Neiti de Taverney

– Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta…

– Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

– Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

– Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa, pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna. Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni, mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

– Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni, kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa minua enemmän kuin voin sanoa. – Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

– Ei, minä en voi… en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

– Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin ajelu.

– Niin teille, virmoilla hevosillanne.

– Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau. Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut vastustaa.

– Täytyy siis suostua, – virkkoi hän, – sillä minua ei koskaan ole näin taitavasti ahdistettu.

– Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, – vastasi hra de Coigny; – järjeltänne te olisitte valloittamaton.

– Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa toivomuksen.

– Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni. Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee tarjota hänelle suosiotaan.

– Se on totta, monsieur, – vastasi Rousseau hymyillen, – mutta vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä rukoillaan.

– Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä noutamaan opastaakseni teidät.

– Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, – sanoi Rousseau. – Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

– Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse itsensä.

– Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä missään paikassa maailmassa… En teidän osaltanne kieltäydy tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin… ehdoton sanani.

– Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello kuusi.

– Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

– Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

– Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli tapana pukea tavallaan vaativasti.

– Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä. Suom.] – huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. – Mutta tehän aivan murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

– Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat vain viisitoista souta.

– Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

– Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.

8. Rousseaun pukeutuminen

Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

– Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän asettui Rousseaun eteen virkkaen:

– Olet sinä aika pöyhkeilijä!

– Minäkö? – kysyi Rousseau kummastuneena.

– Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

– Minäkö?

– Sama mies… Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

– Oi, hyvä Jumala! – vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

– Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

– Sinä olet hupsu, – sanoi hän; – minunlaiselleni miehelle ei kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

– Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.

Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron Charentonissa.

– Siksi, – virkkoi Rousseau, – että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…

– Niin sitten? – tutkaisi Teresia.

– Ah, niin, – huokasi Rousseau, – tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!..

– Miksi sinulla on vihollisia? – tivasi Teresia. – Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

– Se on totta, – vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

– Mutta, dame, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

– Luuletko, – huomautti Rousseau, – etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.

– Varastaneet! – kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

– Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

– En väitä, että kansa on onnellinen, – myönsi Teresia; – mutta kuningas on sentään kuningas.

– No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

– Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan, että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

– Minä en pelkää mitään, – virkkoi Rousseau ylväästi.

– Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä juuri olet minulle jutellut.

– Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

– Sinäkö?

– Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

– Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta, peläten, että se sinua raapaisisi… Mitä sitten, kun vartijat ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?.. Näetkös, minä tunnen sinut kuin olisin äitisi… Sinä menet heti kohta ajamaan partasi, voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi, koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin, jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi, kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi… ja huomenna, ah, huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!..

– Sinä erehdyt, hyvä ystävä, – sanoi Rousseau. – Vakuutan sinulle, että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa; mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä vastaan… Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

– Siis sinä et pukeudukaan? – sanoi Teresia ivallisesti.

– En.

– Et ota uutta tekotukkaasi?

– En.

– Etkä siristä pieniä silmiäsi?

– Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä minä viisi.

– Oh, mutta ajathan toki partasi, – virkkoi Teresia; – se on puolta jalkaa pitkä.

– Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

– No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan… Hoviasuun laittautuminen ei käy niin nopeasti… Sinun ei enää auta viivytellä, jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

– Sanoinhan sinulle, Teresia, – vastasi Rousseau, – että tässä asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten minäkin.

– No, no, – virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen hänet mairitteluilla tahtoonsa, – älä ole itsepäinen, Jacques, äläkä tee tyhmyyttä… Vaatteesi ovat tuossa… partaveitsesi on valmiina… minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut…

– Kiitos, hyvä ystävä, – vastasi Rousseau, – minä vain kerran sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet, hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään, hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia, vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt, sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään, viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten sillakkeelle, virkkaen:

– Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät vääränrahan-tekijältä.

– Hyvästi, – sanoi Rousseau.

– Monsieur näyttää retkulta, – toisti Teresia. – Olehan varuillasi!

– Varo sinä tulta, – vastasi Rousseau; – äläkä koske papereihini.

– Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, – lisäsi Teresia epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.

9. Trianonin kulissit

Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, – että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta istumaan.

– No, eikö aleta? – kysyi Ludvig XV.

– Sire, – sanoi kruununprinsessa, – paimenet ja paimentytöt eivät vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

– Voisihan esiintyä kävelypuvussa, – huomautti kuningas.

– Ei, sire, – vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, – sillä me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden vaikutuksen.

– Aivan oikein, madame, – myönsi kuningas; – jaloitelkaamme sitten hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.

– Kyllä, monsieur, – vastasi hän.

– Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, – virkkoi upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:

"Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

"Colin jo hylkää mun…"

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun, jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa, ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

– Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille kappaleemme tekijän?

– Tekijän – sanoi kuningas etsien muististaan.

Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä. Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.

Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.

– Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, – virkkoi hän, – sen ihanan oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita huonosti.

Nyt kohotti kuningas päätänsä.

– Ah, – sanoi hän kylmästi, – hra Rousseau, minä tervehdän teitä.

Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki hänen pukunsa puutteellisuudet.

Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan talossa.

Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai epämieluista.

Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.

– Hra Rousseau, – sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen nuttuansa ja tekotukkaansa, – te olette säveltänyt ihanaa musiikkia, jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.

Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun vaatimuksia loukkaavalla äänellä:

"Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."

– Se on ihanaa! – huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

– En tiedä, laulanenko minä oikein, – virkkoi dauphine.

Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:

"Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."

Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.

Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.

Kuningas jatkoi hämmentymättä:

"Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."

Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

– Sanokaahan minulle, hra Rousseau, – virkkoi kuningas, – onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

"Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."

– Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? – kysyi kuningas.

Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule… Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

Kuningas hyräili:

 
"Hän lapsi on,
hän lapsi on…"
 

– Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen kanssa, hra Rousseau?

Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

 
"Nyt käykää alle jalavain,
jo tanssi alkaa, tyttöset!"
 

orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten viimemainittu tuhosi Marsyaan.

Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt pukuansa viimeistelemään.

Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi nuoren naisen kättä.

Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti. Hän oli hipaissut Rousseauta.

Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun. Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten ymmärtävän toisensa.

Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

– Oh, ihme!

– Mikä niin! – virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä seuralaiselleen.

– Hra Rousseau! – huudahti rouva Dubarry.

– Geneven Rousseau? – kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan koulupojan äänellä.

– Niin, monseigneur, – vastasi kreivitär.

– Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, – virkkoi veitikka nähdessään Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, – hyvää päivää… Saamme kuulla teidän musiikkianne.

– Monseigneur… – sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

– Oi, hyvin herttaista musiikkia, – säesti kreivitär, – musiikkia, joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen tulessa.

– Madame… – sanoi hän nyreästi.

– Minä esitän Colinin osaa, madame, – huudahti Artois'n kreivi, – ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.

– Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.

Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen sydämeensä.

Hän tahtoi paeta.

– Hra Rousseau, – sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, – tahdon, että te opettaisitte minulle Colinin osan.

– En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten osassa, – lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan hämmennytti filosofin.

Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.

– Monsieur vihaa minua, – virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla äänellään.

– Mitä vielä, – huudahti Artois'n kreivi. – Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?

– Näettehän sen, – vastasi tämä.

– Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, – sanoi Artois'n kreivi.

Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.

Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.

Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.

Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:

– Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.

– Rousseau? – kuiskailivat molemmat miehet.

– Pysäytähän hänet, veliseni, – kehoitti prinssi, yhä nauraen; – pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.

Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

– Hyvää päivää, monsieur, – virkkoi hän tälle lyhyeen ja kuivakiskoiseen tapaansa.

Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:

– En tästä pääse!

– Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, – sanoi prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.

"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä ne suuret herrat ovat äiteliä!"

– Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.

"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies, oikein pedantti".

– Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?

– Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.

– Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.

– Monseigneur, se on aivan totta.

– Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?

– Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.

– Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne imperatoria brevitate sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".

Rousseau etsi levottomana muististaan.

– Niin, – sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, – sillä tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta…

– No, monseigneur?

– Niin, hra Rousseau, imperatoria brevitate merkitsee: päällikön tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. Käskijän täsmällisyydellä… siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?

– Niin, monseigneur, – myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut mitään. Sitten lisäsi prinssi:

– Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau… Ja löydänpä vielä toisenkin.

Rousseau kalpeni.

– Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka alkaa näin: At in superiore Germania. Tiedätte, että siinä kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: cito sermone.

– Muistan täydellisesti, monseigneur.

– Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"…

– Niin juuri, monseigneur, ja luulin…

– Cito sermone merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista henkilöä, joka puhuu sujuvasti.

– Minä sanoin kaunopuheinen?

– Siinä olisi silloin pitänyt olla decoro tai ornato tai eleganti sermone. Citus on kuvallinen laatusana, hra Rousseau. Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta muutosta sanoo: Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque ad imperii decorem composita.

– Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan valtakunnan loistoa.

– Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut teidät kääntämään huonosti sanat dissimulata luxuria… Sitten olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan, sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken… kaiken, käsitättekö, hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus, jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la Vauguyon?