Hän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: "Olen jo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakasta poikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut ja lähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinulle morsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellyt häneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan."

Shilin tuumi: "Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties en enää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsian on kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin."

Hän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heitti hyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaa jäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.

Kaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässyt kulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistui linnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänet tahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestys käytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssi linnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.

Oli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koolla linnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähti liikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransa seurasivat rattailla kuormaston mukana.

Matkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehet pysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonen tenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.

Päivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenut vasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoi armottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oli aukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.

Shilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuuli takaa päin torven toitotusta – kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilin ajatteli: "Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä? Hevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsen kyllä perille. Vai eikö ole mentävä?.."

Hän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseen toinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:

– Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä ja kuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.

Kostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänen punaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

– Onko pyssysi ladattu?

– On.

– No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emme jätä toisiamme.

He lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen ja sivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauas ympärilleen.

Kun aro loppui, niin tie johti kahden vuoren väliseen solaan. Shilin sanoi:

– Täytyy ratsastaa vuorelle katsastamaan, sillä täällä saattaa vihollinen yht'äkkiä hyökätä esiin vuoren takaa ennenkuin ennätämme häntä nähdäkään.

Mutta Kostylin lausui:

– Ei tarvitse katsoa. Mennään eteenpäin.

Shilin ei taipunut.

– Ei, – sanoi hän, – odota sinä täällä alhaalla sillä aikaa kuin minä pistäydyn katsomassa.

Hän lähti ratsastamaan vasempaan ylös vuoren rinnettä. Hevonen oli oivallinen (hän oli maksanut siitä 100 ruplaa varsana ja itse sen ratsuksi harjoittanut). Kuin siivillä se vei hänet jyrkänteelle. Tuskin hän oli ehtinyt ympärilleen katsahtaa, kun hän äkkäsi edessään vähän matkan päässä kolmisenkymmentä tatarilaista ratsumiestä. Heidät nähtyään hän alkoi pyörtää takaisin. Tatarilaiset huomasivat hänet ja lähtivät ratsastamaan häntä kohti vetäen samalla esiin pyssyjä koteloistaan. Shilin antoi mennä rinnettä alas, minkä hevosen kaviot vain kestivät, ja huusi Kostylinille:

– Ota pyssy esille! – Itse hän ajatteli kaiken aikaa tarkoittaen hevostaan: "Pelasta, kultaseni, älä anna jalkasi mihinkään takertua; jos kompastut, niin olen hukassa. Kunhan pääsen pyssyn turviin, niin pidän kyllä puoleni."

Mutta Kostylin nähtyään tatarilaiset ei ruvennutkaan odottamaan, vaan lähti täyttä laukkaa ratsastamaan linnoitusta kohti. Hän piiskaa hevostaan vuoroon kummallekin puolen. Näkyy vain, kuinka hevosen häntä heiluu tomupilvessä.

Shilin huomaa joutuneensa pulaan. Pyssy on poissa eikä miekka yksinään tässä mitään auta. Hän ohjaa hevosensa takaisin sotamiesjoukkoa kohti luullen pääsevänsä pakoon. Kuusi miestä rientää katkaisemaan häneltä tien. Hänellä on allaan hyvä hevonen, mutta näillä on vielä paremmat ja he ratsastavat hänen tielleen. Hän koettaa oikaista ja kääntyä takaisin, mutta hevonen on saanut niin huiman vauhdin, ett'ei sitä voi hillitä, vaan se lentää suoraan tatarilaisia kohti. Punapartainen tatarilainen harmaan ratsun selässä lähestyy häntä, kirkuu, kiristelee hampaitaan ja pitää pyssyään valmiina.

"No", ajattelee Shilin, "kyllä minä teidät, senkin paholaiset, tunnen. Jos ne saavat kiinni elävänä, niin pistävät kuoppaan ja suomivat piiskalla. En antaudu elävänä…"

Shilin oli pienikasvuinen, mutta rohkea. Hän sieppasi miekan tupesta ja ohjasi hevosensa suoraan punapartaista tatarilaista kohti ajatellen: "Joko ratsastan hänet kumoon tahi pistän miekalla kuoliaaksi."

Perille asti ei Shilin hevosellaan päässyt, sillä takaa päin ammuttiin pyssyillä ja luoteja sattui hevoseen. Se mätkähti kovalla vauhdilla maahan ja Shilinin jalka jäi sen alle.

Hän koetti nousta, mutta kaksi haisevaa tatarilaista oli jo hänen kimpussaan ja väänsi hänen käsiään taaksepäin. Hän riuhtaisi ja pääsi irti tatarilaisten käsistä, mutta samassa ratsasti paikalle vielä kolme miestä ja nämä alkoivat kolhia hänen päätään pyssynperillä. Maailma musteni hänen silmissään ja hän alkoi horjua. Tatarilaiset tarttuivat häneen, ottivat esille vartavasten varatut satulavyöt, väänsivät hänen kätensä selän taakse, köyttivät ne kiinni laittaen lujan solmun ja raahasivat hänet satulaan. Lakki temmattiin hänen päästään, saappaat vedettiin jaloista, kaikki paikat kopeloitiin, rahat ja kello otettiin pois, vaatteet menivät siinä mylläkässä riekaleiksi. Shilin kääntyi katsomaan hevostaan. Se makasi kylellään samassa asennossa kuin ennenkin, sätkytteli koipiaan, mutta ei tavannut maata. Päässä on reikä ja siitä pulppuaa mustaa verta – arssinan laajuudelta on tie joka suuntaan veren kostuttama.

Muuan tatarilaisista meni hevosen luo ja alkoi irroittaa satulaa. Hevonen potki yhä. Tatarilainen veti esille tikarinsa ja leikkasi hevosen kurkun poikki. Veri pulpahti esille kurkusta, hevonen värähti ja kuoli.

Tatarilaiset riisuivat siltä satulan ja suitset. Punapartainen tatarilainen nousi hevosen selkään ja toiset nostivat Shilinin hänen taakseen. Estääkseen häntä putoamasta he sitoivat hänet hihnalla vyötäisten kohdalta tatarilaiseen ja niin lähdettiin häntä kuljettamaan vuoristoon.

Shilin istuu tatarilaisen selän takana, heilahtelee ja satuttaa vähän väliä kasvonsa tatarilaisen haisevaan selkään. Muuta hän ei näekään edessään kuin tatarilaisen leveän selän ja suonikkaan kaulan sekä ajellun niskan, joka kuultaa lakin alta. Shilinin pää on lyöty puhki ja veri on hyytynyt silmien yläpuolelle. Hän ei voi asettua mukavampaan asentoon eikä pyyhkiä verta pois. Kädet on niin kovasti kierretyt taaksepäin, että olkaluita särkee.

He ratsastivat pitkän aikaa vuorelta vuorelle, menivät kahluupaikasta joen yli ja joutuivat notkelmaan.

Shilin koetti tarkata tietä, jota häntä kuljetettiin, mutta hänen silmänsä olivat veren tahrimat eikä hän voinut kääntyä.

Alkoi hämärtää. He menivät vielä pienen joen yli ja alkoivat sitten kohota ylöspäin kivistä kalliota. Tuntui savun hajua ja kuului koirien haukuntaa.

He saapuivat tatarilaiskylään. Tatarilaiset astuivat alas hevosten selästä. Shilinin ympärille kokoontui tatarilaisia lapsia, jotka alkoivat kirkuen ja ilakoiden pommittaa häntä kivillä.

Tatarilainen ajoi lapset pois, nosti Shilinin pois hevosen selästä ja kutsui renkiä. Paikalle saapui leveänaamainen olento, jolla ei ollut yllä muuta kuin paita. Sekin oli rikki, niin että koko rinta oli paljaana. Tatarilainen antoi hänelle jonkun käskyn. Renki toi jalkapuun: kaksi tammipölkkyä, joissa oli rautarenkaat ja yhdessä renkaassa haka ja lukko.

Shilinin kädet vapautettiin siteestä, jalkapuu kiinnitettiin hänen jalkoihinsa ja hänet vietiin vajaan, tuupattiin sinne ja jätettiin lukon taakse. Shilin kaatui lantakasan päälle. Jonkun aikaa pitkällään oltuaan hän tunnusteli pimeässä mahdollisimman pehmeätä paikkaa ja kävi makuulle.

II

Shilin ei saanut unta melkein koko yönä. Yöt olivat lyhyitä. Hän näkee raosta, että aamu jo vaikenee. Shilin nousi, levitti raon suuremmaksi ja rupesi tähystelemään.

Hän näkee raosta tien, joka vie vuoren rinnettä alas, oikealla on tatarilainen mökki ja sen vieressä kaksi puuta. Musta koira loikoo kynnyksellä, kili vuonineen astelee ohi. Alhaalta vuoren juurelta saapuu nuori tatarilaisnainen. Hänen yllään on värillinen paita, kupeita kiertää vyö, jalassa on housut ja saappaat, pää on viitan suojassa ja pään päällä iso läkkikannu vettä täynnä. Selkä köyryssä hän kulkee ja taluttaa tatarilaispoikaa, jonka pää on ajeltu ja jonka yllä on vain paita. Nainen meni mökkiin vesiastioineen. Sitten tuli eilinen punapartainen tatarilainen ulos silkkinen ihotakki yllä, hopeainen tikari vyössä ja kengät jaloissa ilman sukkia. Päässä hänellä on korkea, musta lammasnahkainen lakki, jonka takaosa on alaspäin taivutettu. Hän venytteleikse ja silittelee punaista partaansa. Jonkun aikaa seisottuaan hän antoi jonkin määräyksen rengilleen ja poistui.

Sitten ratsasti ohi pari poikaa hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat märät. Muitakin poikia juoksi ulos. Niillä on kaikilla ajeltu pää ja vain paita yllä; housuja ei ole kenelläkään. He kokoontuvat yhteen kasaan, tulevat vajan luo, ottavat pitkän vitsan ja työntävät raon läpi. Shilin karjaisee. Silloin lapset alkavat kirkua ja juoksevat aika kyytiä tiehensä niin että paljaat kintut vain vilahtelevat.

Shiliniä janottaa, hänen kurkkunsa on aivan kuiva. "Kun edes tulisivat katsomaan", ajattelee hän. Hän kuulee vajan ovea avattavan. Punaparta tatarilainen on saapunut ja hänen mukanaan on toinen, pienempikokoinen ja mustaverinen. Hänen silmänsä ovat mustat ja kirkkaat, posket ovat punaiset, parta pieni ja lyhyeksi leikattu, kasvot iloiset, suu naurussa. Mustaverisen pukukin on parempi. Sinisessä, silkkisessä ihotakissa on kirjailtu reunus. Vyössä riippuu iso hopeainen tikari. Punaiset sahviaanikengät ovat niinikään hopealla kirjaillut. Näitten hienojen kenkien päällä on toiset paksummat. Korkea lakki on valkeata lampaannahkaa.

Punapartainen tatarilainen astui sisälle ja alkoi puhua jotakin aivan kuin riitelisi. Hän seisoo nojaten oven pieleen, liikuttelee tikariaan ja katselee kuin susi kulmiensa alta Shiliniä. Mustaverinen taas, joka oli vikkelä ja vilkas ja käveli kuin vietereillä, astui Shilinin luo, asettui kyykkyyn, irvisteli, taputti häntä olalle ja alkoi hyvin nopeasti puhua pupattaa omaa kieltään, vilkutti silmiään, maiskutti kieltään ja lausui vähän väliä: "Karashoo urus, karashoo urus!"

Shilin ei ymmärtänyt tuosta puheesta mitään. "Antakaa juotavaa, vettä!" – sanoo hän.

Mustaverinen nauraa. "Karashoo urus", – melskaa hän yhä.

Shilin näytti huulillaan ja käsillään, että hän tahtoi juomista.

Musta mies ymmärsi, alkoi nauraa, kurkisti ulos ovesta ja huusi:

"Dina!"

Hento, laiha, noin kolmentoistavuotias tyttö saapui. Hänen kasvonpiirteensä muistuttivat mustaa miestä; ilmeisesti hän oli tämän tytär. Silmät olivat mustat ja kirkkaat, kasvot kauniit. Hänen yllään oli pitkä, sininen, leveähihainen paita, jossa ei ollut vyötä. Helmat, rinnan kohta ja hihat olivat punaisella nauhalla reunustetut. Jaloissa oli housut ja sievät kengät ja kenkien päällä vielä toiset, korkeakantaiset jalkineet, kaulassa venäläisistä puolen ruplan rahoista tehdyt vitjat. Päässä ei ollut mitään päähinettä; mustassa palmikossa oli nauha ja siinä riippui helyjä sekä hopearupla.

Isä antoi hänelle jonkin käskyn. Hän juoksi pois ja palasi kohta takaisin tuoden läkkiastian. Tarjottuaan siitä vettä hän kävi kyykkyyn ja vetäytyi niin köyryyn, että olkapäät olivat alempana kuin polvet. Tässä asennossa hän silmät selällään katseli Shiliniä kuin outoa eläintä ja seurasi hänen liikkeitään, kun hän joi.

Shilin ojensi hänelle astian takaisin. Hän hypähti syrjään kuin villi vuohi, niin että isääkin alkoi naurattaa. Isä lähetti hänet taaskin jollekin asialle. Hän otti vesiastian, juoksi pois, toi happamatonta leipää pyöreän laudan päällä, kyyristyi taas entiseen asentoonsa ja katseli silmiään pois kääntämättä.

Tatarilaiset poistuivat sitten ja lukitsivat taas oven.

Jonkun ajan kuluttua tuli renki Shilinin luo ja sanoi:

– Hehei, isäntä, hehei!

Ei hänkään osannut venäjää, mutta Shilin ymmärsi kuitenkin sen verran, että häntä käskettiin lähtemään jonnekin.

Shilin lähti kulkemaan jalkapuu jalassa, ontui eikä tahtonut päästä eteenpäin, sillä jalka pyrki yhä vääntymään sivulle. Astuttuaan ulos vajasta hän näki edessään tatarilaiskylän, jossa oli kymmenkunta taloa sekä kirkko torneineen. Erään talon edessä seisoo kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelevät suitsista. Tästä talosta tuli mustaverinen tatarilainen ulos ja viittasi Shiliniä luokseen. Hän nauroi, puhui kaiken aikaa omaa kieltään ja meni taas ovesta sisälle. Shilin astui taloon. Hän tuli sievään huoneeseen, jonka seinät oli tasaisesti savella voideltu. Etuseinällä on kirjavia untuvapatjoja; sivuilla riippuu kalliita mattoja. Mattojen päällä on pyssyjä, pistooleja, miekkoja, – kaikki hopealla koristettuja. Yhdellä seinällä on pieni uuni lattian tasalla. Lattia on mullasta ja puhdas kuin puimatanner. Peränurkassa sitä peittävät huopapeitot. Näiden päällä on mattoja ja matoilla untuvatyynyjä. Matoilla istuu tatarilaisia paljaat kengät jaloissa. Siinä on punaparta ja mustaverinen sekä kolme vierasta. Kaikki nojaavat selkäänsä untuvatyynyihin. Heidän edessään on pyöreillä laudoilla hirssijauhoista leivottuja kakkaroita, kupeissa sulaa voita ja pikku kannuissa busaa – tatarilaista olutta. He syövät käsillään ja kädet ovat yltäänsä voissa.

Musta hypähti pystyyn, käski istuttamaan Shilinin syrjään paljaalle lattialle, vääntäytyi itse taas matolle ja alkoi tarjoilla vierailleen kakkaroita ja busaa. Renki pani Shilinin istumaan määrätylle paikalle, riisui päällyskenkänsä, asetti ne ovensuuhun muitten päällyskenkien viereen, istuutui lähelle isäntäväkeä ja alkoi vesissä suin katsella näiden syöntiä. Tatarilaisten syötyä tuli huoneeseen tatarilaisvaimo. Hänellä oli yllään samanlainen paita kuin tytöllä ja housut jalassa. Pää oli huivin peitossa.

Hän korjasi pois leivokset ja voin ja toi kauniin pesuammeen sekä kapeakaulaisen kannun. Tatarilaiset pesivät kätensä, panivat ne sitten ristiin, kävivät polvilleen, puhalsivat joka suuntaan ja lukivat rukouksia. Sitten he taas alkoivat puhella omalla kielellään. Yksi vieraista kääntyi Shilinin puoleen ja sanoi venäjäksi:

– Sinut on ottanut kiinni Kasi Muhamed (hän osoitti punapartaista tatarilaista) ja antanut Abdul Muratille (hän osoitti mustaveristä). Abdul Murat on nyt sinun isäntäsi.

Shilin oli vaiti.

Abdul Murat alkoi puhua, osoitteli Shiliniä, nauroi ja hoki:

"Karashoo urusi".

Tulkki lausui:

– Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta lunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.

Shilin mietti hetkisen ja kysyi:

– Paljonko hän tahtoo lunnaiksi?

Tatarilaiset alkoivat taas keskustella. Sitten tulkki lausui:

– Kolmetuhatta rahaa.

– Ei, – sanoi Shilin, – sitä minä en voi maksaa.

Abdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakin

Shilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:

– Paljonko sitten voit antaa?

Vähän mietittyään Shilin vastasi:

– Viisisataa ruplaa.

Tatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi jotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta vain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.

Viimein he vaikenivat ja tulkki sanoi:

– Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut sinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut velasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et kirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.

"Ohoo", ajatteli Shilin, "jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain pahentaa asiaa". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:

– Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua peloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole pelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!

Tulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää yht'aikaa.

He puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astui

Shilinin luo.

– Urus, – sanoi hän, – dshigit, dshigit urus!

Dshigit merkitsee heidän kielessään: "aika poika".

Nauraen hän sanoi jotakin tulkille. Tämä lausui:

– Anna tuhat ruplaa!

Shilin ei antanut perään:

– Enempää kuin 500 ruplaa en anna. Jos tapatte, niin ette saa mitään.

Tatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle. He katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin ja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa vaatteissa sekä jalkapuu jalassa.

Shiliniltä pääsi huudahdus – hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis vangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa toisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä. Shilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen hevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul oli saavuttanut ja vanginnut hänet.

Abdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki selitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa ensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.

– Katsohan, – sanoo hän Shilinille, – sinä siinä yhä äkäilet, mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.

Shilin lausui:

– Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut, jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa en kirjoita.

Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.

– Odotahan, – lausui Shilin tulkille, – sano hänelle, että hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä ottaa pois jalkapuu.

Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi, kuunteli tarkoin ja sanoi:

– Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat, niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät siitä vapautetaan.

Hän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: "Hyvä sinulle, hyvä minulle!"

Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."

Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia, kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan lukon taakse.