Kaksi kaupunkia

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Magneettivuori vetää puoleensa.

Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä – manteretta tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain kauhuksi ja ihmeeksi – kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan kudelmaan hänen kodissaan.

Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita. Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on huokaillut.

Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä, vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.

Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt, kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan viimeisten ilmoituksien mukaan.

Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt pitkin maailmaa.

Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja, korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa. Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.

Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.

"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay, vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille – ".

"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.

"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot, järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."

"Rakas Charles", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, "te mainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia jäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä hätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy niin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki olisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi sikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee kaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten luottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään matkaan ja talvi-ilmaan niin … ellen minä kaikkien näitten vuosien jälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin tähden, kuka sen tekisi?"

"Toivon, että itse voisin matkustaa", sanoi Charles Darnay jotenkin levottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.

"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan neuvoja!" huudahti herra Lorry. "Toivotte, että voisitte itse matkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja totta tosiaan!"

"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on se ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein juolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä kurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen" – hän puhui vanhalla miettiväisellä tavallaan, "ei saata olla ajattelematta, että hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä jonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän mentyänne, puhellessani Lucyn kanssa – ."

"Puhellessanne Lucyn kanssa", kertoi herra Lorry. "Kummastelen, ett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että voisitte matkustaa Pariisiin!"

"Mutta, enhän aio lähteä", sanoi Charles Darnay hymyillen. "Itsehän sanotte aikovanne lähteä."

"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä kuiskaukseksi, "ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme hoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja paperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja seurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän asiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja se saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka takaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna? Mutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta viisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan tai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta kallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät ja sanovat tämän – Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät kuusikymmentä vuotta – siitä syystä että jäseneni ovat vähän jäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin ukkorähjiin täällä!"

"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry."

"Hiljaa! mitä joutavia! – Ja rakas Charles", sanoi herra Lorry silmäillen johtajaa taas, "muistakaa, että on melkein mahdotonta saada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri tänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon sen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista kuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat sanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa heidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja menisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta nyt tulee kaikki pidätetyksi."

"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?"

"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin kiireiseksi, ettei se siedä viivytystä."

"Ja ettekö ota ketään kanssanne?"

"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli kenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut henkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei kukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä luule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen kimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa."

"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta mieltänne."

"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut tämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen, vetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä vanhaksi tulemista."

Tämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen pulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja laverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle roskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena ollen – kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen brittiläisen puhdasoppisuuden tapana – oli puhua tästä kauheasta vallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei koskaan oltu kylvetty – ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty tekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät olleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia miljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä keinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat vuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin sanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin eriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo aikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan ja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä tuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä. Tämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään sekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn huolestuneeksi.

Puhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika vauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin suuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan mitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten maanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia keksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten pyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä ja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen kuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi asia, joka oli tapahtuva, kehittyä.

Johtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman kirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään jälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin lähelle Darnayta, että hän näki osotteen – sitä paremmin kun se oli hänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: "Hyvin tärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite: Tellson & Kumpp. Lontoo. Englanti."

Hääaamuna oli tohtori hartaasti ja nimenomaisesti vaatinut Charles Darnaylta lupauksen että tämän nimen salaisuus jäisi heidän kesken, – kunnes hän, tohtori, päästäisi hänet tästä lupauksesta. Ei kukaan muu tietänyt sitä hänen nimekseen, hänen omalla vaimollaan ei ollut aavistusta siitä, eikä myöskään herra Lorry saattanut sitä tietää.

"Ei", sanoi herra Lorry johtajalle, – "olen kyllä näyttänyt sen kaikille täällä, mutta ei kukaan tiedä ilmottaa tämän herran olinpaikkaa."

Koska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat puhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä näytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina oli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin kielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.

"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin veljenpoika ja jälkeinen – mutta kaikessa tapauksessa on hän suvustaan huonontunut", sanoi yksi. "Kaikeksi onneksi en ole koskaan häntä tuntenut."

"Pelkuri, joka jätti paikkansa", sanoi toinen, "tämä Monseigneur pääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi tukehtuneena heinäkuormassa – joitakin vuosia takaperin."

"Uusien oppien tartuttama", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen osoitetta lornjetillaan, "asettui markiisivainajaa vastaan, jätti tilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että he nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan."

"Mitä?" huusi möläjävä Stryver. "Niinkö hän teki? Sellainenko mies hän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!"

Darnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä herra Stryverin olkapäälle ja sanoi:

"Minä tunnen sen miehen."

"Piru vie, vai tunnette?" sanoi Stryver. "Silloin surkuttelen teitä."

"Miksi niin?"

"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää kysykö, miksi, näihin aikoihin."

"Mutta minä kysyn, miksi?"

"Silloin sanon vielä kerran, herra Darnay, että surkuttelen teitä. Olen pahoillani kuullessani teidän tekevän niin eriskummallisia kysymyksiä. Tässä puhutaan miehestä joka on saastaisimman ja herjaavimman helvetinopin tartuttama, mistä koskaan on kuultu puhuttavan, miehestä, joka on jättänyt tilansa alhaisimpain hylkiöitten, joukkomurhaajien käsiin, ja te vielä kysytte miksi surkuttelen, että mies joka opettaa nuorisoa, tuntee hänet? Hyvä, minä vastaan teille. Minä surkuttelen teitä syystä että luulen sellaisesta konnasta saattavan jotain tarttua. Siinä syy."

Muistaen salaisuutta, hillitsi Darnay itseään suurella vaivalla ja sanoi: "Ehkäpä ette ymmärrä sitä gentlemannia."

"Mutta ymmärrän mitenkä saada teitä pussiin, herra Darnay", sanoi riitapukari Stryver, "ja sen olen tekevä. Jos se lurjus on gentlemanni, en häntä ymmärrä. Te voitte sanoa sen hänelle ynnä minun terveiseni. Voitte myöskin sanoa hänelle minun puolestani, että luovutettuaan maallisen omaisuutensa ja asemansa tuolle vertajanoavalle roistoväelle, hämmästyttää minua ettei hän ole heidän etunenässään. Mutta ei hyvät herrat", katsellen ympärilleen ja napsahuttaen sormillaan, "minä tunnen jotakuinkin ihmisluonnon ja minä sanon teille ettei koskaan senkaltainen mies usko itseään niin kalliitten holhokkien armoihin. Ei, hyvät herrat, hän panee pillit pussiin heti jymäkän alkaessa ja pujahtaa pois."

Näin puhuen ja vielä kerran sormiaan napsahuttaen tuppaantui herra

Stryver Fleet-kadulle saavuttaen kuulijoittensa yleistä hyväksymistä.

Herra Lorry ja Charles Darnay jäivät kahden pulpetin ääreen kaikkien lähtiessä pois pankista.

"Tahdotteko ottaa tämän kirjeen huoleksenne?" sanoi herra Lorry. "Te tiedätte varmaan minne se on tuleva?"

"Tiedän."

"Olkaa hyvä ja selittäkää, että otaksumme sen osotetun tänne siinä luulossa että tietäisimme minnekkä se olisi jätettävä ja että se on vetelehtinyt täällä jonkun aikaa?"

"Kyllä sanon. Matkustatteko Pariisiin suoraan täältä?"

"Niin, kello kahdeksan aikana."

"Siis tulen takasin heittämään teille jäähyväisiä."

Hyvin tyytymättömänä itseensä, Stryveriin ja moneen muuhun, kiiruhti Darnay rauhalliseen Templeen, avasi kirjeensä ja luki sen. Tässä sen sisällys:

/# L'Abbayen vankila Pariisissa 21 p. kesäkuuta 1792.

Herra entinen Markiisi.

Oltuani kauvan hengenvaarassa kylässä, on minut otettu kiinni väkivaltaisesti ja loukkaavasti ja kuletettu jalan pitkän matkaa Pariisiin. Matkalla olen suuresti kärsinyt. Ei siinä tarpeeksi, taloni on hävitetty – tasotettu maan tasalle.

Rikos, jonka vuoksi olen vangittu, herra entinen markiisi ja jonka vuoksi minut asetetaan tuomioistuimen eteen ja kadotan elämäni (ilman teidän jalomielistä apuanne) on, kuten minulle sanotaan, petos kansan majesteettia vastaan, sillä minä olen esiintynyt sitä vastaan erään emigrantin hyväksi. Olen turhaan selittänyt heille, että olen esiintynyt heidän edukseen enkä heitä vastaan teidän käskyjenne mukaan. Olen turhaan selittänyt heille, että minä ennen emigranttien omaisuuden takavarikkoon ottamista, annoin anteeksi ne verot, joita he olivat herenneet maksamasta, etten ollut vaatinut mitään arentia, etten ollut turvaantunut mihinkään oikeudenkäyntiin. Ainoa vastaus on, että olen toiminut erään emigrantin hyväksi ja missä on tämä emigrantti?

Oi, armollinen herra entinen markiisi! missä on tämä emigrantti? Huudan unissani: missä hän on? Kysyn taivaalta eikö hän tule minua pelastamaan? Ei vastausta. Oi, herra entinen markiisi, lähetän epätoivoisen huutoni meren ylitse siinä toivossa että se ehkä kuuluu teidän korviinne Tellsonin suuren pankin välityksellä, joka on tunnettu Pariisissa.

Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden, rukoilen teitä herra entinen markiisi, auttakaa ja vapauttakaa minua. Minun vikani on, että olen ollut teille uskollinen. Oi, herra entinen markiisi, nyt pyydän teitä olemaan uskollinen minua kohtaan!

Tästä kauhun vankilasta, jossa minä joka päivä yhä lähenen perikatoani, lähetän minä teille herra entinen markiisi suruisen ja onnettoman alamaisuuteni vakuutuksen.

Teidän onneton palvelijanne Gabelle. #/

Salainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä voimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa, jonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan, tuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään edestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän melkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.

Hän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi vanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä ja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa rakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut puutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn oli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta asemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi että hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja antaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä, vaikka se oli jäänyt sikseen.

Onni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko olla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka seurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat pyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät tyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut tähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta kuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli odottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet levottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli tulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän nimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin jotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä syyttää.

Mutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään. Velkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli vapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään suojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman leipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä tilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään kansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli – ne polttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella ja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään – ja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset todisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.

Tämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli tekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.

Niin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat ajelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt luokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen ajatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti kauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt siitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja aikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään olevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon ehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden vaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan levottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia itsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden tunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli paikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti loukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat karkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi Gabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen hänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.

Niin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia kunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki tuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt työnsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että hän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän itse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään kunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen sangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti johtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin hirvittävästi harhaan.

Tehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei Lucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen lähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä, joka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden maaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se oli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka suuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa kantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien muistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut hänen menettelytapaansa.

Hän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata

Tellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa

Pariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä, mutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.

Vaunut ja postihevoset odottivat pankin ovella ja Jerry oli matkapuvussa pitkävartiset saappaat jaloissaan.

"Olen vienyt kirjeen perille", sanoi Charles Darnay herra Lorrylle. "En suostunut vaivaamaan teitä kirjallisella vastauksella, vaan ehkä tahdotte viedä perille suullisen?"

"Sen tahdon mielelläni tehdä", sanoi herra Lorry, "ellei se ole vaarallista."

"Ei laisinkaan. Mutta se on eräälle vangille l'Abbayessa."

"Mikä hänen nimensä on?" sanoi herra Lorry, avonainen muistikirja kädessään.

"Gabelle."

"Gabelle. Ja mikä on viesti onnettomalle vangille?"

"Sanokaa vain, että hän on saanut kirjeen ja tulee."

"Eikö mitään määräaikaa?"

"Hän lähtee matkalle huomeniltana."

"Ei mitään määrättyä henkilöä?"

"Ei."

Hän auttoi herra Lorrya kääriytymään lukuisiin takkeihin ja kaapuihin ja seurasi häntä vanhan pankin lämpimästä ilmasta Fleet kadun usvaan. "Terveiseni Lucylle ja pikku Lucylle", sanoi herra Lorry jäähyväisiä heittäessään "ja pitäkää hyvä huoli heistä siksi kun palajan." Charles Darnay pudisti päätään ja hymyili epäilevästi, vaunujen pyöriessä pois.

Sinä iltana – se oli neljästoista päivä elokuuta, valvoi hän kauvan ja kirjoitti kaksi hellää kirjettä. Toinen oli Lucylle ja siinä kertoi hän ankarasta velvollisuudesta, joka kutsui häntä Pariisiin, selvittäen hänelle seikkaperäisesti ne syyt, joihin nähden hän oli vakuutettu välttävänsä kaikkia vaaroja; toinen oli tohtorille ja siinä uskoi hän Lucyn ja heidän rakkaan lapsensa hänen huostaansa, kosketellen siinä myös samaa ainetta. Kummallekin kirjoitti hän että hän oitis perille päästyään oli heille kirjoittava, näytteeksi että hän oli turvassa.

Tämä päivä oli vaikea, sillä ensi kerran heidän yhdyselämänsä aikana oleskeli hän heidän seurassaan, salaisuus mielessä. Oli vaikeata panna täytäntöön se viaton petos, josta heillä ei ollut vähintäkään aavistusta. Mutta hellä silmäys hänen vaimoonsa, joka oli niin ilonen ja toimekas, vahvisti hänen päätöstään olla mitään puhumatta tuumistaan (hän oli jo melkein ilmoittamaisillaan ne, niin omituista oli hänestä toimittaa mitään ilman hänen hiljaista apuaan) ja päivä kului nopeasti. Aikasin illalla syleili hän vaimoaan ja hänen yhtä rakasta kaimaansa, sanoen pian palaavansa (ennen tehty sopimus pakotti muka hänet kaupungille ja matkalaukun oli hän jo salaisesti pannut järjestykseen) ja läksi ulos kadulle raskaaseen sumuun vielä raskaammalla sydämellä.

Näkymätön voima veti hänet nyt nopeasti puoleensa ja kaikki tuulet ja virrat puhalsivat häntä suoraan ja voimakkaasti sitä kohti. Hän jätti molemmat kirjeensä luotettavalle sananviejälle vietäväksi määräpaikkaansa puolta tuntia ennen puoliyötä mutta ei ennen, vuokrasi hevoset Doveriin ja alkoi matkansa. "Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden!" kuului vankiraukan huuto, ja sillä Darnay vahvisti raskasta sydäntään, kun hän jätti taaksensa kaikki, mikä oli hänelle rakasta maan päällä ja ajeli kohti magneettikalliota.

Toisen kirjan loppu.