljaa! – taikka olette hukassa. Minä olen Dubrovskij.

Yhdestoista luku.

Lukijan luvalla palaamme tapauksiin, jotka sattuivat ennen äskenmainittuja ja joista emme vielä ole ehtineet puhumaan.

Kestikievaritalossa, josta me jo olemme maininneet, istui rauhallinen ja vaatimaton mies. Hän oli joko aateliton tai muukalainen, s.o. henkilö, joka ei saa ääntään kuultavaksi majapaikoissa. Hänen ajopelinsä olivat pihalla odottaen rasvaamista. Siinä oli pieni matkalaukku, joka todisti omistajansa vähävaraisuutta. Matkustaja ei pyytänyt kahvia eikä teetä, vaan katseli ikkunasta, vihellellen emännän suureksi mielipahaksi, emännän, joka oli toisessa huoneessa.

– No nyt Jumala lähetti pillipiiparin, jupisi hän puoli-ääneen, äh, yhä vaan viheltää, jospa jo herkeisikin.

– No mitä pahaa se on, antaa hänen viheltää, sanoi kestikievari.

– No, mitä pahaa? intti vihastunut akka; etkö huomaa tunnusmerkkejä?

– Mitä tunnusmerkkejä? Ettäkö viheltäjillä ei ole rahaa? Äh,

Pahomovna, viheltäkööt tai ei, mutta rahaa ei ole, kun ei ole.

– Päästä sinä vaan hänet, Sidoritsch. Sinulla näkyy olevan halu pettää hänet. Anna hänelle hevoset ja menköön hän hiiteen.

– Odottakoon hän vaan, Pahomovna; tallissa on kaikkiaan kolme kolmivaljakkoa, neljännen tarvitsee levätä. Ajatteleppas, jos tulee hyviä matkustajia; minä en tahdo omalla päälläni vastata ranskalaisen edestä. Hei! tuolla onkin jo! tuolla tulee! He, he, he, ja kuinka nopeasti ajaa; eihän vaan liene joku kenraali?

Vaunut pysähtyivät rappujen eteen. Palvelija hyppäsi ajopenkiltä, avasi oven ja samassa nuori mies, puettuna sotilaan päällystakkiin ja valkeaan lakkiin, astui kestikievarin luo. Hänen perässään toi palvelija sisään pienen lippaan, jonka pani ikkunalle.

– Hevosia! huusi upseeri käskevällä äänellä.

– Heti! vastasi kestikievari, entäs passi.

– Minulla ei ole passia. Minä matkustan sivullepäin… Etkö tunne minua?!

Kestikievari juoksi nopeasti kiirehtimään kyytimiehiä. Nuori mies alkoi kävellä pitkillä askelilla huoneessa, meni toiseen huoneesen ja kysyi hiljaa emännältä: "kuka tuo matkustaja on?"

– Jumalako sen tiesi, vastasi emäntä, joku ranskalainen kai; jo viidettä tuntia on hän odottanut hevosia ja vihellellyt. Alkaa jo suututtamaan tuo kirottu.

Nuori mies alkoi puhua matkustajan kanssa ranskaa.

– Mihinkä suvaitsette matkustaa? kysyi hän.

– Läheiseen kaupunkiin, vastasi ranskalainen. Sieltä matkustan erään tilanomistajan luo, joka näkemättään minua on ottanut minut palvelukseensa. Minä aioin jo tänään olla paikalla, mutta herra kestikievari on näemmä päättänyt toisin. Tässä maassa on vaikea saada hevosia, herra upseeri.

– Kenen tilanomistajan luo te ai'otte? kysy upseeri.

– Troekurovin, vastasi ranskalainen.

– Troekurovin? Millainen mies se Troekurov on?

– Ma foi, monsieur. Minä olen kuullut hänestä vähän hyvää. Sanovat, että hän on ylpeä ja itsepintainen herra, ankara käytöksessään kotoväkeään kohtaan, jotta kukaan ei voi miellyttää häntä, jotta kaikki vapisevat kuullessaan hänen nimensä, jott'ei hän opettajiakaan (avec les Outschitels) kursaile.

– Armahda! ja te tahdotte mennä sellaisen hirviön luokse?

– Mikäs auttaa, herra upseeri? Hän tarjoo minulle hyvän palkan, 3000 ruplaa vuodessa ja vapaan ylöspidon. Ehkä minä tulen onnellisemmaksi muita. Minulla on vanha äiti. Puolen palkastani lähetän hänelle; toisesta puolesta voin viidessä vuodessa koota pienen pääoman, joka on välttämätön, kun tahdon tulla kenestäkään riippumattomaksi – ja silloin, bon soir, menen Pariisiin ja ryhdyn siellä kauppatoimiin.

– Tunteeko teitä kukaan Troekurovin talossa? kysyi upseeri.

– Ei kukaan. Hän kirjoitti minut Moskovasta erään ystävänsä välityksellä, jonka kokki oli minun kansalaiseni; tämä suositti minua. Tietäkää, että minun ei pitänyt valmistua opettajaksi, vaan sokurileipuriksi; mutta minulle sanottiin, että teidän maassanne opettajan toimi ei ole edullisempaa…

Upseeri vaipui ajatuksiinsa. – Kuulkaa, keskeytti hän, mitä jos tuon tulevaisuutenne sijasta teille tarjottaisiin 10,000 ruplaa käteisessä rahassa sillä ehdolla, että te heti matkustaisitte Pariisiin.

Ranskalainen katseli kummastuneena upseeria, hymyili ja pudisti päätään.

– Hevoset ovat valmiina! huusi sisääntullut kestikievari. Palvelija vakuutti samaa.

– Heti, vastasi upseeri. Menkää ulos hetkeksi. (Kestikievari ja palvelija menivät). Minä en tee pilaa, jatkoi hän ranskaksi; 10,000 ruplaa voin antaa teille. Tarvitsen ainoasti teidän paperinne ja vaadin, että menette pois. Samassa aukasi hän lippaan ja otti siitä muutamia setelipakkoja.

Ranskalainen räpytteli silmiään. Hän ei tiennyt, mitä ajattelisi. – Että menisin pois… minun paperini, kertoi hän kummastellen. No tuossa on paperini… mutta te teette pilaa? Mitä te teette papereillani?

– Se ei ole teidän asianne. Minä kysyn: suostutteko, vai ette?

Ranskalainen, joka ei vieläkään uskonut korviaan, ojensi paperinsa nuorelle upseerille, joka silmäili ne nopeasti läpitse.

– Teidän passinne… hyvä; suosituskirje – katsotaanpas; papinkirja – mainiota. No tuossa on rahanne, menkää takaisin. Hyvästi.

Ranskalainen oli kuin puusta pudonnut. Upseeri palasi takaisin.

– Minä olin unohtaa tärkeimmän asian; antakaa kunniasananne, että tämä jää vaan meidän salaisuudeksemme – kunniasananne!

– Kunniasanani annan, vastasi ranskalainen. Mutta mitä teen minä ilman papereita?

– Ilmoittakaa ensimmäisessä kaupungissa, että Dubrovskij on ryöstänyt teidät. Teitä uskotaan ja annetaan teille tarpeelliset todistukset. Hyvästi, Jumala suokoon, että pian pääsisitte Pariisiin ja tapaisitte äitinne terveenä.

Dubrovskij meni ulos, istui vaunuihin ja lähti. Kestikievari katseli ikkunasta, ja kun vaunut olivat menneet, kääntyi hän vaimoansa päin ja huusi:

– Pahomovna! tiedätkö mitä? ettei tuo vaan ollut Dubrovskij.

Emäntä hyökkäsi ikkunalle, mutta se oli jo myöhäistä, Dubrovskij oli jo kaukana. Hän rupesi torumaan miestään.

– Etkö ollenkaan pelkää Jumalaa, miks'et sanonut sitä minulle ennen, minä olisin edes saanut nähdä Dubrovskijn, mutta nyt saat odottaa, että hän enää palaa. Sinulla ei ole omaatuntoa, oikein ilman omaatuntoa olet.

Ranskalainen seisoi kuin puusta pudonnut. Puhelu upseerin kanssa, rahat, kaikki tuntui unennäöltä. Mutta setelipakat olivat hänen taskussaan ja vakuuttivat kauniisti, että tuo ihmeellinen tapaus oli todellakin tapahtunut.

Hän päätti ottaa hevoset kaupunkiin. Kyytimies ajoi käyden ja vasta yöllä saavuttiin kaupunkiin.

Saatuansa ranskalaisen paperit tuli Dubrovskij rohkeasti, kuten jo olemme nähneet, Troekurovin luo ja jäi asumaan hänen taloonsa. Olkootpa hänen aikeensa mitkä tahansa (jälkeenpäin saamme ne tietää) mutta hänen käytöksessään ei ollut mitään moitittavaa. Tosi on, että hän sangen vähän huolehti pienen Saschan kasvatuksesta, antoi hänelle täyden vapauden mellastella, eikä ankarasti kuulustellut läksyjä, jotka olivat vaan annetut muodon vuoksi. Sitävastoin seurasi hän suurella ahkeruudella Maria Kirilovnan musikaalisia edistyksiä ja usein tuntikausia istui hänen kanssaan pianon ääressä. Kaikki rakastivat nuorta opettajaa: Kirila Petrovitsch hänen rohkeutensa ja ketteryytensä tähden metsästyksessä, Maria Kirilovna hänen loppumattoman intonsa ja orjamaisen huomaavaisuutensa tähden, Sascha sentähden, että tämä ei välittänyt hänen kujeistaan ja palvelijat taas hänen hyvyytensä ja anteliaisuutensa tähden, joka silminnähtävästi ei ollut sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Itse hän näytti olevan kiintynyt koko perheesen ja piti itseään jo sen jäsenenä.

Tuon muistettavan juhlan ja sen ajan välillä jolloin hän oli astunut opettajatoimeensa, oli kulunut noin kuukausi, eikä kukaan aavistanut, että tuossa nuoressa, rauhallisessa ranskalaisessa piili hirveä rosvo, jonka nimi herätti kauhua kaikissa ympäristön aatelisissa. Koko tänä aikana ei Dubrovskij poistunut Pokrovskojesta, mutta puheet hänen rosvoilemisestaan eivät silti tauonneet, kiitos siitä kylien asukkaitten luovalle mielikuvitusvoimalle, tai ehkä hänen joukkonsa oli toimessaan, vaikka päällikkö olikin poissa. Kun Dubrovskij oli samassa huoneessa yötä miehen kanssa, jota hän voi pitää persoonallisena vihollisena niin ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän tiesi, että tällä oli rahoja ja päätti ottaa ne. Me olemme jo nähneet, kuinka hän hämmästytti Anton Pafnutitsch-raukan muuttamisellaan opettajasta rosvoksi.

Ranskalainen käski seisauttamaan hevoset jo ennen tullia, jossa vahdin sijasta oli vaan rappeutunut vahtikoppi, astui ajopeleistä ja läksi astumaan jalan koeteltuaan merkeillä selittää ajomiehelle, että hän lahjoittaa ajopelit ja matkalaukkunsa tälle juomarahoiksi. Ajomies hämmästyi yhtä paljon hänen antelijaisuudestaan, kuin itse ranskalainen oli hämmästynyt Dubrovskijn tarjouksesta. Tästä anteliaisuudesta ajomies kuitenkin päätti, että "saksalainen" oli tullut hulluksi, kiitti syvästi kumarrellen häntä ja piti parempana olla menemättä kaupunkiin asti, vaan palata erääseen tunnettuun huvittelupaikkaan, jonka isäntä oli hänen ystävänsä. Täällä vietti hän koko yön ja palasi vasta seuraavan päivän aamuna paljailla hevosilla ilman ajopeliä ja matkalaukkua kotiinsa kasvot pöhistyneinä ja silmät punaisina.

Kahdestoista luku.

Kului muutamia päiviä ilman mainittavampaa tapausta. Pokrovskojen kylän asukkaitten elämä oli yksitoikkoista. Kirila Petrovitsch kävi joka päivä metsästämässä; lukeminen, kävelyt ja musikaaliset harjoitukset veivät Maria Kirilovnan ajan, etenkin musiikkitunnit. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli tullut eriskummalliseksi ja tunnusti suureksi harmikseen, että se ei ollut välinpitämätön nuoren ranskalaisen suhteen. Ranskalainen taas puolestaan ei mennyt kunnioituksen eikä ankaran säädyllisyyden rajojen ylitse ja rauhoitti sillä tytön ylpeyttä ja pelokkaita epäluuloja. Yhä suuremmalla luottavaisuudella antautui tyttö tunteittensa valtaan. Hän ikävöitsi De Forgea, kun tämä oli poissa, ja tämän seurassa ollessaan hänellä aina oli puhelemista De Porgen kanssa. Hän kyseli tämän mielipidettä kaikessa ja oli aina samaa mieltä tämän kanssa. Ehkä tyttö ei ollutkaan vielä oikein rakastunut, mutta niin lähellä hän oli kuitenkin, että ensimmäisessä kommelluksessa tai äkkinäisessä onnen käänteessä lemmen liekin täytyi leimahtaa hänen sydämessään.

Kerran kun Maria Kirilovna tuli saliin, jossa opettaja odotti häntä, niin huomasi hän kummakseen, että tämän vaaleilla kasvoilla oli jokin levottomuuden ilme. Hän avoi pianon ja soitti muutamia kappaleita. Dubrovskij taas valitellen päätään kipeäksi pyysi anteeksi sekä keskeytti oppitunnin. Sulkeissaan nuottikirjoja antoi hän tytölle salaa kirjelipun. Kerkeämättä ajattelemaan otti Maria Kirilovna sen, mutta katui samassa silmänräpäyksessä. Dubrovskij ei enää ollut salissa. Maria Kirilovna meni huoneesensa, avoi kirjeen ja luki seuraavan:

"Tulkaa tänään kello seitsemän puron luo lehtimajaan, minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne".

Tämä herätti tytössä kiihkeän utelijaisuuden. Hän oli jo kauvan odottanut tunnustusta toivoen ja peljäten samassa sitä. Hänen olisi ollut hupaista kuulla vahvistusta siihen, jota aavisti, mutta toiselta puolen tunsi hän, että hänelle oli sopimatonta kuulustella tuollaista ilmoitusta mieheltä, jonka ei säätynsä tähden koskaan olisi pitänyt toivoman saavansa hänen kättään. Hän päätti kuitenkin mennä yhtymäpaikkaan ja vapisi samalla. Millä tavalla hän ottaisi vastaan opettajan tunnustuksen, ylimysmäisellä muuttumuksellako, vaiko lupaamalla vaan ystävyyttään, tai iloisella pilalla, vai äänettömällä osanottavaisuudellako? Sillä välin hän ehtimiseen katsoi kelloa. Tulet sytytettiin. Kirila Petrovitsch istui pelaamaan vierailevain naapuriensa kanssa. Pöytäkello löi neljännestä vailla seitsemän – ja Maria Kirilovna meni hiljaa portille, katseli joka taholle ympärilleen ja juoksi puutarhaan.

Ilta oli pimeä ja taivas pilvien peitossa. Parin askeleen päässä ei voinut eroittaa mitään. Mutta Maria Kirilovna kulki pimeässä sen tuttuja polkuja ja oli pian lehtimajan luona. Täällä pysähtyi hän rauhoittuakseen ja tullakseen Dubrovskijn eteen tyynimielisenä ja hätäilemättömänä. Mutta Dubrovskij olikin jo hänen edessään.

– Kiitän teitä, sanoi hän hiljaisella äänellä, että noudatitte pyyntöäni. Olisin tullut epätoivoon, jos ette olisi suostunut.

Maria Kirilovna vastasi valmistamallaan tavalla:

– Minä toivon, ett'ette saata minua katumaan hyväntahtoisuuttani.

Dubrovskij oli vaiti ja, kuten näytti, koetti hillitä tunteitaan.

– Asianhaarat vaativat… minun täytyy jättää teidät, sanoi hän vihdoin, ehkä te pian kuulette… mutta ennenkuin eroamme pitää minun itse ilmaista itseni teille.

Maria Kirilovna ei vastannut mitään. Näissä sanoissa luuli hän olevan esipuheen tunnustukseen.

– Minä en ole se, joksi te minua luulette, jatkoi Dubrovskij, minä en ole ranskalainen De Forge – minä olen Dubrovskij.

Maria Kirilovna huudahti.

– Jumalan tähden, älkää peljätkö; teidän ei tarvitse peljätä minun nimeäni. Niin, minä olen se onneton, jolta isänne ryösti leivän ja jonka hän ajoi isänsä talostaan sekä pakotti rosvoamaan maanteillä. Mutta teidän ei tarvitse peljätä minua ei itsenne eikä hänen tähtensäkään. Kaikki on päättynyt – minä olen antanut hänelle anteeksi. Ensimmäisen verityöni olisi pitänyt kohdata häntä. Minä kävelin hänen talonsa ympärillä määräten paikan, josta tulipalon pitäisi leimahtaman, etsien tien hänen makuuhuoneesensa ja ajatellen, mitenkä sulkisin häneltä tien pakoon pääsemästä. Samassa menitte te sivutseni, kuten taivaan enkeli, ja sydämeni leppyi. Minä ymmärsin, että talo, jossa te asutte, on pyhä, ja ett'ei yksikään, joka on teidän verisukulaisenne, kuulu minun kiroukseni alle. Minä luovuin kostosta, kuten hulluudesta. Päivät pitkät kävelin minä Pokrovskojen puutarhain seutuvilla toivossa nähdä kaukaa teidän valkean pukunne. Kun te olitte varomattomasti kävelyretkillänne, niin minä seurasin teitä hiipien pensaalta toiselle onnellisena mielessäni, että suojelen teitä, että teillä ei ole vaaraa siellä, missä minä salaisesti oleskelen. Vihdoin tuli tilaisuus – minä tulin asumaan taloonne. Nämät kolme viikkoa ovat olleet minulle onnen päiviä; ja niitten muisto on tekevä vastaisen elämäni katkeraksi… Tänään sain minä sanan, jonka jälkeen minun on mahdoton enää jäädä. Minä erkanen teistä tänään, heti paikalla… Mutta sitä ennen täytyi minun ilmoittaa itseni teille, jott'ette kiroisi minua ettekä halveksisi. Muistelkaa joskus Dubrovskija. Tietäkää, että hän oli syntynyt toista tarkoitusta varten, että hänen sielunsa ymmärsi rakastaa teitä, ettei koskaan…

Samassa kuului kimakka vihellys ja Dubrovskij vaikeni. Hän tarttui tytön käteen ja painoi sen tulisille huulilleen. Taas kuului vihellys.

– Hyvästi, sanoi Dubrovskij, minua kutsutaan. Yksi ainoa minuutti voi saattaa minut perikatoon.

Hän meni… Maria Kirilovna seisoi liikkumatta. Dubrovskij palasi ja otti uudestaan häntä kädestä.

– Jos teitä joskus kohtaa onnettomuus, ettekä keltään voi odottaa apua eikä suojaa, niin lupaatteko siinä tapauksessa kääntyä minun puoleeni, vaatia minulta kaikkea pelastustanne varten? Lupaatteko käyttää minun apuani?

Maria Kirilovna oli ääneti ja itki. Vihellys kuului kolmannen kerran.

– Te murratte sydämeni! huusi Dubrovskij, minä en jätä teitä, ennenkuin vastaatte. Lupaatteko tai ei?

– Lupaan, kuiskasi tyttö-raukka.

Monet tunteet riehuivat Maria Kirilovnassa, kun hän palasi puutarhasta. Hänestä näytti, että pihalla oli paljon väkeä, portaiden edessä oli kolmivaljakko, ihmiset juoksivat ja koko talo oli liikkeessä. Kaukaa kuuli hän Kirila Petrovitschin äänen ja kiirehti huoneesensa peläten, että hänen poissa-olonsa huomataan. Salissa kohtasi hänet Kirila Petrovitsch; vieraat ympäröivät tuon tutun ispravnikkamme ja tekivät hänelle kysymyksiä. Ispravnikka, joka oli matkapuvussa ja aseissa kiireestä kantapäähän asti, vastasi salaperäisellä ja epävarmalla tavalla.

– Missä sinä olit, Mascha, kysyi Kirila Petrovitsch, näitkö herra De

Forgea?

Töin tuskin voi Mascha vastata kieltävästi.

– Ajatteleppas, kun ispravnikka tuli vangitsemaan häntä ja vakuuttaa, että hän on itse Dubrovskij.

– Kaikki tunnusmerkit, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka kohtelijaasti.

– Oh, veliseni, keskeytti Kirila Petrovitsch, mene nyt tunnusmerkkeinesi, sinä tiedät minne. Minä en anna ranskalaistani sinulle, ennenkuin itse olen tutkinut asiaa. Miten voi uskoa Anton Pafnutitschin sanoihin, tuon pelkurin ja moukan juttuihin. Hänestä näytti, että opettaja tahtoi rosvota hänet; miks'ei hän sitten samana aamuna maininnut minulle siitä sanaakaan…

– Ranskalainen peljätti häntä, teidän ylhäisyytenne, vastasi ispravnikka, ja pakotti hänet vannomaan, että on ääneti.

– Lörpötyksiä, päätti Kirila Petrovitsch, kohta minä selvitän kaikki.

Missä on opettaja? kysyi hän sisään tulleelta palvelijalta.

– Häntä ei mistään löydy, vastasi palvelija.

– No, hakekaa häntä! huusi Troekurov, joka jo alkoi epäillä.

– Näytäppäs niitä mainioita tunnusmerkkejäsi, sanoi hän ispravnikalle, joka heti antoi paperin.

– Hm, hm, 23 vuotta j.n.e. Niin se on, mutta ei se vielä mitään todista. Entäs opettaja?

– Ei löydetä, oli taas vastaus.

Kirila Petrovitsch alkoi jo tulla rauhattomaksi. Maria Kirilovna ei ollut elävän eikä kuolleen näköinen.

– Sinä olet vaalea, Mascha, huomautti isä, sinut peljätettiin.

– Ei isä, vastasi Mascha, päätäni vaan särkee.

– Mene, Mascha, huoneesesi ja rauhoitu.

Mascha suuteli isänsä kättä ja meni kiiruimmiten huoneesensa. Siellä heittäytyi hän vuoteelle ja alkoi itkeä saaden hermoheikkoisuuden kohtauksen. Palvelijattaret juoksivat hänen luokseen, riisuivat hänet ja saivat töintuskin virvoitetuksi kylmällä vedellä ja kaikilla mahdollisilla lääkkeillä. Hän asetettiin levolle ja pian vaipui hän uneen.

Ranskalaista ei löydetty. Kirila Petrovitsch käveli edestakaisin laattialla ja vihelsi tuimaan: "Voiton huudot kaikukohot". Vieraat kuiskailivat keskenään; ispravnikka näytti konnalta; ranskalaista ei löytynyt. Ehkä oli päässyt piiloon saatuaan varoituksen. Mutta keltä ja kuinka? se jäi salaisuudeksi.

Kello löi yksitoista, eikä kenenkään mieleen tullut nukkuminen. Vihdoin sanoi Kirila Petrovitsch vihaisesti ispravnikalle:

– No mitä? ethän vaan aikone aamuun asti tänne jäädä; ei minun taloni ole mikään kestikievari. Ei sinun sukkeluudellasi Dubrovskija saada kiinni, jos tuo olikin Dubrovskij. Mene kotiisi ja ole vast'edes nopeampi. Ja jo on teidänkin aikanne mennä kotiin, jatkoi hän, kääntyen vieraisiin. Käskekää valjastaa; minä tahdon nukkua.

Näin epäkohtelijaasti jätti Troekurov vieraillensa hyvästi.

Kolmastoista luku.

Joitakuita aikoja kului ilman mitään merkillisempää tapausta. Mutta seuraavan kesän alussa sattui suuria mullistuksia Kirila Petrovitschin talossa.

Kolmenkymmenen virstan päässä oli rikkaan ruhtinaan Vereiskijn tilus. Ruhtinas oli pitkät ajat oleskellut ulkomailla; hänen omaisuuttaan oli sillä välin hoitanut viraltaan eronnut majuuri, eikä mitään yhteyttä ollut olemassa Pokrovskojen ja Arbatovin välillä. Mutta toukokuun lopussa palasi ruhtinas ulkomailta ja tuli kyläänsä, jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt. Kun hän oli tottunut seuraelämään, niin ei hän voinut kärsiä yksinäisyyttä, jonkatähden hän jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni päivällisille Troekuroville, jonka kanssa oli joskus ollut tuttava.

Ruhtinas oli noin viidenkymmenen vuotias, mutta hän näytti paljoa vanhemmalta. Hekumallinen elämä oli turmellut hänen terveytensä ja painanut siihen pysyväisen leimansa. Siitä huolimatta oli hänen muotonsa kaunis ja huomiota herättävä, ja tottumuksensa seuraelämään teki hänet miellyttäväksi etenkin naismaailmassa. Hän tarvitsi aina seuraa, ja aina hänen oli ikävä. Kirila Petrovitsch oli sangen tyytyväinen hänen vierailuunsa, pitäen sitä kunnioituksen merkkinä sellaiselta mieheltä, joka tunsi maailmaa. Tavallisuutensa mukaan näytteli Kirila Petrovitsch tälle laitoksiaan sekä vei hänet koirakartanoonsakin. Mutta tuskin oli ruhtinas saanut keuhkoihinsa koirakartanon ilmaa, kun hän jo kiirehti lähtöä täältä, pusertaen nenäänsä hajuvesiin kastetulla nenäliinallaan. Eipä vanha puutarhakaan leikattuine lehmuksineen, nelikulmaisine lammikkoineen ja säännöllisine käytävineen miellyttänyt häntä. Hän rakasti englantilaisia puutarhoja ja niin kutsuttua luontoa, mutta ylisteli näitä kuitenkin ja oli ihailevinaan. Palvelija tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Mentiin päivällisille. Ruhtinas onnahti vähän, väsynyt kun oli kävelymatkastaan, sekä katui jo, että oli tullutkaan vierailemaan.

Mutta salissa kohtasi heidät Maria Kirilovna – ja vanha naisten ystävä ihastui hänen kauneudestaan. Troekurov pani vieraansa istumaan Maschan viereen. Ruhtinas innostui Maschan läheisyydessä, tuli iloiseksi ja onnistui muutamia kertoja kiinnittää tytön huomio viehättäviin kertomuksiinsa. Päivällisen jälkeen ehdotti Kirila Petrovitsch, että mentäisiin ratsastamaan, mutta ruhtinas esteli näyttäen samettisia jalkineitaan ja puhuen leinistään. Hän ehdotti ajelua vaunuissa, jott'ei olisi tarvinnut jättää suloista kaunotartaan. Hevoset valjastettiin. Ukot ja kaunottaremme istuivat vaunuihin ja läksivät ajelemaan. Puhe ei loppunut. Maria Kirilovna kuunteli ihastuksella snuren-maailman miehen imartelevia ja iloisia puheita. Mutta yht'äkkiä kääntyi Vereiskij Kirila Petrovitschiin ja kysyi: