Johanna d'Arc

Seitsemäs luku

Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat olleet hänen tiellänsä.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27 päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin rikokseen ja tuomioon vikapäänä.

Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina olisivat hänelle avullisia.

Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.

Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu suotu.

Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa ollut puheen aihetta.

Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä, mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot, hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi, joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään. Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella käsiään ja jalkojaan.

Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai pelkureistakin sankareita – väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.

Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat, joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.

Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.

Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa

Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja

Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa alistumaan pyhän kirkon tuomioon – ja tunnustamaan, ettei hän ollut

Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet

Jumalasta.

Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa, sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.

Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.

"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"

Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.

"Ei se ole tarpeellista."

Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."

Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta

Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.

Kahdeksas luku

Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja hänen tilansa oli yhä huonontunut.

Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.

Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen elämänsä.

Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.

Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin tärkeää olisi sanottu.

Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki. Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi: "Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain tahtoo palata sen turviin."

Johanna kiitti ja sanoi:

"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."

Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:

"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."

Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon sääntöihin alistumisesta, lausui hän:

"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan sittenkin Vapahtajaani."

Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.

Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:

"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne, sentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti totella niitä, tulkoon mitä hyvänsä."

Sydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli rauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt velvollisuutensa eikä muuta tarvittu.

Yhdeksäs luku

Pari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut, kedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut visertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet olivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa ja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä ja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki kuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.

Mutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää mieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko vankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua, hänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia luonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja sydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen kurjuutta.

Mutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan saanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja sisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.

Johanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti arkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä pyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa ja katumaan.

Johanna vastasi:

"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani

Jumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan."

Arkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä pyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo kannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan vastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain niitä asioita, joista häntä syytettiin.

Vihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon vaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän kerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen polttoroviolla heittää henkensä.

Kun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen sotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.

"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en sittenkään voisi toisin puhua!"

Oli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen välkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten ystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi pöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: "Superba responsio!" [suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin hetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin olemaan.

Tietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja luvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin, saisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein oli vastannut:

"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa, mutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin."

Nyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja kysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko hän sitten heidän vaatimuksiinsa.

Johanna vastasi vain:

"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä."

Niin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä ymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen. Istunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset uudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja varotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että kuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan yksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.

Kymmenes luku

Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen ja cochon [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä, josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.

Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo petollinen Loyseleur.

Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa kaiken tuon kauhistuksen todistajina.

Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.

Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:

"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."

Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että se minusta tuntui oikein ihmeeltä:

"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet puhuivat enkä minä."

Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien, jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:

"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen vanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se kosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen tieto?"

Oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja muutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon ja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat panivat siihen jyrkän vastalauseen.

Vihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin vankilaan.

Samana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta pantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei englantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin, ettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta päästyään olisi peruuttanut sanansa.

Nyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja palatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika kantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain kiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat kuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.

Yhdestoista luku

Kymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä sanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja että hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä parannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.

Muutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja Johanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus piti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että jos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa varmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta Johanna pysyi lujana ja sanoi:

"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa olisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja tässä pysyn kuolemaani saakka."

Syvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon juhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. —

"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi —

"Ei mitään, herra piispa."

"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"

"Ei mitään."

"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on julkiluettava. Viekää vanki takaisin."

Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.

* * * * *

Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta, jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto, että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta, jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia. Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi antaa – ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa erehtyneensä – vaikkapa vain näennäisesti.

Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti – kenties se keino oli tepsivä?

Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan alle.

Mutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin tämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi edelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.

Tähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle ja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten oli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä rikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.

Sittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti yleisöltä salassa.

Katalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä tilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa hyvin paljon heikenneet.

On tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa, mutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä häntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon vaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta kauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän saisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi, kuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat englantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että Johannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos häntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään lepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta huomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi vastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.

Minun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä Noelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja toivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan jonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat sen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin tuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian laajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin katuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin pääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä väkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet merkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme tunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme surumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.

Kulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen pyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella kiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita, joista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota rakennettiin, vastattiin:

"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?"

Me läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää. Meille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa oli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme noissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren tai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään, jolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät ilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa vapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen. Kuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja nuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.