Kaksi kaupunkia

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Hääaatto.

Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen läpi lehtien.

Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.

"Oletko onnellinen, rakas isäni?"

"Olen lapseni".

He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan. Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen. Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.

"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut – rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin – ".

Hän ei voinut hillitä ääntään.

Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on surumielinen, kuten on itse päivänkin valo – kuten on se valo, jota kutsutaan ihmiselämäksi – kun se syntyy ja kuolee.

"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle, että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"

Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni! Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se olisi ollut – kuin se koskaan oli – ilman sitä."

"Jos voisin toivoa sitä, isäni!"

"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi tullut tuhotuksi – ".

Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja piteli sitä toistaen: " – tuhotuksi, lapseni – tuhotuksi – syösty luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen, ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."

"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen sinun kerallasi."

Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:

"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."

Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne kauvan jälestäpäin.

"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti. "Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."

Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.

"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut. Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika, joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka kasvaisi naiseksi."

Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.

"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut – tai oikeammin, että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."

"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä tämä lapsi."

"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun välillä. – Mitä sanoinkaan äsken?"

"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."

"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus vaikuttivat minuun toisella tavalla, – herättäen minussa ikäänkuin suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa tunnetta voi rauhaksi nimittää – kuvailin että hän astui koppiini ja toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"

"Vartalo ei ollut, – kasvot – mielikuvitusko?"

"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni, mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen, että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä – kuten sinä – mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy? Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."

Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.

"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle, että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä, mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."

"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta rakkaudessani olin tämä lapsi."

"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."

"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko minua yhtä lämpimästi huomenna?"

"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi, että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä on edessämme."

Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua menivät he sisään.

Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät toivoneetkaan.

Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi sydämestään hänen maljansa.

Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.

Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan, hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.

Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa valtakunnassa.

Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet, rukoillessaan hänen puolestaan.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Yhdeksän päivää.

Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross, joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin oikeastaan pitänyt olla sulhasena.

"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni Charlesille."

"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"

"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.

"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "Tehän itkette."

"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin laskea leikkiä hänen kanssaan).

"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."

"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus, joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias, kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes viisikymmentä vuotta sitten."

"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.

"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?" kysyi tämänniminen gentlemanni.

"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".

"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan, "sekin on hyvin todenmukaista."

"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross, "ennenkuin teidät pantiin kehtoon."

"Mutta minusta nähden", sanoi herra Lorry, "jouduin minä silloin hyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla sananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen. Nyt rakas Lucy", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen, "kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja minä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää käsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä mielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja helliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin. Niitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat Tellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen edessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja rakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin, täytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne hyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän ovea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle vanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee vaatimaan omaansa."

Kotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana katsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän loistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan teeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos sellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.

Tohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn seurassa. Hän oli niin kalmankalpea – niin hän ei ollut kun he sinne menivät, – ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan. Mutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra Lorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu oli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.

Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas vaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset seurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja Lucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä tarkastanut.

Paitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän hymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä joitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet herra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista syömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit, jotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin ullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä heitettäessä kynnyksellä.

Ne olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta Lucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen hellästi hänen syleilystään: "ota hänet Charles, hän on sinun!" Ja morsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän oli poissa.

Koska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska valmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori, herra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan viileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra Lorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen käsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.

Hän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että hillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta hänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn levottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja tylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti herra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.

"Luulen", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään, "luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan häntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt paikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken maalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin."

Herra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä. Häntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös portaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle, mutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.

"Varjele! Mitä tämä on?" sanoi hän ja hätkähti.

Neiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. "Voi meitä! Voi meitä! Kaikki on kadotettu!" huusi hän vääntäen käsiään. "Mitä nyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!"

Herra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse tohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin suutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli hyvin ahkera.

"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!"

Tohtori katseli häneen hetkisen – puoleksi kysyen ja puoleksi ikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin – ja kumartui jälleen työnsä yli.

Hän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta kuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha, riutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti – kärsimättömästi – ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.

Herra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä oli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka oli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.

"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle", mutisi hän katsomatta ylös.

"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan."

"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua."

Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan keskeyttämättä työtään.

"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"

Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna, jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista – kuin olisi hän koettanut selvittää jotain epäilystä sielussaan.

Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli hänelle lähetetty samassa postissa.

Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.

Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan ääreen istumaan samassa huoneessa.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi, että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.

Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli ensimmäisenä päivänä pimeään asti – vielä puolen tuntia sen jälkeen kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:

"Tahdotteko lähteä ulos?"

Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin, katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei". Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää siitä kiinni.

Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti rahilleen työnsä ääreen.

Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä. Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.

Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:

"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"

Kuten ennen toisti hän:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Tällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään vastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin oli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania, mutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.

Aika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen sydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja meni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän päivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.

Toivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti tämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli tietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari, jonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean taitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä hänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä yhdeksäntenä päivänä.