Edellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja Jonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut Mailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan vaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona, joita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois, piirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi ainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden kilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.

Elokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten palkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli kello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut kirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja lyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta mennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa sijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei ollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.

Neljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle pöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja punakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti kaikesta.

– No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.

Pélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva Duparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.

– Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan huvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.

Mutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.

– Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he kiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.

Rouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin pitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen uurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt "Suojelusenkeli" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin tuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin erään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin viisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan korkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä oli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva Berthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen luokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa. Vävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies raha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää tulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja tyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat eläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta elämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin kaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi rakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli pitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset, silmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi nähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.

Eräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa, silloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli välittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka viimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen mies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä vaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin, mukaantuen tämän pyyntöihin. Salvan, jolla oli vielä vapaammat mielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli parhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen perheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat nuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä jollakin tavalla. Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet naimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas, vähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin, ettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet vallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori rouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Ankara isoäiti, joka oli vastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti siitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.

– Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan läheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan valmiiksi.

Ja hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he asuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli kaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja vasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja pesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa oikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta rouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria vielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen ollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan miehineen Mailleboisiin. Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus, synkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin kirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä keskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja katukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli aivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha luostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet olivat ottaneet haltuunsa. Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta suuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin suositun koulun luostarin sivurakennuksiin.

Hetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen rauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota vain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua. Hitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän kääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève astui sisään.

– Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.

Geneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava tukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin että valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden vuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti hän:

– Mitä, eikö Markus olekaan valmis?

– Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.

Ja ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että naituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla Kapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana ystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja voittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja huomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.

– Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain menevät?

Kaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän mustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla. Talonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat, paksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät leukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen, jesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli Fulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies, johti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua. Kerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen palvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden suuria liikkeitä.

– Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa palkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on varmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti Valmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen kanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.

Mutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin kaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen kaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.

– Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla, hei! sen pikemmin ei voi joutua!

Markus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas ja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin huomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa. Mutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni, kirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa vetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja pienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta samalla hyvänsävyinen suu. Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin pojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja suoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui Beaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa valmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin Ranskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että suoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin normaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos varustettuna apuopettajan todistuksella. Myöhemmin saatuaan arvonimen ja todistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi Jonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä Salvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien perheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat nyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien ja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista rakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.

Rouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja tyttären iloisesta leikistä.

– Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille postivaunuille… Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu koskaan.

Hän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun Geneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin voidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan, pyytää anteeksi.

– Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?.. Se on teidän syynne, isoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!

Rouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään suvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään Genevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä välissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin tahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.

– Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.

– Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.

Geneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!

Hän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.

Tällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.

– Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello yhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne oppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä lapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan… Ja se on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten inhottavat leikit.

Yht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului ainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista leikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa. Mutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut, vaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun kanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin puhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja ilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.

Silloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto, jonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.

– Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me emme ehdi!

Hän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä joivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta sanomalehti "le Petit Beaumontais" kädessään.

– Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!.. Poika, joka toi sanomalehden kertoi minulle…

– Mitä sitten? Joutukaa!

Palvelijatar oli tukehtumaisillaan.

– Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna täällä, aivan lähellä, huoneessaan.

– Mitä! murhattuna?

– Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet oli kuristettu!

Hirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.

– Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo raajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen, hän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli jumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa mitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.

Markus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä kertaa arkailematta.

– Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan kuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole kenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli ottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja harvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua… Kamala onnettomuus on kohdannut häntä!

Markus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.

– Menen häntä etsimään… Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä tukemassa hänen surussaan.

Rouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja Genevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä, Viimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa kohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja uskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.

Mailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta, toinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella vastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu, tie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan nämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä Isokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli väkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja ajajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa kasvoi katukivien välillä. Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan pappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin aurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari askelta kuljettavanaan.

Molemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti toisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen opettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli Simon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan huoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja hänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti pienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella. Isä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä, ja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen orpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli ompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi, ei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja äiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle jumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel joutui hirveän kuoleman uhriksi. Hän jäi hammasrattaiden väliin ja murskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa hänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa uskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän oli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen hänet veljien kouluun. Pahinta oli että lapsi koukistui, tuli kyttyräseläksi jonkun perinnöllisen sairauden vaikutuksesta. Äiti luuli siinäkin huomaavansa taivaan leppymättömän koston, ja hän vihasi itseään, sillä hän ei voinut riistää sydämestään miehensä ihailtua muistoa. Tämä tuska, tämä salainen taistelu ja sen yhteydessä alituinen ompeleminen tekivät hänestä vihdoin lopun. Hän kuoli siihen aikaan jolloin Zéphirinin yhdentoista vuotiaana piti ensikerran päästä ripille. Ja silloin Simon, joka itsekin oli hyvin köyhä, otti pojan luokseen, ettei tämä joutuisi hänen vaimonsa sukulaisten elätettäväksi, ja ollen hyvä ja suvaitsevainen hän antoi hänelle asunnon ja ruoan sekä salli hänen käydä ripillä ja jatkaa opintojaan läheisessä veljien koulussa.

Huone, jossa Zéphirin nukkui, entinen romuhuone, oli häntä varten sisustettu hyvin siististi. Sen ikkuna oli melkein maanrajassa koulun takana, torin yksinäisimmässä kulmassa. Kun nuori apuopettaja Mignot, joka asui ensimmäisessä kerroksessa, puheena olevana aamuna läksi ulos, huomasi hän että ikkuna oli selko selällään. Mignot, innostunut kalastaja kun oli, tahtoi käyttää hyväkseen ensimmäisiä lupapäiviä ja meni onkivapa olallansa kalastamaan Vervillelle, pienelle joelle, joka virtaa läpi Mailleboisin tehdaskaupunginosan. Hän oli talonpojan poika ja oli mennyt Beaumontin normaalikouluun aivan samoin kuin hän olisi voinut mennä hengelliseen seminaariinkin, päästäkseen raskaista maatöistä. Hän oli vaalea, tukka lyhyeksi leikattu, kasvot suuret ja rokonarpiset, mikä teki hänet kovan näköiseksi, vaikka hän pohjaltaan ei ollut paha, vaan koetti ainoastaan välttää kaikkea mikä estäisi hänen kohoamistaan virassa. Vaikka hän oli jo kahdenkymmenenviiden vuotias ei hän kiirehtinyt menemään naimisiin, vaan odotti mitä olosuhteet hänestä tekisivät. Zéphirinin avoin ikkuna hämmästytti häntä siihen määrään, että hän lähestyi ja katsahti huoneeseen, vaikkakaan asiassa ei ollut mitään tavatonta, sillä pienokainen tavallisesti nousi sangen varhain.

Kauhistuneena Mignot pysähtyi ja huusi hirveän pelästyksen valtaamana:

– Hyvä Jumala! lapsi raukka!.. Hyvä Jumala! mitä tämä on? mikä hirveä onnettomuus!

Pienessä, vaaleilla tapeteilla varustetussa huoneessa vallitsi hiljaisuus ja rauha. Pöydällä oli pieni värillinen pyhän neitsyen veistokuva, muutamia kirjoja ja huolellisesti järjestettyjä pyhimysten kuvia. Pieni, valkea vuode oli koskematon, lapsi ei ollut mennyt nukkumaan. Lattialla oli ainoastaan kaatunut tuoli. Ja matolla vuoteen edessä makasi Zéphirin raukan pieni ruumis, puettuna paitaan, kasvot sinertävinä, kuristettuna, kaula, jossa näkyi inhottavan murhaajan sormenjäljet, paljaana. Rikkirevityn, likaisen paidan alta näkyivät laihat, väkivaltaisesti väännetyt jalat, asennossa, joka selvään osoitti luonnottoman ilkityön tapahtuneen. Mutta pää oli, huolimatta sinertävästä kalpeudestaan suloinen ja kaunis, vaalea, kiharainen enkelinpää, kasvot hennot kuin tytön, siniset silmät, hieno nenä ja pieni, ihastuttava suu sekä hymykuopat poskissa.

Kauhistuneena Mignot huusi lakkaamatta:

– Oi! Hyvä Jumala! oi! Hyvä Jumala! hirveä tapaus!.. Oi! Hyvä Jumala! apuun, tulkaa apuun!

Neiti Rouzaire, opettajatar, kiiruhti paikalle kuullessaan huudot. Hän oli varhain aamulla mennyt puutarhaan katsomaan kasviksiaan, jotka ankaran sateen jälkeen olivat virkistyneet. Hän oli kolmenkymmenenkahden vuoden ikäinen, punakka, suuri ja tukeva eikä juuri kaunis. Hänellä oli pyöreät kesakkoiset kasvot, suuret harmaat silmät, väritön ja terävä nenä, joka ilmaisi viekasta ja saitaa kovuutta. Vaikka hän oli ruma, kerrottiin alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin mieltyneen häneen, mikä seikka takasi hänelle varman ylenemisen. Hän oli muuten täydellisesti isä Quandieun, seurakunnan kirkkoherran, Kapusiinimunkkien ja vieläpä veljienkin vallassa, ja hän vei itse oppilaansa katkismuskuulusteluihin ja jumalanpalvelukseen.

Nähdessään kamalan näyn, alkoi hän vuorostaan huutaa.

– Laupias Jumala! armahda meitä!.. Se on murha, teurastus, perkeleen teko, oi Jumala armahda!

Nähdessään että Mignot aikoi hypätä sisään ikkunasta, esti hän häntä.

– Ei, ei! älkää menkö, täytyy kutsua ihmisiä ensin.

Mutta juuri kun hän kääntyi mennäkseen hakemaan ihmisiä, huomasi hän isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen, jotka tulivat Lyhyeltä kadulta, missä Geneviève ja vanhat rouvat olivat nähneet heidän kulkevan. Hän tunsi heidät ja nosti kätensä taivasta kohden ikäänkuin itse Jumala olisi ilmestynyt.

– Oi! isäni, oi! veljeni, tulkaa pian, pahahenki on käynyt täällä!

Munkit lähestyivät ja heidät valtasi hirveä väristys. Samalla kun lujatahtoinen ja päättäväinen isä Philibin pysyi äänettömänä, puhkesi herkkätuntoinen veli Fulgentius huudahduksiin, aina haluten pistäytyä esiin.

– Lapsi raukka!.. Mikä kirottu rikos! niin suloinen lapsi, niin hyvä, paras oppilaamme ja niin hurskas, niin harras!.. Meidän täytyy tutkia asiaa, emme voi jättää sitä tähän.

Ja ilman että neiti Rouzaire uskalsi vastustaa harppasi hän ensimmäisenä ikkunalaudan yli isä Philibinin seuraamana, joka, huomattuaan ruumiin vieressä paperipallon, meni heti ja otti sen ylös. Opettajatar ei mennyt sisään. Pelosta tai ennemmin varovaisuudesta ei opettajatar mennyt sisään, ja hän pidätti Mignotakin vielä vähän aikaa. Se mitä Jumalan palvelijat saattavat tehdä, ei ehkä ole soveliasta yksinkertaisille opettajille. Sillä aikaa kun veli Fulgentius hyöri uhrin ympärillä koskematta siihen ja, päästäen yhä uusia huudahduksia, otti isä Philibin paperikäärön ja näytti tarkasti tutkivan sitä. Hän seisoi selkä ikkunaan päin, ja ulos ei näkynyt muuta kuin kyynäspäiden liikkeet, eikä ensinkään paperia, jonka kahinaa vaan kuului. Tätä kesti muutamia silmänräpäyksiä. Ja kun Mignot vuorostaan hyppäsi huoneeseen huomasi hän, että paperikäärö oli tehty sanomalehdestä, ja että sanomalehden sisässä oli kapea, valkoinen, rutistunut ja tahrattu paperiliuska.

– Mitä se on?

Jesuiitta katseli apulaista ja sanoi rauhallisesti, paksulla, verkkaisella äänellään:

– Se on eilispäivän, elokuun toisen päivän "Petit Beaumontais" ja omituista on, että lehden sisässä on rutistuneena kirjoituskaava… Katsokaahan hieman.

Hän ei voinut olla paperia näyttämättä, koska Mignot oli jo huomannut sen. Ja hän piti sitä paksuilla sormillaan, antamatta näkyä muuta kuin sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", kirjoitettuina kauniilla käsialalla, englantilaiseen tapaan. Kaava oli likainen ja riekaleina. Apuopettaja ehti ainoastaan vilkaista siihen, sillä ulkoa kuului uusia kauhun huudahduksia.

Markus saapui ja hänessä pienen, kurjan ruumisraukan näkeminen herätti kauhua ja suuttumusta. Kuuntelematta opettajattaren selityksiä, hän työnsi hänet pois tieltä ja harppasi ikkunalaudan yli, tahtoen tutkia ja saada selvitystä asiaan. Munkkien läsnäolo kummastutti häntä, ja apuopettaja kertoi että hän itse ja neiti Rouzaire olivat kutsuneet heidät, kun he kulkivat ohi juuri silloin kun rikos keksittiin.

– Älkää koskeko mihinkään, älkää muuttako mitään, huusi Markus. Jonkun täytyy heti juosta pormestarin luo ja santarmihallitukseen.

Ihmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi juoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin vieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan mielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin pöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät kamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli myöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan isä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti kädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa. Jesuiitta oli kääntynyt hetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi lähelle Markusta.

– Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin lattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut pistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä onnistunut, kuristi hän lapsen… Te näette, että sylen tahraamassa paperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä… Eikö niin? herra Mignot, käärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.

– Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.

Kun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi hänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen yläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut revittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää hänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa, olivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa hämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.

Markus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki, lausuen itsekseen.

– Niin, niin, tätä on purtu … oh! tästä todistuksesta ei ole paljon hyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla. Painettu kirjoitus on persoonatonta… Kas! mutta tässä alhaalla on jonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.

Isä Philibin lähestyi hitaasti.

– Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta, jonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa vieressä puhkaisseet paperin.

– Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa selvää.

Sitten Markus huomasi revityn paikan.

– Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä…

Oletteko löytäneet palasen.

Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen, koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais" – lehteä voi selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli, miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden sisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.

Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.

– Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän luolansa pohjalla!

Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja santarmien tuloa.

– Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.

– Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias, sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö kukaan saattanut häntä kotiin?

– Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana. Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä, ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi kynttilän.

Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:

– Mitä kello oli silloin?

– Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi juuri.

Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen, jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.

– Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä yöksi.

– Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.

Markus sekaantui taas keskusteluun.

– Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?

– Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan edessä.

Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.

– Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa antaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan huolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.

Munkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan sanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä, katsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa, jokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten kaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä hänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.