Leo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että kaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen saattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä valppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen asuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita. Onpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia kysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa suomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.

Tolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt suomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on täytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen kieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista "Sota ja rauha" ja "Anna Karenina", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine kaunokirjailijana etupäässä nojautuu. ("Sota ja rauha" romaanista on tosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös (Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä huolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi niitä vaatimuksia, mitä "Sota ja rauha" romaanin kaltaisen teoksen käännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on "Sota ja rauha" niminen romaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen klassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen suomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän käännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.

Tolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei sen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. "Sota ja rauha" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on lukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka käyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut joitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana "Sota ja rauha" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin kirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena tuotteena.

Kun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan oli hänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten tunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa, opiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä, sitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan sytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on kirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin oli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä kirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, – kuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön – tyhjänpäiväiseen elämään hän oli vetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan välillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut Jasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen omien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten meni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta tämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan, jonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis tähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen seitsemän kertaa uudelleen.

Mitenkä "Sota ja rauha" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä ei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla jo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa kuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten suunnittelujensa mukaan oli "Lapsuus" muodostava siitä ensi osan, "Poikavuodet" toisen, "Nuoruus" kolmannen ja "Miehuus" neljännen. Tämä suunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että hänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani Dekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki onnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään, että Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen historiallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi, että hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen aikakauteen, jota "Sota ja rauha" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä aikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita eepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!

Kuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi "Sota ja rauha" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella. Toistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden aivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka enemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin vapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima – ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä! – mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa, jos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa omin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan ilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan jotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista, ja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja henki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.

Näin tiedetään hänen menetelleen "Sota ja rauha" romaaniinkin nähden. Hänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän saattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin. Ensinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson (1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä hankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin luoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta kulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä ovatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt antaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan yksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa ainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista suurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin mitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee – ja niitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski y.m. – nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin historiallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on voinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.

Mutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt ole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen luomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On nim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa kuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä historiaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat hänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän seurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä, ruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen enonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää itseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa itseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo pehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva ja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä itseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten suurten tapahtumain pyörteessä – hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä kysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen keskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole koko Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On nim. huomautettu – ja ymmärtääkseni syyllä – että myöskin ruhtinas Andrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään – katsottuna vaan toisilta puolilta kuin Besuhovissa.

Paitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla ollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja sukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten hän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana olleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja tunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista ja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että Tolstoin "Sota ja rauha" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi ei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen nähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan. Siinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja tunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina: poliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset katsantokannat, vapaamuurariliike y.m.

Yksi seikka, mikä "Sota ja rauha" romaanin lukijan on tärkeä jo edeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä romaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha" romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen. Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin, eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa, liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista, jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja keisarin sivusadjutantin arvoa.

Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä, missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus vaan oli mielessä.

Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä, kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä suurempaa jalansijaa.

Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti. Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia, niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia, joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet omiaan voimakkaimmiksi tekemään.

Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus ja – ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha" romaanissa. Onkin sanottu, – ja täydellä syyllä – että sen romaanin varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen, vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen sotamies Karatajef.

Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja – jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun toiminnan mitättömyydestä.

On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim, v. 1869: – "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus, mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies maailmassa. – Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä, miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään elämänvietti.

Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä", alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti toimivaan laumaan – nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa, tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien, itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.

Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan. Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä, miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista, kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä, kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.

Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen. Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo yksistään sen vuoksi, että hän sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.

Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen. Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä. Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen, syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma "minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.

Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran, kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen. Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää, miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.

Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin, joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.

Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.

Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta. Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia, siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden "jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J. Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)

Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha" romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn (konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.

Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian. Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin (sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se viimemainitussakin on.

Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava, että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä kaunokirjallisissa tuotteissa – esim. "Ylösnousemuksessa" – mutta se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen tuotannon.

Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla, koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.

Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.

Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä, niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos. Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa" lukiessamme, me elämme sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset, ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa: meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.