Johanna d'Arc

Kahdestoista luku

Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle, joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille, kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa tutkittaessa.

Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti. Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.

Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata näytelmää.

Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.

Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani, että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.

Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin levosta.

Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä, jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!

Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:

"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! – Sinun joukossasi on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"

Johannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän kääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti entistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:

"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan minä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen olevan!"

Yleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa, sillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi tarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli häväissyt.

Hetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän odottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi.

Pappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän kirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:

"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja tekoni pyhään isään, paaviin – vaan ennen kaikkea Jumalaan."

Nyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista arvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja kansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista oltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti hänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä asiassa saattoi tehdä.

Sitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja selittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa kuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt näitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.

Erard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli valmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.

"Luopumisvala, mitä se merkitsee?" Massieu selitti nyt tämän sanan merkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin tajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon vieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:

"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä luopumisvala vai ei."

Erard selitti:

"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti poltetaan."

Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon kuin olisi hän ollut houreessa.

Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.

Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:

"Minä alistun."

He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen – he tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa liidelleet kaukana koko tapahtumasta.

Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa, niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan käden omaansa ja kirjoitti nimen – Jehanne. Tuo vala oli siis tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta, seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä luopumaan.

Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.

Mutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen

Cauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:

"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki nuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän koko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun leipää ja juoda rangaistuksen vettä."

Elinkautisessa vankeudessa! Sitä hän ei ollut ajatellut – ei Loyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin, oli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin puolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että jos hän tekisi luopumisvalan, niin hän pääsisi vapaaksi vankeudesta.

Hetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän muisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi ja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen ja sanoi:

"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua englantilaisten käsiin." Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.

Mutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:

"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli."

Tyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon turhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.

Rummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen aikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat hänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden – hänen vartijansa piirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt hänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut ja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen päätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.

Kolmastoista luku

Mutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä Johannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui se, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia oli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri meteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni oikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa, että Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi ja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä toimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä salainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin vähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.

Päivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan vankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan palvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa yllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa, poistuivat herrat vankilasta. – Johanna oli niin heikko ja uupunut, että antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi ennen kaikkea lepoa ja rauhaa.

Piispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli onnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.

Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi siitä tietoa.

Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä viimeisellä hetkellä.

Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla, että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla uskomatta, että huhuissa oli perää.

Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa taas oli Johannaa tutkimassa.

Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.

Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti, että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se tuotti hänelle surman.

Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin, kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran Jeesuksen palveluksessa – nimittäin jos vain englantilaiset pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.

Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie, jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan, huomautti Johannan pukua ja sanoi:

"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin pahempaakin?"

Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin

Johannalta:

"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"

Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan, koska hän ei voinut toisissa olla.

"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."

Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan levollisesti:

"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani – mutta vieläkin olen niihin kytketty niinkuin näette."

"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten vaatteisiin."

Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:

"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun mielelläni teidän tahtoonne."

Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.

"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." – Sitten Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta ja sentähden myönnyin."

Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.

Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti pöytäkirjansa laitaan —

"Responsio mortifera." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]

Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:

"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."

"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."

Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:

"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En voi enää kestää vankeutta."

Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä. Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:

"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat – nyt hän on käsissämme!"

Neljästoista luku

Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:

"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."

Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.

"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.

"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin, että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. – Ja sitten piti sanoa, että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä hän tarkotti.

Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka muistuivat hänen mieleensä:

 
"Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheessakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa."
 

Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin lohduttaa.

Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.

Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot näyttivät hyvin surullisilta.

Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja oli vaipunut ajatuksiinsa.

Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:

"Johanna."

Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:

"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"

"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"

"Voin" – kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.

"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."

Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen hän lausui hiljaa:

"Milloinka minun tulee kuolla?"

"Tänäpäivänä, aika on käsissä."

Jälleen väristys. – "Niinkö pian, voi niin pian!"

Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:

"Minkälainen kuolema?"

"Polttoroviolla."

"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös, alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä armahdusta ja turvaa.

"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka tietää, että minulle on vääryyttä tehty."

Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani, kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:

"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi: "Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen syntiisi." – Sitten hän läksi.

Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:

"Missä minä olen tänä yönä?"

"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"

"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."

Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä ollutkaan.

Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun pelastukseksi.

Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.