Neiti de Taverney

38. Hra de Richelieun sanaleikit

Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.

Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden varrelle.

Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin huomatessaan.

– Ah, herra herttua! – huudahti kreivitär.

– Kah, enoni! – huudahti hra d'Aiguillon.

– Niin, madame; niin, sisarenpoikani!

– Mitä, tekö se todellakin olette?

– Minä se olen, juuri minä.

– Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, – vastasi kreivitär.

– Madame, – sanoi marski, – vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.

– Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin…

– Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.

– Joten te nyt palaatte…

– Joten minä nyt palaan; aivan niin, – sanoi Richelieu heittäytyen mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.

– Ohoh, – virkkoi kreivitär, – ehkäpä on vielä joku muukin syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus… sopii tuskin teidänlaisellenne miehelle.

– Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin…

– Niin…? – kysyi kreivitär.

– Teen sen hyvästä sydämestä.

Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.

– Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, – sanoi kreivitär, – käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!

– Mitä tarkoitatte?

– Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi, vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän rinnallanne.

– Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? – huudahti Richelieu. – Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne, muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna mitään sille kalliolle.

– Ettekö edes pientä ministeriötä? – kysyi kreivitär ja purskahti toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään salata.

– Hyvä, iskekää, iskekää, – sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä, – minä en iske takaisin; – valitettavasti olen jo liian vanha enkä voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär, se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.

– Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, – sanoi d'Aiguillon. – Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. – Ei, kah, asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.

– Niin, – virkkoi huimapää kreivitär, – ja teidän palaamisenne kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te tiedätte, herttua…

– Minä en tiedä mitään, madame, – sanoi marski lapsen yksinkertaisuudella.

– No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.

Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.

– Niin, niin se on, – sanoi kreivitär; – mutta kaikkein parasta on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen, kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani; tiedättekö miksi?

– Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun häijyyden.

– Niin, mutta se onkin viimeinen.

– No, sanokaa sitten.

– Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista ilmaa.

Richelieu kumarsi.

– Niin, – jatkoi kreivitär, – te muistutatte niitä runollisia lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka kirjoittelette runoja.

– Jäälinnuiksi, madame.

– Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun, jolla on niin kaunis nimi.

– Suutun sitä vähemmin, madame, – vastasi Richelieu pienellä, tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, – suutun sitä vähemmin, kun vertaus on oikea.

– Kas vain!

– Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.

– Ah! – huudahti kreivitär.

– Minkälaisia ne ovat? – kysyi d'Aiguillon.

– Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! – sanoi kreivitär. – Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.

– Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan valmiit, ovatpa jo vanhojakin.

– Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja…

– Peijakas, – virkkoi marski, – teillä on vapaa valta, kreivitär, niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!

– No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!

– Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!

– Ansaan?

– Täydellisesti.

– Mihin ansaan?

– Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.

– Minäkö? – huudahti kreivitär. – Olisinko minä virittänyt kuninkaalle ansan.

– Parbleu, kyllähän sen tiedätte!

– En, kautta kunniani, en tiedä.

– Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.

– Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.

– Niin, eno, selittäkää, – kehoitti d'Aiguillon, joka marskin kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; – madame odottaa aivan levottomana.

Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.

– Peijakas, – sanoi hän, – olisipa kummallista, jos ei rouva kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!

– Minulleko, enoni?

– Hänellekö?

– Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne hänen majesteettiaan vastaan… tämän herttua-paran, joka niissä on näytellyt niin suurta osaa?

Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.

Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.

– Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla silmillänne, – sanoi Richelieu; – minun täytynee siis opastaa teitä omissa asioissanne?

– Opastakaa, opastakaa, – kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen ääneen.

– Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut kaiken selville, ja peljästynyt.

– Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, – pyysi kreivitär; – sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.

– No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean sisarenpoikani kanssa…

D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."

Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.

– Herttua, – sanoi hän, – minä pelkään arvoituksia teidän esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää sitä huonoksi.

– Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, – huudahti Richelieu; – ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.

– En käsitä tästä rahtuakaan, marski, – virkkoi rouva Dubarry puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.

– Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, – jatkoi Richelieu. – Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät todistukset.

– Niin, se on totta, en minä sitä salaa.

– No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.

– En sitäkään kiellä.

– Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno tutkain… [Ranskaksi aiguillon. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?

Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien uhriensa levottomia kasvoja.

– Minkä sanaleikin siinä näette, eno? – kysyi d'Aiguillon, joka toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.

– Etkö sinä sitä ymmärtänyt? – virkkoi marski. – No, sitä parempi! Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla sanoen oikea luonnon ihmelapsi.

– Kuka sitä väittää? – huudahti kreivitär raivostuneena, kuten mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.

– Kukako sitä väittää?.. No koko maailma, madame.

– Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.

– Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa; viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.

– Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa, Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan…?

– Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen; sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne rakastajan…

– Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?

– Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään, että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu? Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän, jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena…

– Hm, jatkakaa.

– Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään Taverneyn tyttösen.

Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa vääntäisivät.

Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.

– Sillä tosiaankin, – jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset röyhelöstään, – kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen pikkuneidin.

– Herttua, – vastasi rouva Dubarry, – vakuutan teille, etten käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.

– Todellako! – huudahti herttua.

– Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.

– Kreivitär!

– Minä vakuutan.

– Kreivitär, täydellinen valtioviisaus – eikä ole taitavampia diplomaatteja kuin naiset, – täydellinen valtioviisaus ei koskaan tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö (kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut, sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."

– Mutta, herttua…

– Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut koko Taverneyn perheeseen.

– Kyllä te, herttua, – huudahti rouva Dubarry, – tosiaan otaksutte asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.

– Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden taverneyläisten kanssa? – virkkoi Richelieu välttäen riitaa.

– En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären käteen.

– Te olette lintu, – sanoi hän.

– Ja te käärme.

– Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.

– Rakas eno, – ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen, mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, – luopukaa tuosta harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä, kun teidät ilmoitettiin.

– Tosiasia on, – virkkoi marski, – että rakastan suuresti ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi myydä tyttärensä kuninkaalle?

– Sehän on luullakseni jo tapahtunut, – sanoi madame Dubarry.

– Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme; ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea…

– Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? – kysyi Dubarry.

– Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää, miten asia on; ja me olemme aseman herroina.

– Mutta kuningas?

– Kuningasko?

– Niin.

– Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.

– Ensiksi?

– Isään nähden.

– Toiseksi?

– Tyttäreen nähden.

– Ja kolmanneksi?

– Poikaan nähden… Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää isää… parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä edes muistanut.

– Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.

– Niin uskon.

– Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?

– En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.

– Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin…?

– Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia. Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te olette osoittanut hänelle huomiotanne.

Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan sisarenpoikansa sydämeen.

Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta. Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä hänen tulonsa varsinaista syytä.

Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli puhaltanut Richelieun Luciennesiin.

Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.

D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen, joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.

Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:

"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut: 'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen; "sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."

– Paras marski, – virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa yksinpuhelun, – nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren kuninkaan vuodekomeroon.

– Totisesti, kreivitär, – vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa huulilleen, – sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.

39. Palaaminen

Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa; sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki surun ja levottomuuden merkit.

Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt kaihoilevan kaipauksen.

Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa, jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.

Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei aina onnistu välttämään.

Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa, koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.

Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä kiirehtimään asiaa.

Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.

Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin Pariisiin.

Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.

Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin, juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes tuntenut hänen lakeijansa pukua.

Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän murheellisuuden ennustavat aavistukset.

Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.

Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä esille tasatuista pensasaidoista.

Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.

Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.

Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään, väristyksiään ja huokauksiaan.

Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.

Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut; nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden vakavammille vuosille.

Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.

Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:

– Gilbert, Gilbert hoi!

Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne, jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse, jopa vesilammikkojenkin poikki.

Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat lempeät sanat.

– Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? – huusi tämä. Gilbert käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.

– En, herra ritari, – sanoi nuori mies vavisten, – minä en tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin rangaistavaksi.

Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän Gilbertin olalle hän kysyi:

– Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

– Ei mikään, monsieur, – vastasi tämä.

Filip hymyili surumielisesti.

– Sinä et pidä meistä, Gilbert, – sanoi hän.

Nuori mies vavahti toistamiseen.

– Niin, minä käsitän, – jatkoi Filip, – isäni on tehnyt sinulle vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?

– Oi niin, te… – mutisi nuori mies.

– Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.

– Se on totta.

– Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle ystävällinen.

– Ah ei, sitä ei! – vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.

– Niin, niin, – virkkoi vuorostaan Filip, – minä käsitän; sisareni on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:

– Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano, Gilbert.

Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi tukehtuneella äänellä:

– Kotonaan, monsieur, luullakseni… Mistä voisin minä tietää…?

– Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! – keskeytti Filip.

– Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä Nicole neidon karkaamisen jälkeen…

– Mitä! Onko Nicole karannut?

– On, monsieur, rakastajansa kanssa. – Rakastajansa kanssa?

– Ainakin niin otaksun, – sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä liian pitkälle. – Niin talousrakennusten puolella väitetään.

– Mutta, tosiaan, Gilbert, – virkkoi Filip käyden yhä levottomammaksi, – en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.

– Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur, ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan asioita.

– Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.

– Minullako?

– Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.

– Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, – sanoi Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun sydämen; – niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille, että sisarenne on kovin sairaana.

– Sisareni kovin sairaana! – huudahti Filip kiihkeästi. – Sisareni kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!

Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän

– Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?

– Ka, sitä ei tiedetä, – vastasi Gilbert.

– Mutta toki?

– Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen lääkärikin sekä herra parooni.

Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi talousrakennuksia kohti.

Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.