Бесплатно

Nigelin vaiheet

Текст
iOSAndroidWindows Phone
Куда отправить ссылку на приложение?
Не закрывайте это окно, пока не введёте код в мобильном устройстве
ПовторитьСсылка отправлена

По требованию правообладателя эта книга недоступна для скачивания в виде файла.

Однако вы можете читать её в наших мобильных приложениях (даже без подключения к сети интернет) и онлайн на сайте ЛитРес.

Отметить прочитанной
Шрифт:Меньше АаБольше Аа

Esipuhe

Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n: ona) liitetyssä "Kenilworth" – romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan, Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I: n hovia ja valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.

Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.

Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua. Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä – mitä Scott ei suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä. Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia eloisiin kuvauksiin.

Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita" kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle, jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija; "historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä – historioitsijat eivät olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt, kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan elatuksen ja koulutuksen.

"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten. Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja Jaakko I: n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta, jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.

1. LUKU.
Kellosepän oppipojat

Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti rauhaarakastavan Jaakko I: n nouseminen Englannin valtaistuimelle. Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.

Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.

Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan alemmissa piireissä.

Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen – joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia, jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta Temple Barin1 sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän Dunstanin kirkosta.

Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla. Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta. Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen edustalle pystytettyä telttiä.

Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi pitämistänsä esineistä.

Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat; nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja – ilmoitustemme verosta käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.

 

Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin – mutta tämä on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja vanhan laulun sanojen mukaan, jota t: ri Johnsonilla2 oli tapana hyräillä:

 
"Ylös nousivat Lontoon oppilaat rivakat, virkut ja voimakkaat."
 

Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja Montaguet.3

Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville, toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.

Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen, mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin. On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä. Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä – arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.

Ulkomuodoltaankin Jin Vin – se oli hänen nimensä tutunomaisena lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan – edusti luonteestaan viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut, kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.

Vincentillä oli silmät syvällä päässä, – hohtavan mustat, tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen. Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään, jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon; ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa, älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn ostajapiirissä.

Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi. Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja, kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle majesteetilleen Jaakko I: lle.

Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton" syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.

Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.

Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset, kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva, joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin. Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa – pohjoisten maakuntien asetta – ja hän oli luonnostaan sekä voimakas että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta, jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.

Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni, tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta, vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden ylälehterin kajahtelemaan melullaan.

Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.

Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä ja tuskin vähemmin hänkään heihin, – hyväluontoisena, vaikka hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä, joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa, levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika", hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee, mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."

 

Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.

Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, – moinen ankara kuri oli teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! – ja sitte ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta, toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress4 Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa valmisteiden suosituksilla.

On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä saisi olla? Lyöpiä kelloja – taskukelloja – nenälaseja? Mitä saisi olla? – Taskukelloja – pöytäkelloja – nenälaseja? Mitä saisi olla sir?5 Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja – taskukelloja – seinäkelloja?"

Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen, suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan puhetaitoon. – "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla, kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", – palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä – ostakaa pari David Ramsayn nenälaseja. Kuningas – jonka pyhälle majesteetille taivas suokoon elonpäiviä! – ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman niitä."

"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, – Jumala hänen pyhää majesteettiaan siunatkoon! – niin tahdon koettaa, mitä hyvää niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun – en sitä enää muistakaan – kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä nuorukainen."

"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten, jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."

"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit, hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli sen edustalle saapunut.

"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".

"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam; hiuskoristeenne on hiukan vinossa – sepä vahinko, koska se on niin aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä saisi olla? – taskukello, herra lainoppinut, – kello, joka käy yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma kaunopuheisuutenne?"

"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja Lempolan krouvin ja Guildhallin6 välillä."

"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa. – Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello – se sanoo teille, herra runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan pyydystetyksi pikku lantin.

"Tuossa testeri7 älysi virvokkeeksi, hyvä poika", hän sanoi.

"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat ja näyttämön keikarit8 kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."

"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".

"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä. On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa9 tulee, saa hän kunnon korvauksen lantistaan, sen takaan. – Mutta tuoltapa tulee taas arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä – näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules, Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija, jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta, herra ties – hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin rautaa kahvakseen saanut miekkansa – harmaa nukkavieru viittansa – ranskalainen käyntinsä – espanjalainen katseensa – kirja vyössä ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa, Frank?"

"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."

"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija suloisesti laulaa:

 
"'Sai Skotlannista paikkatakin
ja syöttää piti mierollakin.'"
 

"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".

"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää, mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa, että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme. Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä – puutunpa häneen hiukan."

"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki – hän ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".

"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani – ostakaa kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat, nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa. "Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa tai valoa – rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella puolella tietä".

Galenuksen10 kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista11 voidetta, Flos sulphvr. cum rasva quant. suff."

1Lakikoulun (Templen) kahden osaston – Middle ja Inner Templen – rakennusryhmälle erotettua alaa rajoittava sulku. Suom.
2Etupäässä kirjallisuushistorioitsijana tunnettu suurmies (1709-84). Suom.
3Verivihollissuvut Shakespearen "Romeossa ja Juliassa". Suom.
4Vanhassa kielessä "neiti", nyk. "rouva".
5Sir mieshenkilön, madam naishenkilön puhuttelusana (hyvä herra; rouvaseni, neitiseni); Sir ristinimen edellä ilmaisee aatelisarvoa. Suom.
6Lontoon raastupa.
7Noin 65 pennin raha.
8Keikarit asettelivat nojatuolejaan itse näyttämölle, ollakseen koko katsomon näkyvissä.
9Kolmannella illalla oli sama merkitys kuin nykyaikana ensi-illalla. Suom.
10Lääketaidon suurmies vanhalla-ajalla.
11Pohjois-Skotlanti. Suom.
Купите 3 книги одновременно и выберите четвёртую в подарок!

Чтобы воспользоваться акцией, добавьте нужные книги в корзину. Сделать это можно на странице каждой книги, либо в общем списке:

  1. Нажмите на многоточие
    рядом с книгой
  2. Выберите пункт
    «Добавить в корзину»