Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia

ENSIMÄINEN LUKU

Tämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin kalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas Kuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä, joita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen tähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa äänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin ratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja aaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain saadakseni vielä lasillisen ennen illallista.

– Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.

– Äänestin sen puolesta.

Hän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani huolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä vähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien vieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut siihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.

– Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.

Minä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.

Mitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei – en ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin "Karkuriksi", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)

Ja kuitenkin – kuinka nyt sanoisinkaan – olin "hilpeällä tuulella", tunsin itseni "iloiseksi", olin suloisessa hiprakassa.

– Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain puolesta, minä selitin. – Juuri vaimot, sisaret ja äidit – ja ainoastaan nämä – ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen ruumisarkkuun…

– Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi, keskeytti Charmian.

– Hän on. Hän oli. Hän ei ole. Hän ei ole koskaan ollut. Meidän ystävyytemme ei ole milloinkaan niin huono kuin sellaisina hetkinä, jolloin oleskelen hänen seurassaan ja näyttää siltä, kuin olisin oikein hänen helmaystävänsä. Hän on oikein valehtelijain ruhtinas. Hän on vilpittömin totuuden lausuja. Hän on ylevä seuralainen, jonka keralla saa vaeltaa jumalien pariin. Mutta hän on myöskin Viikatemiehen liittolainen. Hänen tiensä johtaa alastomaan totuuteen ja kuolemaan. Hän suo kirkkaita näkyjä ja sekavia unia. Hän on elämän vihollinen ja julistaa viisautta, joka ulottuu elämän kaikkien näkyjen tuolle puolen. Hän on aina valmis murhaamaan ja hän surmaa nuorison.

Ja Charmian katsoi minuun, ja minä ymmärsin hänen kummastelevan, mistä olin saanut kaiken tämän.

Minä puhuin edelleen. Kuten sanoin – olin hiukan kiihtyneellä tuulella. Moninaisia ajatuksia liikkui ai voissani kuin kotonaan. Jokainen ajatus ryömi pikku kammiossaan valmiiksi pukeutuneena ovelle, ikäänkuin joukko vankeja, jotka keskiyöllä odottavat, että vankila murretaan auki. Ja jokainen ajatus oli näky, loistava, tarkasti rajoitettu. Aivoni olivat ikäänkuin alkoholin kirkkaan, valkoisen tulen valaisemat. Tuliliemi oli vaeltamassa Totuuden polkua ja paljasti syvimmät salaisuutensa. Ja minä toimin hänen tulkkinaan. Mielessä liikkui joukoittain muistoja kuluneesta elämästäni, kaikki järjestykseen asetettuina kuten sotamiehet suuressa katselemuksessa. Minun tarvitsi vain itse valita. Olin ajatusten vallitsija, ilmaisumuotojen mestari, kykenin vähintäkään erehtymättä valitsemaan tapaukseni ja rakentamaan esitykseni. Sillä Tuliliemen tapana on aina pettää ja houkutella, antaa älyn mielijohteiden juurtua, kuiskata avoimeen korvaan kiusallinen käsityksensä totuudesta, kutoa purpurainen säije arkielämän yksitoikkoiseen loimeen.

Minä hahmoittelin elämäni Charmianin nähtäväksi ja selitin, minkälainen luonteeni oikeastaan oli. Minulla ei ollut laisinkaan perinnöllisiä alkoholistin taipumuksia. Olin syntynyt vapaana elimellisestä alkoholin-halusta. Tässä suhteessa olin täysin normaalinen. Alkoholi oli maku, jonka olin itse hankkinut, ja sen hankkiminen oli ollut tuskallista. Alkoholi oli ollut hirveän vastenmielistä – kuvottavampaa kuin yksikään lääke. En edes nytkään pitänyt sen mausta. Join alkoholia vain sen vuoksi, että se teki pirteäksi. Ja viidennestä aina viidenteenkolmatta ikävuoteeni asti en ollut suurestikaan siihen kiintynyt. Kahden vuosikymmenen vastahakoinen oppiaika oli tarvittu, jotta elimistöni liian suurta vastusta tekemättä sietäisi alkoholia, jotta sisimmässäni rupeisin haluamaan alkoholia.

Kuvasin ensimäisiä otteluitani alkoholin kanssa, kerroin ensimäisistä humaltumistapauksista ja niitä seuraavista käänteistä ja tehostin aina, että lopulta minut oli voittanut vain se seikka, että alkoholia oli niin helposti saatavissa. Eikä siinä kyllin, että alkoholia oli aina ollut niin helposti saatavissa, vaan jok'ikinen kehitysvaihe elämässäni oli vetänyt minua sen puoleen. Katujen sanomalehtipoikana, merimiehenä, kaivostyömiehenä, vaeltajana etäisissä maissa – kaikkialla ja aina, kun ihmiset kerääntyivät vaihtamaan ajatuksia, rähisemään, nauramaan ja antautumaan uhkarohkeisiin yrityksiin tai hengähtämään ja koettamaan unohtaa uuvuttavien öiden ja päivien yksitoikkoisen raadannan, aina he kokoontuivat kapakkaan. Kapakka oli yhtymäpaikka. Ihmiset kerääntyvät sinne nykyään aivan samoin kuin esihistorian ihmiset kyyristyivät nuotion ääreen maaluolansa edustalle.

Johdatin Charmianin mieleen Etelämeren saarten lauttasuojat, joihin häntä ei oltu milloinkaan päästetty ja minne kähärätukkaiset ihmissyöjät olivat paenneet naistensa luota juhlimaan ja juomaan itsekseen, nuo pyhitetyt alueet, jotka kuolemanrangaistuksen uhalla olivat naisilta kiellettyjä. Nuoruudessani olin kapakan avulla saattanut paeta naisten ahdashenkistä vaikutusta miesten vapaaseen maailmaan. Kaikki tiet johtivat kapakkaan. Seikkailujen tuhannet polut yhtyivät kapakan luona ja jatkuivat sitten taas halki kaiken maailman.

– Pääasia on se, minä lopetin saarnani, että juuri alkoholin helppo saanti on saattanut sen minulle maistumaan. Minä en välittänyt siitä laisinkaan. Tapani oli nauraa sille. Mutta tässä minä nyt istun lopulta juopon himoa tuntien. Kaksikymmentä vuotta kesti, ennenkuin se juurtui minuun, ja sitten se on kasvanut kymmenen vuoden kuluessa. Eikä tämän himon tyydyttäminen ole ensinkään hyvä vaikutukseltaan. Luonteeltani olen terve ja hilpeä. Mutta sittenkin – kun olen vaeltamassa Tuliliemen parissa, kärsin suunnattomasti älyllisen pessimismin kirouksesta.

– Mutta, kiiruhdin lisäämään (minä kiiruhdan aina lisäämään), Tulilientä on myöskin kohdeltava oikeudenmukaisesti. Hän lausuu totuuden. Ja siinäpä juuri kirous piileekin. Niin sanotut elämäntotuudet eivät ole totta. Ne ovat elämänvalheita, joista elämä elää, ja Tuliliemi osoittaa ne valheellisiksi.

– Eikä se suinkaan tee elämää siedettävämmäksi, virkkoi Charmian.

– Aivan oikein, minä myönsin. – Ja se on juuri kaikkein helvetillisintä. Tuliliemi vie kohti kuolemaa. Sen vuoksi minä äänestin tänään, kuten kerroin. Selailin entistä elämääni ja näin, kuinka alkoholin saanti oli totuttanut minut mieltymään siihen. Näes, yhtä sukupolvea kohti syntyy verraten harvoja alkoholisteja. Ja alkoholistilla tarkoitan ihmistä, jota niin sanoakseni koko ruumiillinen kemia vastustamattomasti ajaa alkoholia kohti. Kaikkein useimmat juopot syntyvät vailla tätä himoa, päin vastoin – he tuntevat itse asiassa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan. He eivät pääse makuun ensimäisestä tai kahdennestakymmenennestä, eivätpä edes sadannestakaan lasista. Mutta he oppivat, aivan samoin kuin oppii tupakoimaan; vaikka tupakkaan tottuu paljoa helpommin kuin alkoholiin. Sen oppii siitä syystä, että ainetta on saatavissa. Naiset tuntevat sen kyllä. He saavat suorittaa maksun – vaimot, sisaret ja äidit. Ja kun he kerran pääsevät äänestämään, niin he äänestävät kieltolain puolesta. Ja parasta on se, ettei tuleva sukupolvi joudu laisinkaan kärsimään siitä. Kun alkoholia ei ole enää saatavissa, kun ei ole enää synnynnäistä taipumusta siihen, silloin ei myöskään kaipaa sitä. Tämä merkitsee, että kypsyneemmässä ijässä elämä käy rikkaammaksi niille nuorille pojille, jotka varttuvat – niin, myöskin nuorille tytöille, jotka kerran joutuvat elämään yhdessä heidän kanssaan.

– Miksi et kirjoittaisi kaikkea tuota tulevien nuorten miesten ja naisten tähden? kysyi Charmian. – Miksi et kirjoittaisi sitä opettaaksesi vaimoja, sisaria ja äitejä äänestämään oikealla tapaa?

– Alkoholistin muistelmia, virkoin ivaten – tai oikeastaan sen sanoi Tuliliemi. Sillä hän istui rinnallani pöydän ääressä, missä pidin ihmisystävällistä puhettani, ja Tuliliemen tavallisia kepposia on muuttaa hymy vähimmättäkään varoituksetta ivan irvistykseksi.

– Ei laisinkaan, lausui Charmian välittämättä Tuliliemen karkeudesta – kuten niin moni nainen on oppinut tekemään. – Sinä et ole koskaan ollut alkoholisti, vaan aivan tavallinen ryyppymies, joka on oppinut tuntemaan Tuliliemen seurustelemalla monta vuotta hänen parissaan. Kirjoita vaan ja anna kirjalle nimi "Alkoholimuistelmia".

TOINEN LUKU

Ennenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua myötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun pitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen mies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla ei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin. En ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A: sta Ö:hön asti, ja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse koskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä juon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään. Tahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta normaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana mikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä, parantumattomasta, todellisesta juoposta.

Yleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies, jonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti tapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja ylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja. Hän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.

Toisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin "tuulessa" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu kumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole hänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai avata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia näkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja pukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren elämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä kohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt on Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on kenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus seisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että koko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi vapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on kylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää voivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden tarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat silloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.

Kaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden toiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko kauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti kirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu halu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat itsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään paremman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut luontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun. Mutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät itsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään uutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota nimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää seisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta. Hän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja maa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun aikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi, joutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä on sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita mielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä. Ne sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat yksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen tiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin unet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi lähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän katselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen filosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen lävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus petosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista hän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa. Hänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo, lapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän lävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta, likaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä narrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin oliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä ei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän itsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän tietää sen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin kuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu elämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha, nopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia kestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen ystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.

KOLMAS LUKU

Olin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli kuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta puolen mailin¹ päästä viemään hänelle olutta. – Ja varo nyt kaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin kotoa.

Muistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton kannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse jaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta. Silloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi minun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset aineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut hyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. "Isot ihmiset" tiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä. Se vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen joutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko läikyttänyt maahan.

Olin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi asettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa. Siitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti tuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin nähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin kasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut ensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten sen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri ja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina, on vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin ikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin mahdollista.

Minua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni, että perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen mailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin nähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten väljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin sillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.

Eikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen kyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja alkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan, että kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän auranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset melkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle, että aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään vielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä ja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma keinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin itseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.

Koko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa minut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin perin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat painoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui kaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö, joka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut myrkytetyksi.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina kartoin olutta yhtä tarkoin kuin keittiön liettä, kun olin kerran sattunut polttamaan itseni siinä. Isot ihmiset olivat oikeassa. Olut ei soveltunut lapsille. Isoille se ei tehnyt mitään, mutta saattoivathan he myöskin vaikeudetta nauttia pillereitä tai risiiniöljyä.

Minä voin varsin hyvin elää oluetta, ja olisin varsin hyvin voinut tulla toimeen ilman sitä aina kuolinpäivääni asti. Mutta olosuhteet määräsivät toisin. Jokaisessa maailman kolkassa, missä sitten jouduin elämään, seisoi Tuliliemi viittoillen minulle. Häntä oli mahdoton karttaa. Mutta meidän täytyi seurustella keskenämme kaksikymmentä vuotta, ennenkuin minussa kehittyi salaisesti kasvava mieltymys tuohon lurjukseen.

NELJÄS LUKU

Seuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä kertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan. Vanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat muuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle, ikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen aikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini usein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista sukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia kuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin yksi ainoa amerikkalainen perhe.

Eräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en saata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa oli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut siellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken aikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului useita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia ja rähiseviä enoja.

Äkkiä alkoivat tytöt kirkua: "tappelu". Rynnättiin katsomaan. Miehet ryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia ja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen oli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä kuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä ja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät sormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin sanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt saisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi; joka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä siinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan kiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän liikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He olivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat saivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön lujittamaan uutta ystävyyttä.

Pian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten karkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut heidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan porilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi kauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän tuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla ihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat puolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.

Keittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä levottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti kävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että kemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla saapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että mentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin päähän – siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti liikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten, hiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla – niin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun lemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan pikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä itse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat parinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan käsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät. Mutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein ylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista tietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin mies.

Tuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän tuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä juomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia varten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa käsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista soittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan nuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan, venytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti minusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän ääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin vain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa. Sikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata itselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien heistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli laskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä tämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat ja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka hullusti kävikin.

Kun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti tarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle riitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut tutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta onnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan minun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain viinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän ääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi lasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu – kauhu, joka minun täytyy selittää.

Äidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä, että kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät, olivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti oli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita romaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan erikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin kuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan, että jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla varma siitä, että "saa puukon selkäänsä". Hän käytti mielellään sanontatapaa: "saa puukon selkäänsä".

Vaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään, miten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt haluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut vielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan. Uskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen luonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus vieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala italialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle oli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua puukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy sitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä oli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne olivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat tai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia laseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja säkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi, tuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin taitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä ja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin sydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui. Ne muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan äärelleni.

Mitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin katsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut sellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni, ja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei hän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän. Mutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä, huonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin pahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain kaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin päätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi nieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä myrkkyä se oli lapsen limakalvolle.

Kun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä kummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän poikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni samalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin. Hänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta. Hän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan italialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen tekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani, hillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.

Dominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi kertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön katoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni kerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin kieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He olivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli punainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa. Ja Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.

Jos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä, jos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle, en olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt tanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua kohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta minulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon tunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita työnnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen polttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto selkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava mistä hinnasta tahansa.

Kun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin, miksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle. Olin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin kohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni. Olin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö, johon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna pelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti, ettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko tuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan kummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin automaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.

Lopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin juovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat parhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni vieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat hyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli minustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä ei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian alkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli eteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien reunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein, ikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti päistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta. Hoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan. Kun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä tyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.

Nyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa. Päätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin käsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat. Juomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos olisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut. Joka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään noista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän kinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen itseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä. Mutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani, tahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain työläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan, ja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät silmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän matkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne saavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen. Tytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja tukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn, erään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua henkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja kuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat saadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta myöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä nukuksissa koko yön.