Kertomuksia I

RADDA (Makár Tshudrá)

Mereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vastaan, merenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistä melodiaa tuuli kantoi kauas arolle. Villisti! toivat puuskat tullessaan kohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät ne nuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahti ja siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviin vasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraan edessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, joka täällä oli leirissä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleen päässä meistä.

Hän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänen tshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksi nyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa ja mahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellen suurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieramista paksuja savupilviä ja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojen kuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtä mittaa, yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.

– Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan, kotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun olet kylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinen se.

– Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? – jatkoi hän, epäuskoisesti kuultuaan minun vastaukseni tuohon hänen "näin sen ollakin pitää". – Hoh-hoo! Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää, sinä itse? Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletko sinä, että sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinua ei siis kukaan tarvitse.

– Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemään ihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi on harmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka? Kukin tietää, mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä ei saa mitään. Oma on opettajansa kukin.

– Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyivät ja siinä toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi, näethän sinä. – Hän viittasi arolle. – Ja yhä ne työtä tekevät. Miksi, ketä varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa. Hikihelmin hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sitten itsensä oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtään mitään, eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönä kuolee.

– Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten, ennenkuin ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän, mitä vapaus on? Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren-aalto haastaa, tunteeko hän iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka, ja orjana hän pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykenee itselleen tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.

"Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon, että jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis tuhanteenkaan sellaiseen konttiin kuin sinulla on. Sanopas, missä maissa minä en ole ollut! Etpä kykenekään sanomaan. Sin'et edes tunne nimelleenkään niitä seutuja, missä minä olen ollut. Niin sitä pitää elää: vaella vaan ja vaella. Sen pituinen se. Älä kauan seiso yhdessä kohdin – mitä siitä lähtee? Yö ja päivä ne iät kaiket maan ympäri juoksevat, toisiansa tavoittelevat; juokse sinäkin äläkä mietiskele elämää, muutoin kyllästyt siihen. Miettimään kun rupeat, samassa et enää elämääkään rakasta. Niin se aina käy. Sellaista on sattunut minullekin. Hohhoh! On niinkin.

"Istuin kerran tyrmässä, Galitshinassa. Mitäs varten minä maailmassa elän? – Näin iski kerran mieleeni, kun oli ikävä, – ja tyrmässä on ikävä, voi kuinka onkaan ikävä siellä, kotkaseni! – Ikkunasta minä katsahdin ulos kedolle, ja silloin kouristi sydäntä, kouristi kuin pihdillä. Kuka osaa sanoa, miksikä ihminen elää? Ei sitä osaa kukaan sanoa, kotkaseni. Ja mitäpäs sitä sellaista itseltään kyseleekään! Elä, ja siinä se. Ja vaella ja katsele ympärilles; ei silloin ikävä koskaan valtaa saa. Vähällä olin silloin hirttää itseni omaan vyöhön. Sellaista se on.

"Hm! Haastelin minä kerran erään miehen kanssa. Ankara oli mies, niitä teikäläisiä, venäläisiä. Ei sitä niin saa elää, sanoi hän, kuin itse tahtoo, vaan niinkuin Jumalan sana neuvoo. Ole Jumalalle kuuliainen, sanoi, niin Hän antaa sinulle, mitä ikinä Häneltä pyytänet. Mies itse ihan ryysyissä ja repaleissa. Minä sanoa pöläytin, että miks'et sinä pyydä Jumalalta uusia vaatteita! Mutta silloin mies suuttui ja ajoi minut tieheni, toruen ja haukkuen. Ja sitä ennen hän oli puhunut siitä, kuinka muka pitää rakastaa ihmisiä ja antaa heille anteeksi. Olis antanut minulle anteeksi, jos olin loukannut armollista herraa! Opettaja sekin! Syökää vähemmin, niin he opettavat, mutta itse he syövät kymmenen kertaa päivässä."

Makár sylkäisi nuotioon, ja vaieten pani uudelleen piippuunsa. Tuuli ulvoi jotakin, hiljaa ja vaikeroiden. Illan pimeässä hevoset hirnahtelivat ja leiristä päin helähteli huuto ja intohimoinen tarulaulu. Siellä lauloi Makár Tshudrán tytär, kaunis Nonka. Minä tunsin hänen täyteläisen, heleän rintaäänensä, jossa aina värähti niin omituinen tyytymättömyys ja vaativaisuus, niin hänen laulaessaan kuin hyvää päivääkin sanoessaan. Hänen ruskeilla, himmeillä kasvoillaan asui kylmä kuningattarenomainen korskeus, mutta tummanruskeitten silmäin varjossa välähteli tieto hänen kauneutensa lumoavasta ja vastustamattomasta voimasta ja kaiken sen halveksimisesta, mikä oli muuta kuin hän itse.

Tshudrá ojensi piipun minulle.

– Polta! Hyvinkö laulaa tyttö tuolla? Sepä se! Soisitko, että sellainen sua rakastaisi? Et vainen? Se on hyvä se! Niin sen ollakin pitää: älä usko tyttöväkeä, pysy erilläsi heistä. Tytön on hauskempi ja mieluisampi antaa suuta kuin minun poltella piippua, mutta kun kerrankin olet häntä suudellut, niin tiessään on silloin vapaus sinun sydämestäs. Hän kietoo sinut itseensä jollakin sellaisella, jota et näe etkä saa katki, ja niin annat hänelle koko sielus; sun omakses jää vaan se, mikä jäljellä on. Se on varma. Varo tyttöväkeä! Valehtelevat, senkin käärmeet. Ei ole minulla maailmassa mitään sen rakkaampaa kuin sinä, niin hän haastelee, mutta pistäpäs häntä nuppineulallakaan edes, niin sydämes hän repii palasiksi. Kyllä minä sen asian tunnen, voi kuinka hyvin tunnenkin! Tahdotkos nyt, kotkaseni, niin kerron sulle tarun, tositarun. Paina mielees se, ja kun olet painanut, niin vapaana pysyt kuin lintu ikäsi kaiken.

"Oli ennen vanhaan Zobár, nuori mustalainen, Loiko Zobár. Koko Unkarinmaa ja Tshekkien maa ja Slavonia ja kaikki, mikä meren ympärillä on, kaikki hänet tunsivat. Uljas oli mies! Ei ollut niissä maan-äärissä sitä kylää, jossa ei viis tai kymmenen miestä olis Jumalan edessä vannonut tappavansa Loikon, mutta hengissä hän vaan oli. Ja jos hän mihin hevoseen kerran oli mieltynyt, niin pane vaikka rykmentti sotamiehiä sitä vartioimaan, – ei aikaakaan, niin jo keikkuu Loiko sen seljässä. Huihai! Vai olisiko se mies ketään peljännyt? Vaikka itse pääpiru olis tullut hänen luokseen kaikkien pikku pirujen kanssa, niin ellei Loiko olis häneen puukkoansa iskenyt, niin olis hän ainakin haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja pikku piruille antanut vast' kuonoa jok'ikiselle, ihan vissiin!

"Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä kuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin kauan yhtä mittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat – ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis raatsinut luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän sen olisi rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä mitä hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!

"Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta vuotta. Kerran yöllä – se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen, – istuttiin me yhdessä: minä, ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin tytär.

"Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei sovi häneen verratakaan, liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kun se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.

"Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään, kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaati, vanha, juureva herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa seljässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra, kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka… hevonen kun vaan maahan polkaisee… niin jo kiiltokivissä säilä säihkyy kuin salama… lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta palanen, – ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: Hei! Anna suuta, tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden. – Tyttö se vaan selkänsä käänsi. – Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin, – näin se kerrassaan talttui mahtava magnaati ja heitti kukkaron hänen jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.

" – 'Senkin tyttö!' – huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja pölypilvenä mies katosi.

"Huomenissa tuli uudestaan. – Kuka tytön isä? pauhaa hän kuin mikä ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. – Myö mulle tyttösi, maksoi mitä maksoi! Mutta Taneli se sanoa paukautti: Herrat ne vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaan-tuntoon, mutta minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään! – Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulanpalan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin – jo saavutti! – Kuulkaa, – huutaa hän, kautta Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta! – Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.

" – 'Mitäs sanot, tytär?' – virkkoi viiksihinsä Taneli.

" – 'Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?' – Näin kysäisi Radda meiltä.

"Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.

" – 'Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia.' "Ja niin lähdettiin edelleen.

"Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti pois, ratsasti, niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.

"Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin – äkkiä alkaa soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui kuin tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka perästä ei enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina eläisi, – sellaista oli se soitto, kotkaseni!

"Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä näkyviin ratsu. Seljässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli meitä myhäillen.

" – 'Kas, Zobár, sinäkö!' – huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se Loiko Zobár.

"Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hivuskutreihin, mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa, jumaliste! Siltä näytti kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa, naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut vihoviimeinen tuho ja turmio, ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies oli minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni on olemassa tässä matoisessa maailmassa.

"Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan. Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.

"Radda sanoo: – Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin heleän ja herkän? – Zobár naurahtaa: itse minä sen tein, enkä sitä puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan. Näethän!

"Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät, jott'ei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja virkkoi, haukotellen: 'Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja sukkelaksi. Turhia puhuvat ihmiset.' Ja niin hän läksi loitommas.

" – 'Vai on sulla, ylpeä ympynen, niin terävät hampaat!' lausui Loiko. Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. 'Terve, veljet! Tulin vieraisin teille.'

" – 'Terve tultua, kotka!' – vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin, haasteltiin ja käytiin maata… Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli, niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi, miehen maatessa.

"Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me, mikä se semmoinen hepo oli. Viiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikös sitten Loiko ollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta ahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä kultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.

"Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan asiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas oli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani venäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta oliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin lyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu osaa soittaa sillä lailla kuin Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä kerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän, mutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että itkeä, kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla vaikeroi ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin puukolla. Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan, hiljaisia tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata poikaa saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä kohdataan. – Ja äkkiä – hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja luulis, että nyt, ihan nyt itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan moisen laulun tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.

"Ihan jok'ikinen suoni ruumiissa ymmärsi tuon laulun, ja orjakseen se miehen pani, ken vaan sattui sitä kuuntelemaan. Ja jos olisi Zobár silloin huutanut: 'puukot käteen, pojat!' niin jokainen olis lähtenyt puukkosille kenen kera hyvänsä, jonka vaan hän olis osoittanut. Hän osasi hallita ihmisiä mielensä mukaan, ja kaikki häntä rakastivat, lujasti rakastivatkin. Radda se yksin vaan ei hänestä välittänyt, ja jospa vaan siinä kaikki, mutta väliin ivailikin häntä. Kipeän oli tyttö iskun lyönyt Zobárin sydämeen, ylen kipeän! Hammastaan puree Loiko, viiksiänsä nykien, katse kolkompi kuilua pohjatonta, ja välistä niissä sävähtää niin tuimasti, että hirvittää. Väliin läksi uljas Loiko yöllä ulos arolle, ja siellä hänen viulunsa itki aamuun asti, itki: siellä mies vapauttaan hautaan vaivutteli. Me siinä vaan nurmella virumme. Kuuntelen ja mietiskelen: mitä tehdä, miten olla? Mutta tietäähän sen: kun kaksi kiveä vastakkain vierii, silloin ei ole hyvä käydä väliin, rammaksi musertuu. Kului tuosta sitten aikaa vähäisen.

"Kerran istuttiin koolla taas ja haasteltiin asioista. Ikäväksi löi. Taneli pyytämään Loikoa: – 'Laulahan, Zobár, ilahduta sydäntä hiukan!' Tämä vilkaisi Raddaan, joka vähän matkan päässä loikoi seljällään, taivasta katsellen. Zobár iski kieliä käyrällänsä, ja viulu samassa haastelemaan, niinkuin olisi vainenkin ollut immen sydäntä palanen. Näin hän lauloi, Loiko:

 
"Hei! Suur' on aro, suunnaton.
Jo rintain liekehtää!
Kuin tuul', niin raju ratsuin on,
Ja käs' on vahva tää!
 

"Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti laulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.

 
"Hei! Orhi, taistoon tottunut,
Lähtäänkö liikkeellen?
Viel' usmissaan on aro, mut
Pian päivä kultaa sen.
 
 
"Hei! Valoa käy kohti vaan,
Kohoile korkeemmas!
Mut Kuutart' ällös koskekaan
Tuulleella harjallas!
 

"Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:

" – 'Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas: nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit.' Varo vaan! – Vimmastuneen katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään. Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:

 
"Hei! Jos sais päivä silloin kuin
Me vielä nukuttais,
Niin häpeäänhän, harmistuin,
Me silloin suistuttais!"
 

" – 'Se oli laulu se!' – virkkoi Taneli. – 'En ole mointa ennen kuullut; tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!' Vanha Nur väliin viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin meitä miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei huvittanut.

" – 'Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan huutoa.' – Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta heittänyt meidän päälle.

" – 'Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!' – virkkoi Taneli ja ojensihe tyttöä kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina kuin maan multa.

" – 'Seis, Taneli! Teräksestä suitset – suuhun tulisen ratsun! Anna tyttösi emännäksi mulle!'

" – 'Kuules poikaa!' – naurahti Taneli. – 'Ota vaan, jos tahdot ja saat!'

"'No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole kenkään vielä sisimpiini satuttanut, niinkuin sinä. Voi sua Radda! Jo veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se kohtalonsa karttanee? Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin tahdon!' – Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät säihkien. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti, tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!..

"Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nyäissyt siitä. Se se Zobárin kaasi.

"Mutta tyttö se jälleen on maassa seljällään; ei liiku eikä puhu, naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee, niinkuin pelkäisi sen siihen paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle, katsahtamatta kehenkään.

" – 'Käypäs peräämään miestä!' – kuiskasi minulle Nur. – Ja niin minä läksin hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia, kotkaseni!'

Makar kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa. Minä kiersin nutun tiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni katselin hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia. Synkkänä ja ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten itseksensä; tuuheat, harmaat viikset elähtelivät, ja tuuli tuiverteli hivuksia hänen päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen kärventämää, mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan ylpeätä. Meri piti edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä kanteli tätä kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää, mutta taivaalle kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi ja kamalammaksi.

"Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron reunalla, hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että ihan minua sydämestä otti, – niin kävi säälini häntä. En kumminkaan astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin, eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.

"Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.

"Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.

"Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas tyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa. Vihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko, päästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti pystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuolijaksi, säikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä heidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:

" – 'Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!' – Ja kun tarkemmin katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää Zobária otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä ovat nyt kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?

" – 'Kuule!' – puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. – 'En minä sinua surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois puukko!' – Toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli kerrassaan katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he silmäilee toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu heitä katselee ja minä, ei muut.

" – 'Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua', – puhelee Radda. – Toinen vaan olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä jalat.

" – 'Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet heitä ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä olisi viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmän-iskustanikin; jalkojeni juureen he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut. Mutta mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä olisin heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähä on enää maailmassa jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani rakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään vapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta sinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Nlinpä tahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin, kuuletko?' Toinen naurahti vaan.

"'Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!'

" – 'Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni… tulisesti minä suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi… unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi… Älä vainenkaan turhaan aikaa kuluta… Kun minä kerran näin olen sanonut, niin huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junakin alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet minun oikeata kättäni, – äsken olen vaimosi.'

"Kas sellaista se vaati, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut sellainen tapa, mutta mustalaisilla ei milloinkaan! Veljeysliitto tytön kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa! Pääsi saat palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.

"Syrjään ponnahti Loiko ja parkasi ulos avaralle arolle, parkasi kuin olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä itsensä.

"'Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet, niinkuin olen käskenyt. Kuuletko, Loiko?'

" – 'Kuulen ja niin teen!' – vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä kohti. Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni tuulen taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.

"Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet tuntoihinsa enää.

"Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu? Kuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta pakahtuu? Sanopas se!

"Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja päättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta tällaistapa siitä tuli. Huomisiltana kun taas istuttiin nuotion ääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja kauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän virkkoi meille:

" – 'Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni viime yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle elämälle. Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo Radda, ihana impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa enemmän kuin minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa vapauttani, ja niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä niin hän on käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen kauneutensa on voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka sorsaparven kanssa. Ja sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua hyväilemään ja suutelemaan, niin ett'ei minun enää mieli tee laulujakaan teille laulella, enkä enää vapauttanikaan surkeile. Eikö niin, Radda?' – Hän nosti silmänsä ja katsahti epäillen Raddaan. Ääneti ja tuimasti nyykäytti tyttö päätä hänelle ja osoitti kädellään jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin, ymmärtämättä yhtään mitään. Oikein teki mieli paeta jonnekin pois, jott'ei vaan tarvitsisi nähdä, kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain juureen, vaikkapa itse Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli niin ilkeä olla.

" – 'No niin! – huudahti Radda Zobárille.

" – 'Ho-hoo! Älähän hätäile; ennättää sinuun vielä kyllästyäkin!' – Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti miehen nauru.

" – 'Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä? Onpa jäljellä vielä tutkaista, onko Raddan sydän niin luja kuin näyttää olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!'

"Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten. Kauhu valtasi meidät.

"Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:

" – 'Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin.'

"Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö, vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisi. Hohhoi-ja!

" – 'Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!' Niin huudahti Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi maahan ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni tainnoksiin. Me otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.

"Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: 'nuoriin mies!' Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vaan vanhus ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo Taneli, vanha sotamies.

" – 'Juuri niin!' – virkkoi Loiko, kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi ja läksi Raddan jälkeen.

"Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vastaan suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei näkynyt.

"Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat, ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat hartiat.

"Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!

"Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi, äläkä poikkea syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen se, kotkaseni."

* * * * *

Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla, viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana, liikkumattomana piirinä.

– Hei hevot, hei! – huudahti heille lempeästi Makár ja taputti kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen: – Jo on aika käydä maata. – Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.

Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa vastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta, ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.

Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita…

Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle, vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.