Kaksi kaupunkia

VIIDESTOISTA LUKU

Askeleet kuolevat ainiaaksi.

Kuolinrattaat kalisevat Pariisin kaduilla kumeasti ja kamalasti.

Kuudet kuormavankkurit kulettavat päivän viiniä guillotiiniin.

Nuo kuudet rattaat näyttävät pyöriessään kyntävän pitkän, mutkikkaan vaon kadulla seisovaan kansanjoukkoon. Kasvot muodostivat jonoja, jotka työntäytyivät molemmin puolin ja vankkurit kulkevat varmasti eteenpäin. Niin tottuneita ovat talojen asukkaat tähän näytelmään, että useissa ikkunoissa ei ole ainoatakaan katsojaa ja muutamien kädet eivät herkeä toimimasta silmien tarkastaessa rattailla olevia kasvoja. Siellä, täällä on vuokralaisella vieraita näytelmää katselemassa, sitten osottaa hän sormellaan rattaisiin, kertoen kuka niissä istui eilen ja kuka toissa päivänä. Jotkut vaunuissa ajajista katselivat tätä ja paljon muuta tällä viimeisellä tiellään väliäpitämättömästi, toiset vielä heikosti kiintyneinä elämään ja ihmisiin. Muutamat istuivat päät painuksissa tai vaipuivat hiljaiseen epätoivoon, toiset taas heittivät ympärilleen niin tarkkaavaisia katseita kuin olisivat olleet teatterissa tai katselleet maalauksia. Muutamat ummistivat silmänsä miettien tai kooten sekanaisia ajatuksiaan. Yksi ainoa kurja olento, heikon näköinen, oli niin epätoivoissaan ja kauhun valtaama, että hän lauloi ja koetti tanssia. Ei yksikään koko joukosta vedonnut liikkeellä tai katseella kansanjoukon sääliin.

Rattaiden edessä kulkee vartio, johon kuuluu muutamia ratsumiehiä ja usein kohottaa joku kasvonsa heihin ja tekee heille kysymyksen. Kysymys näyttää aina olevan sama, sillä vastauksen saatuaan keräytyy kansa aina kolmannen rattaitten ympäri. Niiden rattaiden vieressä kulkevat ratsumiehet osottavat usein sapelilla erästä miestä. Pääasiallisin uteliaisuus haluaisi tietää, kuka hän on; hän seisoo rattaiden perällä ja on kumarassa puhellen aivan nuoren tyttösen kanssa, joka istuu rattaiden laiteella ja pitää häntä kädestä. Hän ei välitä vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän yhä puhuu tytön kanssa. Siellä täällä pitkällä Saint-Honoré-kadulla kohotetaan huutoja häntä vastaan. Jos niillä on minkäänlaista vaikutusta häneen, ilmenee se vain tyynessä hymyssä, puistaissaan tukkaansa enemmän kasvoille. Hänen ei ole helppo koskettaa kasvojaan, sillä hänen käsivartensa ovat sidotut.

Erään kirkon rappusilla seisoo vakooja eli vankilalammas ja odottaa rattaiden tuloa. Hän katsoo ensimmäiseen: ei siinä. Hän katsoo toiseen: ei siinä. Hän jo kysyy itseltään: Onko hän uhrannut minut? Silloin selkenee hänen kasvonsa, kun hän katsoo kolmanteen.

"Kuka on Evrémonde?" sanoo eräs mies hänen takanaan.

"Tuo tuossa. Rattaiden perällä."

"Joka pitää tyttöä kädestä?"

"Niin juuri."

Mies huutaa: "Alas Evrémonde! Kaikki ylimykset guillotiinin uhriksi!

Alas Evrémonde!"

"Hiljaa, hiljaa!" pyytää vakooja häntä pelokkaasti. "Hän on menossa maksamaan velkansa, se on maksettu viiden minuutin kuluttua. Antakaa hänen olla rauhassa."

Mutta kun mies jatkaa huutoansa: "Alas Evrémonde!" kääntyvät Evrémonden kasvot hetkeksi häneen. Evrémonde huomaa vakoojan, katsoo häneen tarkkaavaisesti ja jatkaa matkaansa.

Kellot lyövät kohta kolme ja kansanjoukkoon kynnetty vako tekee kaaren tullakseen mestauspaikalle ja päättyy. Molemmille sivuille työnnetyt ihmisjoukot työntäytyvät ja liittyvät yhteen viimeisen auran jälkeen sen ajettua ohi, sillä kaikki seuraavat guillotiinille. Vastapäätä istuu tuoleilla muutamia naisia, kuin yleisessä huvipaikassa ja kutovat ahkeraan. Yhdellä etumaisista tuoleista seisoo Kosto ja katselee ympärilleen hakien ystävätään.

"Thérèse!" huutaa hän kimakalla äänellä. "Eikö kukaan ole nähnyt häntä? Thérèse Defarge!"

"Hän ei koskaan ennen ole laiminlyönyt", sanoo eräs neulova sisar.

"Ei, eikä hän nytkään laiminlyö", huutaa Kosto uhitellen. "Thérèse!"

"Kovempaa!" kehoittaa nainen.

"Niin kovemmin, Kosto, paljoa kovemmin, ja sittenkään hän tuskin sinua kuulee. Vielä kovemmin, ja lisää siihen pieni kirous, mutta kuitenkaan se tuskin tuo häntä sinne. Lähetä muita naisia häntä etsimään, jos hän on viipynyt jossakin; mutta vaikka lähetit ovat aikaansaaneet hirvittäviä urostöitä, on kuitenkin epäiltävää, jos he vapaaehtoisesti tahtovat mennä niin pitkälle, että he löytävät hänet!"

"Mikä onnettomuus!" huudahti Kosto ja polkee jalkaansa tuoliin. "Tässä ovat rattaat! Ja Evrémonden mestaus tapahtuu tuossa tuokiossa ja hän ei ole täällä! Tässä pitelen hänen kudintaan ja hänen tyhjä tuolinsa seisoo ja odottaa häntä. Itken mielipahasta ja pettymyksestä!"

Kun kosto laskeutuu alas korkealta paikaltaan tätä tehdäkseen, alkavat rattaat purkaa kuormaansa. Pyhän Guillotiinin papit ovat valmiina ja pukeutuneet juhlapukuihinsa. – Krats! – Päätä näytetään ja neulovat naiset, jotka tuskin nostivat silmiään katsoakseen sitä hetkisen sitten, jolloin se saattoi ajatella ja puhua, lukevat yksi.

Toiset rattaat tyhjennetään ja ajavat pois; kolmannet tulevat esiin. – Krats! – Ja kutovat naiset, jotka eivät koskaan haikaile tai lakkaa työstään, lukevat: kaksi.

Vale-Evrémonde nousee rattailta ja ompelijatar nostetaan alas heti hänen jälkeensä. Hän ei ole päästänyt hänen kärsivällistä kättänsä noustessaan, vaan pitää siitä vielä, kuten hän lupasi. Hän asettaa hänet varovaisesti selin natisevaan koneeseen, joka alati suristen kohoaa ja lankee ja hän katsoo hänen kasvoihinsa ja kiittää häntä.

"Ilman teitä, rakas muukalainen, en olisi niin rauhallinen, sillä luonnostani olen pieni pelkuri sydänraukka; en myöskään olisi voinut korottaa ajatuksiani Häneen, joka meni kuolemaan, että meillä voisi olla toivoa ja lohdutusta tänään. Luulen, että taivas on lähettänyt teidät luokseni."

"Tai teidät minun luokseni", sanoo Sydney Carton. "Katsokaa minuun, rakas lapsi, älkääkä välittäkö mistään muusta."

"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä mistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat."

"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!"

He seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin he olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen äidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa pimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.

"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin tietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi."

"Sanokaa mitä se on."

"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja josta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on erään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän ei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa – ja jos osaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle – ! On parempi niinkuin on."

"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen katsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka minua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää köyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin, voihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin."

"Entä sitten, hyvä sisareni?"

"Uskotteko" – kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon mielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja väräjävät – "että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani häntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni saavan armeliaan turvapaikan?"

"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä mitään surujakaan."

"Te lohdutatte minua suuresti! Olen niin tietämätön. Suutelenko teitä nyt? Onko hetki tullut?"

"On."

Tyttö suutelee häntä suulle, hän suutelee tyttöä ja he siunaavat toisiaan juhlallisesti. Laiha käsi ei vapise, kun hän irroittaa sen omastaan, kärsivälliset kasvot eivät ilmaise mitään muuta kuin lempeätä ja kirkasta mielenlujuutta. Hän on viimeinen hänen edellään – nyt on hän poissa; kutovat naiset lukevat kaksikymmentäkaksi.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra, joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja jokainen, joka uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."

Monien äänien kahina, monet kohotetut kasvot, monet kiiruhtavat askeleet kansanjoukossa, jotka ahdistavat sen eteenpäin kuin kuohuvan hyökylaineen, kaikki katoaa kuin salama. Kaksikymmentäkolme!

* * * * *

Kaupungilla kerrottiin hänestä sinä iltana, että hänen kasvonsa olivat rauhallisemmat mitä milloinkaan oli siellä nähty. Moni lisäsi, että hänen ulkomuotonsa oli ylevä ja profeetallinen.

Eräs saman mestauskirveen etevimpiä uhreja – eräs nainen – oli jonkun aikaa sitä ennen saman mestauslavan juurella pyytänyt saada kirjoittaa muistiin ne ajatukset jotka liikkuvat hänessä. Jos kaksikymmentäkolme olisi ilmaissut omansa ja ne olisivat olleet profeetallisia, olisivat ne kuuluneet näin:

"Näen Barsadin ja Clyn, Defargen, Koston, valamiehen ja tuomarin, suuren joukon uusia sortajia, jotka olivat kohonneet entisten häviöstä, heittävän henkensä tämän kostokapineen kautta, ennenkuin se lakkaa toimimasta. Näen kauniin kaupungin ja loistavan kansan kohoavan tästä syvyydestä ja heidän taisteluissaan todellisen vapauden puolesta, heidän voitoissaan ja tappioissaan pitkien, tulevien vuosien kuluessa näen tämän aikuisen ja edellisten aikojen pahan, josta tämä on luonnollinen jälkeläinen, vähitellen toimittavan sovintouhreja itsensä puolesta ja häviävän.

"Näen heidät, joiden puolesta olen henkeni uhrannut, jatkavan rauhallista, hyödyllistä, kukoistavaa ja onnellista elämää Englannissa, jota en koskaan enää näe. Näen hänet lapsi sylissä, lapsi, joka kantaa minun nimeni. Näen hänen isänsä, vanhana ja kumarassa, mutta muutoin toipumassa, uskollisena kaikille lääkärialallaan ja rauhallisena mieleltään. Näen hyvän vanhuksen, joka niin kauvan on ollut heidän ystävänsä, kymmenen vuoden kuluttua antavan heille kaiken omaisuutensa ja rauhallisena menevän pois palkkansa vastaanottamaan.

"Näen, että minulla on pyhä paikka heidän ynnä heidän jälkeistensä sydämessä polvesta polveen. Näen hänen vanhana naisena itkevän kohtaloani tämän päivän vuosipäivänä. Näen hänen miehineen matkansa määrään päästyään, lepäävän vieretysten viimeisellä maallisella vuoteellaan, ja tiedän etteivät he toinen toistaan enempi kunnioittaneet ja pyhänä pitäneet kuin he molemmat minua.

"Näen sen lapsen, joka oli hänen povellaan ja kantoi minun nimeäni, miehenä edistyvän sillä elämänuralla, joka kerran oli minun. Näen hänen onnistuvan niin hyvin että minun nimeäni ylistetään hänen nimensä loisteessa. Näen sen tahran, joka oli sitä himmentänyt, haihtuvan pois. Näen hänen, etumaisena oikeudellisten tuomarien ja kunnioitettujen miesten joukossa, vievän tälle paikalle – joka on silloin kaunis, ilman merkkiäkään siitä, joka sitä nyt rumentaa – minun nimisen kultakutrisen pojan, jonka otsassa on ilme, jonka niin hyvin tunnen ja kuulen hänen kertovan lapselle elämäni tarinan hellällä ja väräjävällä äänellä."

Loppu.