Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I

129.
Onnellinen prinssi

Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta, ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä, oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli Manicamp hajamielisesti vastannut:

"Niinpä niin."

"Se olisi siis täytettävä", oli Malicorne lisännyt.

"Epäilemättä, mutta miten?"

"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp."

"Hyvä! Puhukaa!"

"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu."

"Mutta onhan teillä sellainen virka?"

"On vasta vakuutettuna."

"No niin?"

"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa."

"Niinpä niin", oli Manicamp vastannut toistamiseen.

"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi", oli virantavoittelija kehoittanut.

"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta on asemamme suuria vaikeuksia."

"Ohoh!"

"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta."

"Mikä estää?"

"Välit ovat kylmenneet."

"Lorua!" virkahti Malicorne koruttomasti.

"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"

"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille suopeaksi."

"Hm!"

"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?"

"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki."

"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen."

"Mitä saitte heltiämään?.."

"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen."

"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"

"Mistähän de Guichen tavoittaisi?"

"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille: odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut kävelyihin."

"Niin, mutta missä hän käyskentelee?"

"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?"

"Niin sanotaan."

"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä."

"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!"

"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes odottaa. Ja te olette rahapulassa?"

"Kireästi!" valitti Manicamp.

"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."

"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani."

"Tehkää niin."

De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.

"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp. "Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi on sielu."

De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui hänen käsivarteensa.

"Paras Manicamp", vastasi hän, "muuta minä etsin kuin loppusointua."

"Mitä siis puuttuu?"

"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi, "tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"

"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi."

"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa."

"Käännä siis askeleesi taloa kohti", neuvoi Manicamp.

"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies."

"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?"

"Ei, mutta hyvin vetää vertoja."

"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla? Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin lämpimäisiä."

"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp."

"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti, "ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."

"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi minua."

"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu nähdä Madame lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista Monsieuria."

"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.

"Mikä nyt tuli, paras kreivi?" kysyi hän vain.

"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!" huudahti de Guiche.

"Mitä nimiä?"

"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä."

"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla tietysti on vaimo – niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on sinun lähestyttävä herraa."

"Häijy ilveilijä", hymyili kreivi; "sitäkö sinä tarkoitit?"

"En mitään muuta."

"Hyvä, hyvä!"

"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."

"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä veruke!"

"Tekosyy, pardieu! Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"

"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen…"

"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen kolmekymmentätuhatta écua velkaa."

"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista…"

"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran – ei sen mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."

"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän minulle keinon päästä Monsieurin suosioon, – jonkun tekosyyn rauhan rakentamiseksi hänen kanssaan."

"Hyvä on; minä puhun hänelle siitä."

"Mutta kuka tuolta tulee?"

"Bragelonnen varakreivi näkyy olevan."

"Raoul! Niin, tosiaankin."

Ja de Guiche astui ripeästi nuorta miestä vastaan.

"Sinäkö, paras Raoul?" sanoi de Guiche.

"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!" vastasi Raoul puristaen kreivin kättä. "Hyvää päivää, herra Manicamp."

"Mitä, lähdetkö matkalle, varakreivi?"

"Se tuli tehtäväksi… Kuninkaan asialla."

"Minne matkustat?"

"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa viedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II: lle."

"Tapaat hänet yksinään, sillä Monsieur on liikkeellä."

"Missä hän on?"

"Läksi kylpemään."

"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet esittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut kuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen majesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun matkaan."

Manicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. "Siinä se veruke", kuiskasi hän; "herra de Bragelonnen anteeksipyyntö."

"Huono tekosyy", arveli de Guiche.

"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno, niinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa."

"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon se sitten millainen hyvänsä. – Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!" Ja sitten ystävykset syleilivät toisiaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de Tonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen edessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin vaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa kynttilän.

Bragelonnea odotettiin; hänet ilmoitettiin heti tultuansa.

Hän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä.

Ja Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de Bragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le Havresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.

"Ah", virkkoi hän, "siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte veljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan kiitollisuudenvelastaan isää kohtaan."

"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame, on runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni tehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen isän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja kiitollisuudesta."

"Tunnetteko veljeni, herra varakreivi?"

"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen majesteettiansa."

"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin epäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä annan teille aina tukeni."

"Oi, teidän korkeutenne on liian armollinen!"

"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin merkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten mielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne hairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja de Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä. Matkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa anteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla teille jossakin suhteessa avulias."

"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on suvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä kaikki."

"Ja te aiotte palata Ranskaan?"

"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II anna minulle muita määräyksiä."

"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman pitkäksi aikaa."

"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän kuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan kuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia palvelijoitaan."

"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä käskyä määräysvallan väärinkäyttönä!"

"En käsitä, Madame."

"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on Englanninkin hovissa."

Raoul hymyili.

"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"

"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."

"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin tunteisiin?"

"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen, että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."

"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin, jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"

"On hyvin suuri vastus, Madame."

"Joutavia! Mikä se olisi?"

"Kuninkaan tahto."

"Kuninkaan tahto!.. Vastustaako kuningas avioliittoanne?"

"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la Fèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän ainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa."

"Eikö rakastamanne henkilö siis ole teidän arvoisenne?"

"Hän ansaitsisi vaikka jonkun kuninkaan rakkauden, Madame."

"Tarkoitan: ehkä hän ei ole yhtä jalosukuinen kuin te?"

"Hän on hyvää sukua."

"Nuori, kaunis?"

"Seitsemäntoista ikäinen ja minun mielestäni hurmaava!"

"Asuuko hän maaseudulla vai Pariisissa?"

"Hän on Fontainebleaussa, Madame."

"Hovissako?"

"Niin."

"Tunnenko minä hänet?"

"Hänellä on kunnia kuulua teidän kuninkaallisen korkeutenne huonekuntaan."

"Hänen nimensä?" kysyi prinsessa levottomana; "jos nimittäin", lisäsi hän nopeasti peräytyen, "hänen nimensä ei ole salaisuus?"

"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse salata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka olette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de la Vallière."

Madamelta pääsi huudahdus, johon sisältyi enemmän kuin kummastusta.

"Ah", virkkoi hän, "la Vallière… hän, joka eilen…"

Prinsessa pysähtyi.

"Hän, jolla eilen oli pahoinvoinnin kohtaus, luullakseni", jatkoi hän.

"Niin, Madame; vasta tänä aamuna sain kuulla siitä."

"Ja tapasitteko hänet ennen tännetuloanne?"

"Minulla oli kunnia lausua hänelle jäähyväiset."

"Ja te sanotte", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, "että kuningas on… lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen kanssa?"

"Niin, Madame, lykännyt hän sen on."

"Ja mainitsiko hän mitään perustetta tälle kannalleen?"

"Ei mitään."

"Onko siitä pitkäkin aika, kun kreivi de la Fère esitti pyyntönne?"

"Toista kuukautta, Madame."

"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.

"Niille vaihein."

"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä teidän paluutanne."

Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen. Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle ja läksi.

"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"

Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli kutsuttava Bragelonne kotiin.

Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei polttaisi hänen ihoaan.

Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua. Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja ruumistaan onnellisessa tasapainossa.

Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta huudahdusta.

"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin", sanoi Manicamp, joka luuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen korkeutensa kasvoilta.

"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!" huuteli prinssi.

"Tervehdys monseigneurille!" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin äänensävystä. "Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän korkeudellenne!"

"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse hevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden holvien alla."

"Kuten käskette, monseigneur."

Ja kehoitusta noudattaen de Guiche asettui prinssin oikealle puolelle.

"No, paras Guicheni", puhui Filip, "kerrohan minulle nyt vähän uutisia siitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani."

De Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti nauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.

Ne muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät velvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen sanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen ensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.

Punastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa, Manicampin katseen kannattelemana.

"Ah, monsieur", vastasi hän, "olkaa armelias onnettomalle älkääkä uhratko minua chevalier de Lorrainelle!"

"Kuinka niin?"

"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän korkeutenne ja ivailee minua säälimättä."

"Rakastumisestasi prinsessaanko?"

"Oi, monseigneur, Jumalan tähden!"

"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä silmäyksiä Madameen!"

"En milloinkaan tunnusta sellaista, monseigneur."

"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä kunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de Chalaisista tai neiti de la Vallièresta."

Sitten hän äkkiä keskeytti puheensa.

"Kas niin!" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. "Näin minä leikin kaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja la Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa."

"Tosiaan, monseigneur", virkkoi kreivi, "te olette tänään mainiolla tuulella."

"Niin olen! Minä voin hyvin, ja sitäpaitsi minua ilahduttaa nähdä sinut."

"Kiitos, monseigneur."

"Kannoitko sitten minulle kaunaa?"

"Minäkö, monseigneur?"

"Niin."

"Ja mistä, hyvä Jumala?"

"Siitä, että keskeytin sinun tanssisi ja tepsuttelusi."

"Oi, teidän korkeutenne!"

"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota silmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni, ja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi; tuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen katseli, niin olenpa varma siitä, että…"

"Mistä, monseigneur? Teidän korkeutenne peloittaa minut."

"Että hän on sinut kerrassaan hylännyt." Ja prinssi nauroi hyvin makeasti.

– Tosiaankin, – ajatteli Manicamp, – arvoaste ei siinä merkitse mitään, kaikki ovat samanlaisia.

Prinssi Filip jatkoi: "No, sinä olet siis tullut takaisin meidän miesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu herttaiseksi."

"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen vaikutus herra de Lorraineen?"

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että hän kadehtii sinua."

"Pyh, todellako?"

"Asia on niinkuin sanon."

"Liian suuri kunnia minulle."

"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta poissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja arvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?"

"En edes aavistakaan, monseigneur."

"No niin, – kun sinä olit maanpaossa, – sillä karkoitettuna sinä olit, Guiche-poloiseni…"

"Pardieu, monseigneur, kenen syystä?" virkahti de Guiche nyreäksi tekeytyen.

"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi", vastasi hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen vakuutan ruhtinaan sanalla!"

"Ette te, monseigneur, sen kyllä tiedän, mutta…"

"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet sitten hänelle tehnyt, Madamelle?"

"Todellakaan, monseigneur…"

"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole äkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy hänen pahastukseensa."

"Silloin, monseigneur", huomautti de Guiche, "olen vain puolittain onneton."

Kreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista prinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen naurua, jota ei voinut tukahduttaa.

"Maanpakosi muuten onkin herättänyt mielessäni uuden aatoksen."

"Sepä hauskaa!"

"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis saavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan nuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua kohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta mallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi. Mieleeni juolahti rakastaa vaimoani."

De Guiche katseli prinssiä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Oo", sopersi hän väristen, "ettehän sentään sitä päätöstänne ihan tosissanne tehnyt, monseigneur?"

"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana huomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun saa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista ja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin Villers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä, ja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla seudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen kanssa… Mitä siitä sanot, de Guiche?"

"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur", vastasi de Guiche, joka todellakin vapisi.

"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta hovista!"

"Minäkö, monseigneur?"

"Mutta niin ollen en ottaisikaan sinua mukaamme, kuten alussa suunnittelin."

"Mitä! Mukaanne, monseigneur?"

"Niin, jos todella heitän koko hovin silleen."

"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan teidän korkeuttanne maailman ääriin."

"Sinua älytöntä!" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea vastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten ratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: "Ajattele toki, mitä puhut!"

"Asia on siis sovittu", virkkoi prinssi. "Koska olet minuun niin kiintynyt, niin vien sinut matkassani."

"Minne vain, monseigneur, minne vain", riemastui de Guiche, "vaikkapa heti paikalla! Oletteko valmis?"

Ja nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi hypähdystä eteenpäin.

"Maltas, maltas", hillitsi prinssi; "meidän on mentävä linnan kautta, noutaaksemme vaimoni, parbleu!"

"Hetikö hänet!" äännähti de Guiche.

"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden suunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin."

"Olen suuresti pahoillani, monseigneur", vastasi kreivi, "mutta silloin ei de Guichesta tule saattolaistanne."

"Mitä joutavia!"

"Niin, – miksi otatte Madamen vakinaisesti mukaanne?"

"No, koska huomaan rakastavani häntä!"

De Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen hilpeytensä.

"Jos rakastatte Madamea, monseigneur", sanoi hän, "niin sen rakkauden täytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne."

"Eipä hullummin, eipä hullummin", hymähti Manicamp itsekseen.

"No, nyt Madamen pelko valtaa sinut jälleen", vastasi prinssi.

"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni naista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi."

"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen oletkaan, ystäväni!"

"Tahtoisinpa nähdä teidät minun asemassani, monseigneur."

"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti; tahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on halpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle."

"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen korkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi."

"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta, jotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!"

"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää ikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi."

"Niin ollen et sinä siis anna hänelle anteeksi?"

"En koskaan."

"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan välillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan, että hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan älykkyyteensä."

"Monseigneur…"

"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea leikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit kiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa käsityksesi vaimostani."

– Tosiaankin, – tuumi Manicamp itsekseen, – siinäpä aviomies, jolle hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas Kandaules⁶⁵ oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.

"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen. Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."

"Monseigneur…"

"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti prinssi.

– Kun hän kerran tahtoo, – kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, – niin taivu nyt ajoissa.

"Minä alistun, monseigneur", lupasi kreivi.

"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien sinut hänen luokseen."

"Oh", vastusteli de Guiche, "siitä toki sallinette minun kieltäytyä."

"Vieläkö nyt? Mutta tuohan on kapinaa!"

"Madame otti minut eilen liian huonosti vastaan kaikkien nähden."

"Niinkö!" nauroi prinssi.

"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin. Saattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on aina liian vähä, kuten sanotaan."

"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet noutamaan minut; minä odotan sinua."

"Koska teidän korkeutenne ehdottomasti käskee…"

"Ehdottomasti."

– Hän ei siitä hellitä, – ajatteli Manicamp, – ja tuollaisessa juuri aviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä kuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.

Näin haastellen prinssi seuralaisineen astui linnan viileimpiin suojaimin.

"Muuten", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, "minulla oli tehtävä Teidän korkeutenne luona."

"Toimita asiasi."

"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän lähettää kauttani terveisensä monseigneurille."

"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene pukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin – "

"Mitä silloin tapahtuu, monseigneur?"

"Silloin minä lähetän sinut Bastiljiin."

"Toden totta", sanoi de Guiche nauraen, "hänen kuninkaallinen korkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame karkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja monseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon. Kiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!"

"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman sinua. Tule pian takaisin."

"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani, monseigneur."

"Pah!"

"Jos en palaakaan teidän korkeutenne luo muutoin kuin erityisellä ehdolla."

"Nimeä se."

"Haluan olla mieliksi eräälle ystäväni ystävälle."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Malicorne."

"Ruma nimi."

"Mutta oikein hyvästi käytetty, monseigneur."

"Saattaa olla. No?"

"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän luonanne, monseigneur."

"Millaisen paikan?"

"Millaisen hyvänsä, esimerkiksi tarkastajan toimen."

"Parbleu! Sepä sattuu mainiosti: juuri eilen eroitin katselmusherrani."

"No, katselmusherraksi sitten, monseigneur. Mitä hänellä on tehtävää?"

"Ei juuri mitään, – pitää silmällä ja antaa tietoja."

"Kotipoliisiko?"

"Jotakuinkin."

"Voi, kuinka erinomaisesti se sopii Malicornelle!" rohkeni Manicamp tokaista.

"Tunnetteko sitä miestä, herra Manicamp?" tiedusti prinssi.

"Likeisesti, monseigneur. Hän on ystäväni."

"Ja teidän mielipiteenne on?"

"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko virka tuottaa?" kysyi kreivi prinssiltä.

"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei koskaan voi kylliksi palkita."

"Mitä tarkoitatte hyvin hoidetulla, prinssi?"

"No, tietenkin, että virkailija on nokkela mies."

"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on ovela kuin paholainen."

"No, – siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon", vastasi prinssi nauraen. "Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi."

"Niin luulen, monseigneur."

"No, mene sitten ilmoittamaan herra Mélicornellesi…"

"Malicorne, monseigneur."

"En koskaan totu siihen nimeen."

"Manicamp sujuu teiltä varsin hyvin, monseigneur."

"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi johdattaisi minua sen verran."

"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei siitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu."

"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä… Mutta, maltas, – tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."

"Monseigneur tuntee hänet."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä juuri minun esittelemänäni."

"Ahaa, niin oikein, – nyt muistan… Lempo, hän on sievä poika!"

"Tiesin hyvin, että monseigneur kyllä oli sen huomannut."

"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."

"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.