Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään saanut virkaloman – "kotiasioita järjestääkseen" – ja aikoi ryhtyä kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa, – sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden" korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen kotiperukkaan.

Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa uudistaa… Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan. Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän kanssaan tuttu, – ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina. Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde, joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti kauniita kravatteja… pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn, sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen, kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" – sanoi Pietari Vasiljevitsh. Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä, kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti. Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin kaalikeittoa ja puuroa – niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta saksansoppaa – oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen, – niinkuin ei mitään. – Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä", kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia, koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta vanhempi Vjasovninia.

Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa, Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme. Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve! – sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. – Kuinka olette jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika, kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä) toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa, ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin keskustella – keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen: puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista; juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä – yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin – mutta harvoin – että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta, esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:

– Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:

– Mikä uusi neitonen?

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa pohkeeseen, vastaa:

– Se vaaleaverinen… ei ollenkaan hullummannäköinen.

– Ahaa! – huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: – se on minun uusi pesijättäreni.

– Mistä hän on? – kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein ihmeissään.

– Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.

– Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? – kysyy taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa tuhkaa piipussa.

– Kolme, – vastaa Boris Andrejitsh.

– Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.

– Hm! – vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin: hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia. Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.

Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa. Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta, jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan; sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen, näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan, huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain, jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä. Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin. Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan rykmentissä… Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:

"Ruoka meill' ei ranskalaista,
Sotakokki keittää sen…
Mainiot ei soittajamme,
eikä laula kuulut maan…
Torvi soi; ja ratoksemme
Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, ystävykset erosivat… seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja virkkoi miettiväisesti:

– Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh…

– No, mitä? – Kysyi tämä.

– Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt, mikä kumma halu teillä on asua maalla.

Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.

– Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, – sanoi hän, vihdoin: että – elleivät minun asiani… Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.

– Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään… Teidän varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:

– Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.

– Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?

– Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.

– Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?

– Minäkö? Tietysti husaarina, – puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: – mutta millaisessa rykmentissä! – Sellaista rykmenttiä et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! Päälliköt ja toverit – mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän… En tiedä miksi… teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:

– Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei olisi sallittuakaan.

– No onhan se niinkin, – huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi päänsä alas. – No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja nosti päänsä.

– Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, – huudahti Boris Andrejitsh.

– Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä teille lähtee siitä, ett'ette nai?

– Ei ole kysymys hyödystä, – alkoi Boris Andrejitsh.

– Ei, sallikaahan, – keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä kiivastuen. – Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mitä ovat minulle näyttäneet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen, kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

– Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

– Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? – jatkoi Pietari Vasiljitsh. – Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!.. Totisesti, nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin kädensijaan ja siveli piipunvartta.

– Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? – puhui Boris Andrejitsh verkkaan.

Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi. Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.

– Kyllä, – jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.

– Todellako?

– Todella.

– Ei mutta, aivanko totta?

– Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän laske leikkiä.

Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.

– No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.

– Hyvä, – jatkoi Boris Andrejitsh, – mutta kuulkaahan, miksi te oikeastaan tahdotte naittaa minut?

– Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.

Boris Andrejitsh hymyili.

– Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä mestarina.

– Älkää käsittäkö minua niin, – sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi keskustelun toisaalle.

Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut, kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti, jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.

– Mitä merkitsee tämä juhlapuku? – kysyi Boris Andrejitsh.

– Tämä juhlapuku merkitsee sitä, – vastasi Pietari Vasiljitsh laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: – että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.

– Mihin sitten?

– Morsiamen luo.

– Minkä morsiamen?

– Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?

Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.

– Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.

– Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.

Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? – kysäsi hän.

– Ohoo, älkää siitä huolehtiko! – Mitä arvelette? Minä olen jo valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen, että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.

– Kuka tuo naisnaapuri on?

– Saattehan sitten tietää – odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin, ja käskekää valjastaa.

Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.

– Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.

– Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.

– Onko sinne pitkäkin matka?

– Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.

– Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!

– Syödään – syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä: otan ryypyt, haukkaan palasen – sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket meitä sitten syöttävät – siitä ei pelkoa.

– Eihän se liene leski? – kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.

Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.

– No, sittehän näette.

Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että aamiaisen itselleen.

Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa, kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset; kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun; jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan "mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.

Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.

– Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, – sanoi Boris Andrejitsh istuutuessaan rattaille.

Olkoon nyt sitten: minun tähteni, – sanoi Pietari Vasiljitsh, johon Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: – mutta, ehkä te itse vielä minua kiitätte.

Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.

– Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, – virkkoi Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen, jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein kivettyneinä. – Oletteko kuulleet hänestä mitään?

– Luulenpa kuulleeni, – vastasi Boris Andrejitsh. – Näinkö te tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?

– No, mikäs estäisi? – Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas, hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen. Muuten, saattehan sitten nähdä… eihän tämä teitä velvoita mihinkään.

– Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! – vastasi Boris Andrejitsh. – Mutta kuinka vanha hän on?

– Noin kahdenkymmenenviiden, tahi – seitsemän, – ei ainakaan enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.

Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat; siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija. Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.

Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille, mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut, kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.

– Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä jo kauvan halunnut, – sanoi emäntä huolettomasti heittäen häneen pikaisen silmäyksen: – , olen sangen kiitollinen Pietari Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän tutustumisen. Pyydän, istukaa!

Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle, ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku, valkeilla pitseillä reunustettu.

Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen, vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.

Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret, sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään, toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily, joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti ja huolellisesti venäjää… Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä Pushkinin kanssa, että —

Jos huulilla ei hymyn tunto
Vaan suussa kieliopin kunto,

niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina, naineet miehet – sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat miehet virkeinä eukkoina.

Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.

– Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi sanan, – puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen s-äänteen. – Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta ne, – lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: – joiden kanssa olisi miellyttävää tutustua, – ne eivät liiku mihinkään, vaan jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.

Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."

– Poltatteko? – kysyi Sofia Kirillovna.

– Poltan… mutta…

– Olkaa hyvä… minä poltan myöskin.

Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan, joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat savuta.

Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, – jatkoi leski, heittäen päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: – täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä ratsastaa – Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi. – Niin, – virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: – kaikki, mikä vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran tuomion alaiseksi.

– Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, – huomautti Pietari Vasiljitsh.

– Niin, – vastasi leski: – onnettomuus asuu aivan heidän hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.

– Eikö teillä ole ikävä? – kysyi Boris Andrejitsh.

– Ikäväkö? Ei ole. Minä luen… Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni kohtaloiden arvoituksia.

– Te olette siis ennustaja? – kysyi Pietari Vasiljitsh.

Rouva hymähti hieman.

Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha ennustajaksi.

– No, mitä te – nyt? – vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.

– Muuten, jättäkäämme tämä asia, – sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi Boris Andrejitshiin päin: – Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin, olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä kirjallisuudesta?

– Kyllä… tietysti, minä…

Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.

– Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana, 1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?

– Marlinskij – on etevä kirjailija, tiettävästi, – vastasi Boris Andrejitsh.

– Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta… kuinka lumoava, ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä matoisessa maassa…

Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.

– Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, – sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.

Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen, mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa, lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat: taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen suustaan.

– Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus – ajatusten, tunteiden, mielijohteiden vapaus! – huudahti hän lopuksi.

– Suvaitkaahan minun sanoa, – keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: – mitä nainen tekee vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?

– Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?

Sellaisia te olette – te, te miehet…

– Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, – keskeytti hänet taaskin Pietari Vasiljitsh.

– Kuinka, eikö ole tarpeellinen?

– Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana – sehän on tunnettu asia – joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.

– Niinmuodoin, – huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti hymähtäen: – te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.

– Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, – vastasi Pietari Vasiljitsh rauhallisesti.

– Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät tänään täällä luonani…

Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:

– Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra Vjasovnin.

– Sitä en ole huomannut, – vastasi Boris Andrejitsh.

– Mitä minä rakastan? – kysyi Pietari Vasiljitsh.