Sota ja rauha III

ENSIMÄINEN OSA

I

Vuoden 1811 lopulla alettiin kiihkeästi asestaa ja keskittää Länsi-Europan sotavoimia ja vuonna 1812 siirtyivät nämä voimat – miljoonittain ihmisiä (nekin yhteenlaskettuina, jotka kulettivat ja ruokkivat armeijaa) – lännestä itään Venäjän rajoille, jonne myöskin vuodesta 1811 alkoi vetäytyä Venäjän voimia. Kesäkuun kahdentenatoista päivänä marssivat Länsi-Europan sotavoimat Venäjän rajojen yli ja sota alkoi eli toisin sanoen tapahtui ihmisjärkeä ja koko inhimillistä luontoa vastaan sotiva tapaus. Miljoonat ihmiset harjoittivat toisiaan vastaan niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta, varkautta, väärennystä ja väärän rahan liikkeellelaskemista, ryöstöä, murhapolttoa ja murhia, ettei niitä kokonaisina vuosisatoinakaan jaksa mitkään maailman tuomio-istuimet aikakirjoihinsa kerätä. Mutta tänä aikana eivät ihmiset, jotka niin tekivät, pitäneet niitä rikoksina.

Mikä synnytti tämän summattoman tapauksen? Mitkä olivat sen syyt? Historioitsijat sanovat lapsellisella varmuudella, että tuon tapauksen syynä oli: Oldenburgin herttuaa vastaan tehty loukkaus, se, ettei noudatettu mannermaan sulkemissääntöä, Napoleonin vallanhimo, Aleksanterin järkähtämättömyys, diplomatien erehdykset j.n.e.

Jos Metternich, Rumjantsef tai Talleyrand olisi jolloinkulloin juhlapäivällisten ja hallitsijan tulon lomassa huolellisesti ja taidokkaasti sommitellut sopimuksen tai Napoleon kirjottanut Aleksanterille: "Monsieur mon frère, je consens à rendre le duché au duc d'Oldenbourg"¹ – niin ei olisi sotaa syttynyt.

On selvää, että asia esiintyi tämmöisenä sen ajan ihmisille. On selvää, että Napoleonista näytti sodan syynä olevan Englannin vehkeet (kuten hän sen sanoikin St. Helenan saarella). On selvää, että Englannin edustajahuoneen jäsenistä tuntui sodan syynä olevan Napoleonin vallanhimo; että Oldenburgin prinssistä tuntui sodan syynä olevan häntä vastaan tehty väkivalta; kauppiaista mannermaan sulkemissääntö, joka kuristi Europaa; vanhoista sotamiehistä ja kenraaleista tuntui sodan pääsyynä olevan se, että heille täytyi saada toimintaa; sen ajan legitimisteistä, että oli välttämätöntä palauttaa les bons principes; sen ajan diplomateista taas tuntui kaikki tapahtuneen siitä, ettei Venäjän ja Itävallan liittoa 1809 oltu tarpeeksi taitavasti salattu Napoleonilta ja että memorandum N: o 178 oli kirjotettu kömpelösti. On selvää, että nämä ja lisäksi lukemattomat muut syyt, joiden mittaamaton määrä riippuu katsantokantojen määrättömästä eroavaisuudesta, olivat aikalaisten nähtävinä. Vaan meistä, jälkeläisistä, jotka syvennymme toteutuneen tapahtuman suuruuteen koko laajuudessaan ja työnnämme siihen selvän ja ankaran ajatuksemme tutkaimen, näyttävät nämä syyt riittämättömiltä. Me emme käsitä, että miljoonat kristityt ihmiset surmasivat ja kiduttivat toisiaan sen tähden, että Napoleon oli vallanhimoinen, Aleksanteri järkähtämätön, Englannin politika kavala ja Oldenburgin herttua loukattu. On mahdoton käsittää, mitä yhteyttä on näillä seikoilla itse surmaamisen ja väkivallan tosiasian kanssa. Miksi siitä syystä, että herttua oli kärsinyt loukkauksen, tuhannet Europan etäisten perien eläjät surmasivat ja tuhosivat Smolenskin ja Moskovan läänien asukkaita tai saivat surmansa näiltä?

Meistä, jotka emme ole historioitsijoita, joita ei viehätä tutkimuksen kehityskulku ja jotka sen vuoksi samentumattomin, tervein järjin voimme tarkastella tapausta, esiintyvät sen syyt lukemattomana sarjana. Kuta syvemmälle tunkeudumme syiden etsiskelyyn, sitä enemmän niitä eteemme avautuu ja jokainen erikseen otettu syy tai kokonainen syiden sarja näyttää meistä itsessään yhtä oikeutetulta, mutta myös yhtä väärältä mitättömyydessään tapauksen suuruuteen verrattuna ja yhtä väärältä kelpaamattomuuteensa nähden (jolleivät mitkään muut yhteensattuvat syyt ole mukana) synnyttämään tapahtunutta tapausta. Samallaiselta syyltä, kuin Napoleonin kieltäytyminen siirtää väkensä Veikselin toiselle puolen ja luovuttaa takasin Oldenburgin herttuakunta, näyttää meistä myöskin ensimäisen ranskalaisen korpraalin halu tai haluttomuus astua uudestaan palvelukseen. Sillä jos hän ei olisi halunnut astua palvelukseen eikä olisi halunnut toinen eikä kolmas eikä tuhanneskaan korpraali tai sotamies, olisi Napoleonilla ollut näin paljo vähemmän väkeä joukoissaan eikä sotaa olisi saattanut syttyä.

Ellei Napoleon olisi loukkautunut siitä, että häntä vaadittiin peräytymään Veikselin taa ja ellei hän olisi käskenyt joukkojensa hyökätä eteenpäin, ei sotaa olisi syttynyt. Vaan jollei yksikään kersantti olisi tahtonut ryhtyä toistamiseen palvelukseen, ei siinäkään tapauksessa olisi voinut syttyä sotaa. Aivan samoin olisi sota voinut jäädä syttymättä, jos ei Englanti olisi vehkeillyt eikä olisi ollut Oldenburgin prinssiä, ei Aleksanterin loukkautuneita tunteita, ei Venäjän itsevaltaista hallitusvaltaa, ei Ranskan vallankumousta eikä sen tuottamaa hirmuvaltaa eikä keisarikuntaa j.n.e. Ellei yhtä näistä syistä olisi ollut olemassa, ei olisi mitään voinut tapahtua. Siis kaikki nämä syyt – miljaardit syyt – kasaantuivat yhteen tekemään sen, minkä ne tekivät. Niin ikään ei mikään ollut erityissyynä, vaan tapauksen täytyi tapahtua vain sen tähden, että sen täytyi tapahtua. Miljoonien ihmisten täytyi riistäytyä irti inhimillisistä tunteistaan ja järjestään ja lähteä lännestä itään tappamaan itsensä kaltaisia, aivan samoin kuin muutama vuosisata sitte idästä vaelsi kansajoukkoja länteen itsensä kaltaisia surmaten.

Napoleonin ja Aleksanterin toimet, joiden sanasta näytti riippuvan, tapahtuako tapauksen tai ei, olivat yhtä vähän omavaltaisia kuin jokaisen sotamiehen toimi, joka läksi sotaan arvan tai kutsunnan kautta. Muuten ei voinut olla, koska Napoleonin ja Aleksanterin (niiden miesten, joista tapaus tuntui riippuvan) tahdon täyttämistä varten oli välttämätöntä, että lukemattomia asianhaaroja sattui yhteen, ja jos yksikään näistä olisi puuttunut, ei tapaus olisi voinut tapahtua. Oli välttämätöntä, että miljoonat ihmiset, joiden käsissä varsinainen voima oli – sotamiehet, jotka ampuivat, kulettivat muonaa ja tykkiä – että nämä suostuivat täyttämään noiden yksityisten ja heikkojen henkilöiden tahdon ja tämän joutuivat he tekemään monimutkaisten, erilaisten syiden suunnattoman paljouden perusteella.

Fatalismia ei historiassa voi välttää, kun selitetään järjettömiä ilmiöitä s.o. niitä, joiden järjellisyyttä me emme ymmärrä. Kuta enemmän me pyrimme järkiperäisesti selittämään näitä historian ilmiöitä, sitä järjettömämmiksi ja käsittämättömämmiksi ne käyvät meille.

Kukin ihminen elää itseään varten, nauttii vapautta saavuttaakseen omat henkilölliset tarkotuksensa ja hän tuntee koko olennollaan, että hän voi minä hetkenä hyvänsä suorittaa tai olla suorittamatta määrätyn toimen. Mutta niin pian kuin hän on sen suorittanut, ei tekoa, joka on tehty tunnettuna ajanhetkenä, voida enää palauttaa, vaan siirtyy se historian omaksi, jossa sillä ei ole vapaata merkitystä, vaan ennalta määrätty.

Kaksi puolta on kunkin ihmisen elämässä: omakohtainen elämä, joka on sitä vapaampi, kuta abstraktisemmat hänen harrastuksensa ovat ja sitte yleinen yhteiselämä, jossa ihminen ehdottomasti täyttää hänelle määrätyt lait.

Ihminen elää itsetietoisesti itseään varten, mutta itsetiedottomasti hän on välikappaleena historiallisten, yleisinhimillisten tarkoitusperien saavuttamiseen. Tehtyä tekoa ei takasin saa ja ihmisen toiminta saa tapahtuessaan samaan aikaan muiden ihmisten miljoonien toimintojen kanssa historiallisen merkityksen. Kuta ylempänä ihminen seisoo yhteiskunnan astuimilla, kuta korkeimpien ihmisten kanssa hän on tekemisissä, sitä enemmän on hänellä valtaa muihin ihmisiin, sitä silmiinpistävämpi on hänen jokaisen tekonsa ennalta määrättävyys ja välttämättömyys.

"Hallitsijan sydän on Jumalan kädessä".

Hallitsija on – historian orja.

Historia, s.o. itsetiedoton, yhteinen, ihmiskunnan yhdys-elämä, käyttää hyväkseen jokaista hallitsijoiden elämänhetkeä vain itseään varten, aseena omiin tarkotuksiinsa.

Vaikka Napoleonista juuri nyt, vuonna 1812, jos milloinkaan, tuntui, että hänestä riippui verser tai ei verser le sang de ses peuples² (kuten Aleksanteri oli hänelle viime kirjeessään kirjottanut), oli hän nyt juuri ehdottomasti niiden välttämättömien lakien alainen, jotka pakottivat hänet (toimiessaan itsensä suhteen, kuten hänestä tuntui, vapaan tahtonsa mukaisesti) tekemään yleistä asiaa, historiaa varten sen, minkä täytyi tapahtua.

Lännen ihmiset liikkuivat itään tappamaan toisiaan. Syiden yhteensattuvaisuuden lain mukaan tuhannet pikku syyt joutuivat väärennyksen alaisiksi ja sattuivat yhteen tuon tapauksen kanssa synnyttääkseen tuon liikkeen ja sodan: moitteet siitä, ettei noudatettu mannermaan sulkemissääntöä; Oldenburgin herttua; sotajoukkojen marssittaminen Preussiin, johon (kuten Napoleonista tuntui) oli ryhdytty vain siksi, että olisi saavutettu aseellinen rauha; Ranskan keisarin rakkaus ja tottumus sotaan, jotka sattuivat yhteen hänen kansansa mielialan kanssa; innostuminen suuremmoisiin valmistuksiin ja menot näihin; semmoisten etujen saavuttaminen, jotka olisivat korvanneet nämä menot; huumaavat ja petolliset kunnianosotukset Dresdenissä; diplomatiset keskustelut, joita aikalaisten katsantokannan mukaan pidettiin totisessa halussa saada syntymään rauha, mutta jotka vain loukkasivat kummankin puolen itserakkautta; ja miljoonien miljoonat muut syyt.

Kun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa vetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että aurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä heiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?

Mikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen yhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen, elimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena putoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta semmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan sanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä ja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että hän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen tuhoaan, – yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että miljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen juuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan kolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut suuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla, kuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen kanssa.

Jokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen, ei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä historian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.

II

Toukokuun 29 p: nä läksi Napoleon Dresdenistä, jossa hän oli viipynyt kolme viikkoa, hovinsa ympäröimänä, joka oli muodostunut prinsseistä, herttuoista, kuninkaista ja vieläpä yhdestä keisaristakin. Ennen lähtöään osotti Napoleon suosiotaan niille prinsseille, kuninkaille ja keisarille, jotka olivat sitä ansainneet; moitti taas niitä kuninkaita ja prinssejä, joihin hän oli tyytymätön; lahjoitti omia eli toisin sanoen muilta kuninkailta otettuja jalokiviä ja kalleuksia Itävallan keisarinnalle ja hellästi syleiltyään Maria Louisea, kuten hänen historioitsijansa kertoo, jätti tämän niin syvän surun valtaan, ettei hän – tuo Maria Louise, jota pidettiin hänen puolisonaan, vaikka Parisissa oli toinenkin puoliso – näyttänyt jaksavan kantaa eron katkeruutta. Siitä huolimatta, että diplomatit vielä lujasti luottivat rauhan mahdollisuuteen ja tarmokkaasti työskentelivät sen eduksi; siitä huolimatta, että keisari Napoleon itse kirjoitti kirjeen keisari Aleksanterille kutsuen tätä Monsieur mon frère³ ja vakuuttamalla vakuuttaen, ettei hän tahdo sotaa ja että hän aina tulee häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, – hän kuitenkin matkusti armeijaan ja jakeli jokaisella asemapaikalla uusia määräyksiä, joiden tarkotuksena oli jouduttaa armeijan kulkua lännestä itään. Hän ajoi tavallisilla matkavaunuilla, joita kuusivaljakko veti ja joita ympäröi pashia, adjutanttia ja vartiasto, Posenin, Thornin, Danzigin ja Königsbergin seutujen kautta. Kussakin näistä kaupungeista ottivat tuhannet ihmiset hänet vastaan riemuin ja vavistuksin.

Armeija liikkui lännestä itään ja kuusivaljakot, joita tavan takaa muutettiin, kiidättivät häntä samalle taholle. Kesäkuun 10 p: nä hän saavutti armeijan ja vietti yönsä Vilkovishin metsässä häntä varten varustetussa kortteerissa erään puolalaisen kreivin maatilalla.

Sivuutettuaan armeijan ajoi Napoleon seuraavana päivänä avovaunuilla Niemenin rannalle, jonne hän pysähtyi ja pukeutui puolalaiseen pukuun voidakseen tarkastaa ylimenopaikkaa.

Nähtyään joen toisella puolen les cosaques⁴ ja arojen aavat ääret (les steppes), joiden keskellä oli Moscou, la ville sainte,⁵ kuten se skytialaisen valtakunnan pääkaupunki, jossa makedonialainen Aleksanteri kävi, – antoi Napoleon etenemiskäskyn kenenkään aavistamatta ja vastoin kaikkia sekä strategisia että diplomatisia edellytyksiä. Seuraavana päivänä alkoivat hänen joukkonsa mennä Niemenin poikki.

12 p: nä hän astui aikaiseen aamulla ulos teltastaan, joka tänä päivänä oli pystytetty Niemenin vasemman rannan jyrkälle äyräälle ja tähysteli kaukoputkellaan Vilkovishin metsästä sukeltavien sotalaumojensa vyöryämistä, joka haarautui kolmelle Niemenin poikki pystytetylle sillalle. Sotajoukot tiesivät keisarinsa läsnäolon, etsivät häntä katseillaan, ja kun he huomasivat korkealla äyräällä teltan edustalla muusta seurueesta hieman syrjempänä seisovan henkilön, viskelivät he lakkiaan ilmaan ja huusivat: "Vive l'Empereur!"⁶ Ja toinen toisensa perästä tulvi ja yhä tulvi ehtymättömänä virtana suunnattoman metsän kätköistä esiin väkeä, joka kolmena haarana kiiruhti siltojen yli toiselle rannalle.

– On fera du chemin cette fois ci. Oh! quand il s'en mêle lui même, ça chauffe… Nom… de Dieu… Le voilà!.. Vive l'Empereur!.. Les voilà donc les steppes de l'Asie! Vilain payst tout de même. – A revoir, Beauchê, je te réserve le plus beau palais de Moscou. – A revoir! Bonne chance… – L'as tu vu, l'Empereur? Vive l'Empereur … preur! – Si on me fait gouverneur aux Indes, Gerard, je te fais ministre du Gachemir, c'est arrêté, – Vive l'Empereur! Vive! Vive! Vive! – Les gredins de cosaques, comme ils filent. Vive l'Empereur! Le voilà! Le vois tu! Je l'ai vu deux fois comme je te vois. Le petit caporal!.. Je l'ai vu donner la croix à l'un des vieux… – Vive l'Empereur!⁷ – kertoivat vanhat ja nuoret, joiden luonne ja yhteiskunnallinen asema oli mitä kirjavin. Kaikkien noiden miesten kasvoilla heijasti yksi yhteinen ilontunne kauan odotetun sotaretken alkamisesta ja riemu ja uskollisuus harmaanuttuista henkilöä kohtaan, joka jyrkänteellä seisoi.

Kesäkuun 13 p: nä talutettiin Napoleonin eteen pieni, aitoarabialainen ratsu. Hän nousi sen selkään ja ajoi eräälle Niemenin yli vievälle sillalle. Koko ajan kaikui hänelle riemuhuutoja, joita hän nähtävästi sieti vain siksi, ettei väkeä voinut kieltää noilla huudoillaan ilmaisemasta rakkauttaan häntä kohtaan. Mutta kun huudot seurasivat häntä kaikkialla, tuskastuttivat ne häntä ja siirsivät hänen ajatuksensa pois sotahuolista, jotka olivat hänet vallanneet siitä hetkestä pitäen, jolloin hän liittyi joukkoihinsa. Hän ratsasti erästä veneiden varassa notkuvaa siltaa myöten toiselle puolelle, kääntyi äkkijyrkkään vasemmalle ja laski neliä Kovnoon päin. Hänen edellään ratsasti onnen ja riemun huumeesta menehtymäisillään olevia kaartin ratsujääkäriä, jotka puhdistivat tietä jalkajoukoille. Saavuttuaan leveän Veikselin rannalle pysähtyi hän puolalaisen ulanirykmentin luo, joka oli asettunut rannalle.

– Vivat! – huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät ulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.

Napoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle, joka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle kaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen pashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi tutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin. Päätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi adjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.

– Mitä? Mitä hän sanoi? – kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä, kun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.

Oli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea. Puolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja sotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta, sallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa etsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi hän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen suotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että keisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta ylenpalttisesta alttiuden osotuksesta.

Tuskin oli adjutantti saanut sanotuksi tämän, kun viiksevä upseeri onnellisin kasvoin ja säihkyvin silmin kohotti miekkansa ylös ja huusi: "vivat!" sekä samassa komensi ulanit seuraamaan itseään, kannusti hepoaan ja ratsasti rannalle. Tuimana työnsi hän murjoutunutta hevostaan jokeen, pulskahti veteen ja otti suunnan suoraan virran väkevintä juoksua kohti. Sadat ulanit kiidättivät perästä. Joen keskellä ja vuolaimmalla paikalla oli kylmää ja kaameaa. Ulanit tarttuivat toisiinsa kiinni, useita putoili selästä. Muutamia hevosia hukkui, hukkui miehiäkin, vaan muut koettivat uida, ken satulassa, ken hevosen harjassa riippuen. He koettivat uida suoraan toiselle rannalle ja vaikka puolen virstan päässä oli ylimenopaikka, ylpeilivät he siitä, että he uivat ja hukkuvat tähän jokeen sen miehen nähden, joka istui puunrungolla, vaan joka ei edes katsonutkaan sitä, mitä he tekivät. Kun adjutantti sitte sopivana hetkenä rohkeni huomauttaa keisarille puolalaisten alttiudesta häntä kohtaan, nousi pieni, harmaanuttuinen mies ylös ja kutsuttuaan luokseen Berthierin, hän alkoi tämän kanssa kävellä edestakasin pitkin rantaa antaen määräyksiä ja toisinaan tyytymättömästi vilkaisten uppoaviin ulaneihin, jotka siten häiritsivät hänen ajatuksiaan.

Hänelle ei ollut uutta se vakaumus, että hänen läsnäolonsa maailman kaikilla äärillä, Afrikasta hamaan Moskovan aroihin saakka, samalla tavalla saa ihmiset haltioihinsa ja itsensä unohtamisen mielettömään tilaan. Hän käski tuomaan ratsun ja läksi asemapaikkaansa.

Vähilleen 40 ulania hukkui jokeen, vaikka veneitäkin lähetettiin apuun. Suurin osa kääntyi takasin lähtörannalle. Eversti ja jokunen muukin ui ylitse ja vaivoin jaksoi nousta toiselle rannalle. Mutta heti kuivalle päästyään huusivat he veden virtanaan valuessa likomäristä puvuista: "vivat!" ja ihastuksissaan katsoivat siihen paikkaan, jossa Napoleon oli seisonut, vaan joka nyt oli tyhjä. Ja onnellisina pitivät he itseään tuona hetkenä.

Iltapuoleen Napoleon kahden muun määräyksen välillä, – joista toinen koski sitä, että kiiruimman kaupalla oli toimitettava käsille vartavasten valmistetut venäläiset väärät rahat Venäjälle vietäviksi ja toinen, että oli ammuttava eräs saksilainen, jolta tavatussa kirjeessä oli huomattu olevan tietoja Ranskan armeijalle annetuista käskyistä, – antoi kolmannen määräyksen siitä, että tarpeettomasti jokeen syössyt puolalainen eversti on otettava jäseneksi kunnialegionaan (légion d'honneur), jonka päämies Napoleon itse oli.

Quos vult perdere – dementat.⁸

III

Venäjän keisari oli tällä välin asunut toista kuukautta Vilnassa sotaväen tarkastuksia ja harjotuksia pitäen. Ei ollut mitään valmista sotaa varten, jota kaikki odottivat ja jonka valmistuksia varten keisari oli saapunut Pietarista. Yhteistä toimintasuunnitelmaa ei ollut. Horjuvaisuus siinä, mikä kaikista niistä suunnitelmista, joita esitettiin, olisi hyväksyttävä, kasvoi vain kasvamistaan keisarin kuukautisen olinajan kestäessä pääkortteerissa. Kolmessa armeijassa oli kussakin eri ylipäällikkönsä, mutta kaikkien armeijojen yhteistä päällikköä puuttui ja keisari itse ei ottanut tätä nimeä vastaan.

Kuta kauemmin keisari viipyi Vilnassa, sitä vähemmin valmistauduttiin sotaan ja väsyttiin sitä odottamaan. Keisarin ympärillä olevien henkilöiden kaikki harrastukset näyttivät tarkottavan vain sitä, että hauskalla ajanvietolla saataisiin hallitsija unohtamaan uhkaava sota.

Monien tanssiaisten ja juhlien jälkeen puolalaisten ylimysten, hoviherrojen ja hallitsijankin luona sai eräs hallitsijan puolalaisista kenraali-adjutanteista kesäkuussa ajatuksen pitää hallitsijalle päivälliset ja tanssiaiset kenraali-adjutanttien puolesta. Tämän tuuman hyväksyivät kaikki ilomielin. Hallitsija ilmaisi suostumuksensa. Kenraali-adjutantit keräsivät listoilla rahaa. Se henkilö, jonka luultiin eniten miellyttävän hallitsijaa, oli pyydettävä kemujen emännäksi. Kreivi Bennigsen, tilanomistaja Vilnan läänistä, tarjosi maakartanonsa juhlaa varten ja kesäkuun 13 p: nä määrättiin pidettäväksi tanssiaiset, päivälliset, huvimatkoja venheillä ja ilotulitus Sakretissa, kreivi Bennigsenin maakartanossa.

Samana päivänä, jolloin Napoleon oli antanut käskyn mennä Niemenin yli ja hänen etujoukkonsa kasakat karkotettuaan marssivat Venäjän rajan yli, vietti Aleksanteri iltansa Bennigsenin huvilassa – kemuissa, jotka kenraali-adjutantit olivat toimittaneet.

Kemut olivat iloiset ja loistavat. Asiantuntijat sanoivat, että harvoin oli kokoutunut yhteen paikkaan moista paljoutta kaunottaria. Kreivitär Besuhova oli niiden muiden venäläisien naisien muassa, jotka olivat saapuneet Pietarista Vilnaan, myöskin näissä kemuissa ja jätti varjoon raskaalla, niin kutsutulla venäläisellä kauneudellaan hienostuneet puolalaiset naiset. Hänet huomattiin ja hallitsija suvaitsi tanssia hänen kanssaan.

Boris Drubetskoi oli jättänyt vaimonsa Moskovaan ja oli poikamiehenä – eli en garçon kuten hän sanoi – niin ikään läsnä näissä tanssiaisissa ja vaikka hän ei ollutkaan kenraali-adjutantti, hän oli pannut keräyslistaan suuren summan. Boris oli nyt rikas mies, hän oli päässyt pitkälle suosiossa eikä hänen enää tarvinnut etsiskellä suojelijoita vaan hän saattoi kohdella kaikkein ylhäisimpiäkin ikätovereitaan vertaisinaan.

Kello kahdeltatoista yöllä tanssittiin yhä. Hélène jolla ei ollut arvoistaan kavaljeeria ehdotti itse Borisille masurkkaa. He istuivat kolmantena parina. Boris katseli kylmäverisesti Hélènen hohtavia paljaita olkapäitä, jotka kohosivat tumman kultakoristeisen harsopuvun keskeltä, ja kertoili vanhoista tuttavista samalla kun hän itsekään tiedostamatta ja muiden huomaamatta ei hetkeksikään lakannut tarkkailemasta samassa salissa olevaa keisaria. Tämä ei tanssinut. Keisari seisoi ovella ja tämän tästä pysäytti jonkun ystävällisillä lausahduksillaan, jollaisia hän yksin osasi käytellä.

Masurkan alkaessa Boris näki, että kenraali-adjutantti Balashef, yksi keisarin kaikkein lähimmistä miehistä, meni hovietiketin vastaisesti aivan keisarin viereen, joka sillä hetkellä keskusteli puolalaisen naisen kanssa. Jatkettuaan hetken keskustelua naisen kanssa keisari vilkaisi kysyvästi Balasheviin, nyökkäsi naiselle ja kääntyi sitten Balashevin puoleen koska selvästikin tuntui tajuavan, että tällä täytyi olla tärkeä syy käyttäytymiseensä. Heti kun Balashef alkoi puhua, keisarin kasvoille ilmaantui hämmästys. Hän tarttui Balashevia käsivarresta ja lähti kävelemään tämän kanssa salin poikki ja itsekään tiedostamatta raivasi kummaltakin puoleltaan kolmisen syltä leveän tyhjän tilan, josta ihmiset kaikkosivat sivummalle. Boris huomasi Araktsejevin kiihtyneen ilmeen, kun keisari lähti menemään Balashevin kanssa. Araktsejev katsoi kulmainsa alta keisariin ja punaista nenäänsä tuhautellen erkani vierasjoukosta ikään kuin olisi odottanut keisarin puhuttelevan häntä. (Boris tajusi, että Araktsejev oli Balasheville kateellinen sekä tyytymätön siitä, että jokin ilmeisen tärkeä uutinen tuli keisarin tietoon muuta tietä kuin hänen kauttaan.)

Mutta keisari ja Balashef kävelivät Araktsejevia huomaamatta ulko-ovesta valaistuun puutarhaan. Miekkaansa kannatellen ja kiukkuisesti ympärilleen vilkuillen Araktsejev seurasi heitä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.

Borisin jatkaessa masurkan kuvioiden tanssimista häntä koko ajan kiusasi ajatus, minkä uutisen Balashef oli tuonut ja miten sen saisi tietää ennen muita.

Tanssin vaiheessa, jossa hänen oli valittava daaminsa, hän kuiskasi Hélènelle haluavansa ottaa kreivitär Pototskajan, joka taisi olla parvekkeella, ja jalat parketilla liukastellen juoksi ovesta puutarhaan mutta pysähtyi nähdessään keisarin nousevan Balashevin kanssa terassille. Keisari ja Balashef kävelivät ovea kohti. Boris liikahti hätäisesti, ikään kuin ehtimättä siirtyä sivummalle, painautui kunnioittavasti ovenpieleen ja kumarsi.

Äänessään henkilökohtaisen loukkauksen kärsineen ihmisen kiihtymys keisari lausui seuraavat sanat:

– Tunkeutua nyt Venäjälle julistamatta sotaa. Minä suostun rauhaan vasta kun yhtäkään aseistautunutta vihollista ei ole maani kamaralla, hän sanoi. Boris sai vaikutelman, että keisarista oli miellyttävää lausua nämä sanat: tämä oli tyytyväinen ajatuksensa ilmaisun muotoiluun mutta tyytymätön siitä, että Boris kuuli hänen sanansa.

– Mutta ei sanaakaan kenellekään! keisari lisäsi ja rypisti otsaansa. Boris ymmärsi, että tämä koski häntä, ja hän sulki silmänsä ja painoi päänsä. Keisari palasi saliin ja viipyi tanssiaisissa vielä puolisen tuntia.

Boris käsitti, että tämä sanottiin hänelle ja silmänsä sulkien hän hieman nyökäytti päätään. Hallitsija meni uudelleen saliin ja viipyi kemuissa vielä puolisen tuntia.

Boris sai ensimäisenä kuulla tiedon ranskalaisten sotajoukkojen menosta Niemenin yli ja tämän johdosta oli hänellä tilaisuus osottaa muutamille ylhäisille henkilöille, että paljon muilta salattua on hänen tiedossaan, jonka kautta hän pääsi yhä kohoamaan noiden henkilöiden silmissä.

Aavistamaton tieto ranskalaisten menosta Niemenin yli tulla tupsahti sitäkin aavistamattomampana, kun odotus ei ollut kokonaiseen kuukauteen käynyt toteen – ja nyt se tuli keskellä kemuja! Hallitsija, jonka valtasi ensi hetkenä tiedon saamisesta suuttumuksen ja loukkauksen tunne, löysi tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen lauselman, joka miellytti häntä itseään ja täydelleen ilmaisi hänen tunteensa. Palattuaan keinuista kotiinsa lähetti hallitsija kello kahden aikaan yöllä hakemaan sihteeri Shishkovia ja käski tämän kirjottamaan sotajoukoille päiväkäskyn ja maamarsalkalle, ruhtinas Saltykoville reskriptin, johon hän nimenomaan vaati pantaviksi ne sanat, ettei hän sovi, niin kauan kuin yksikään aseellinen ranskalainen on Venäjän maalla.

Seuraavana päivänä kirjotettiin Napoleonille seuraava kirje:

Monsieur mon frère. J'ai appris hier que malgré la loyauté avec laquelle j'ai maintenu mes engagements envers Votre Majesté, ses troupes ont franchis les frontières de la Russie, et je reçois à l'instant de Pétersbourg une note par laquelle le comte Lauriston, pour cause de cette agression, annonce que Votre Majesté s'est considérée comme en e'tat de guerre avec moi dès le moment où le prince Kourakine a fait la demande de ses passeports. Les motifs sur lesquels le duc de Bassano fondait son refus de les lui délivrer, n'auraient jamais pu me faire supposer que cette démarche servirait jamais de prétexte à l'agression. En effet cet ambassadeur n'y a jamais été autorisé comme il l'a déclaré lui-même, et aussitôt que j'en fus informé, je lui ai fait connaître combien je le désapprouvais en lui donnant l'ordre de rester à son poste. Si Votre Majesté n'est pas intentionnée de verser le sang de nos peuples pour un malentendu de ce genre et qu'elle consente à retirer ses troupes du territoire russe, je regarderai ce qui s'est passé comme non avenu, et un accommodement entre nous sera possible. Dans le cas contraire, Votre Majesté, je me verrai forcé de repousser une attaque que rien n'a provoquée de ma part. Il dépeni encore de Votre Majesté d'éviter a l'humanité les calamités d'une nouvelle guerre.

Je suis, etc.

(signé) Alexandre.⁹