Monte-Criston kreivi

1. Marseille – Tulo

Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin, sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti, että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä, joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies, joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä, solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

– Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. – Mitä on tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

– Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, – suuri onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme kunnon kapteenimme Leclèren.

– Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

– Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, – ja olette varmasti tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka…

– Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti tyyntyneenä. – Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

– Hän on kuollut.

– Pudonnutko mereen?

– Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

– Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. – Valmiina laskemaan ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

– Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

– Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin hän oli kuollut… Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä, El Giglio – saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies alakuloisesti hymyillen, – sotia kymmenen vuotta englantilaisia vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

– Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka näytti yhä enemmän rauhoittuvan, – olemmehan kaikki kuolevaisia, ja täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin olevan…

– Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

– Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. – Pitäkää kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

– Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

– Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès huomatessaan laivanisännän levottomuuden, – niin tässä on tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai – kuusivuotias, jokseenkin synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

– No, herra Morrel, sanoi Danglars, – tiedätte jo, mikä onnettomuus meitä on kohdannut. Tiedättehän?

– Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

– Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä, niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

– Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi sopivaa ankkuroimispaikkaa, – mutta minun mielestäni ei tarvitse olla niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa keneltäkään.

– Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti vihan liekki, – niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin. Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

– Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, – niin se oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

– Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

– Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, – tulkaahan tänne.

– Anteeksi, sanoi Dantès, – heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

– Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki oli tapahtunut; sitten hän huusi:

– Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

– Katsokaahan, sanoi Danglars, – hän luulee toden totta jo olevansa kapteeni.

– Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

– Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus, herra Morrel.

– Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. – Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars'in otsalle.

– Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. – Nyt, kun laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

– Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

– Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

– Tapasitteko siis hänet, Edmond?

– Tapasin.

– Marsalkanko?

– Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

– Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

– Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

– Näitte siis keisarinkin?

– Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

– Ja puhuitteko hänen kanssaan?

– Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

– Ja mitä hän sanoi?

– Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen, missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."

– Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. – Se on Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès, kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen Dantèsia ystävällisesti olalle, – teitte oikein noudattaessanne kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille koitua ikävyyksiä.

– Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. – Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista, jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi, sanoi Dantès, – tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat. Sallittehan minun poistua?

– Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

– No, sanoi hän, – hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

– Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

– Sitä parempi, vastasi tämä, – sillä ikäväähän on nähdä toverin rikkovan velvollisuutensa.

– Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, – eikä siinä ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

– Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille erästä hänen kirjettään?

– Kuka?

– Dantès.

– Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

– Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

– Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

– Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

– Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

– Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän käärön ja kirjeen Dantèsille.

– Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, – mutta jos hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

– Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille mitään, sanoi hän. – Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

– No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

– Olen.

– Eipä se kestänyt kauan.

– Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen samalla kuin luotsikin.

– Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

– Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

– Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

– Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

– Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä poika.

– Ja … kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, – oletteko kuullut, että isäni voi kai hyvin?

– Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

– Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

– Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut mitään.

Dantès hymyili.

– Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

– No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

– Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

– Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

– Ahaa, sanoi laivanisäntä, – en enää kummastele, miksi hän on kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

– Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. – Hän on morsiameni.

– Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

– Ei meille, vastasi Dantès.

– No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, – en enää pidätä teitä. Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

– En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

– Olette säästäväinen poika, Edmond.

– Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

– Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua tervehtimään.

– Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

– Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

– Ei.

– Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle tuotavaksi?

– Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

– Mennäksenne naimisiin?

– Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

– Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès. Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille ennen kuin kolmen kuukauden päästä… Mutta kolmen kuukauden päästä teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta miestä olalle, – ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

– Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. – Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.

Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

– Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille, rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: Che a compagne, a padrone.¹ Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen, niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

– Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin laivanisännän molempiin käsiin. – Herra Morrel, minä kiitän teitä isäni ja Mercedeksen puolesta.

– Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja tulkaa sitten luokseni.

– Saanko ensin soutaa teidät maihin?

– Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

– Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

– Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, – jos olisitte Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne toimessaan?

– Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, – kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

– Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.

Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

– Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

– Johan sen sanoin.

– Saanko ottaa veneenne?

– Saatte.

– Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

– Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.

2. Isä ja poika

Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo. Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni hänen takanaan huusi:

– Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän syliin vapisten ja aivan kalpeana.

– Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. – Oletko sairas?

– En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

– Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.

– Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. – Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.

– Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

– Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, – se on onni.

– Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

– Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

– Mitä tämä on? sanoi nuori mies. – Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

– Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen pidättää poikaansa.

– Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

– Tarpeetonta, sanoi vanhus, – viini on loppunut.

– Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. – Mitä, onko viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

– En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

– Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, – jätinhän teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

– Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi, että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta. Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle ikävyyksiä…

– Mutta, huudahti Dantès, – minähän olin Caderousselle sataneljäkymmentä frangia velkaa.

– Niin olit, sopersi vanhus.

– Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

– Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla! mutisi nuori mies.

– Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

– Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. – Sinä olet täällä, ja kaikki on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

– Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, – ottakaa, ottakaa ja lähettäkää heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa, viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

– Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

– Minun tietysti … sinun …! meidän…! Ota, osta ruokaa, ole onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

– Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. – Sinun luvallasi käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa, luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni ostaa jotakin.

– Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

– Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu toivottamaan onnea paluusi johdosta.

– Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän ajattelee, mutisi Edmond. – Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin kahdenkymmenenviiden tai – kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

– Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

– Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

– Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me olemme kuitit.

– Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet meille palveluksia, sanoi Dantès; – sillä kun ei ole enää heille velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

– Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" – "Niin, minä itse", vastasi hän – "Luulin sinun olevan Smyrnassa." – "Olin kyllä siellä, sillä palaan juuri sieltä." – "Ja Edmond, missä se poika on?" – "Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin, jatkoi Caderousse, – saadakseni puristaa ystävän kättä.

– Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, – kuinka hän pitää meistä.

– Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista silmistä.

– Enhän toki, sanoi hän, – nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän, isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, – ellei naapurimme Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen käytettävinään.

– En, poikaseni, sanoi Caderousse, – en tarvitse mitään, sillä, Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt hyväkseni.

– Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

– Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin väleihin herra Morrelin kanssa?

– Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

– Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä hänen luonaan.

– Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha Dantès. – Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

– Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

– Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

– Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. – Minulla oli kova kiire luoksenne.

– Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi Caderousse. – Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata laivanisäntää.

– Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, – ja uskon hänen ymmärtäneen syyni.

– Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

– Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

– Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen takana.

– Mercedeskö? sanoi vanhus.

– Niin, isä, vastasi Dantès, – ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän saada mennä Catalansiin.

– Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, – ja Jumala siunatkoon sinua vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

– Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. – Kylläpä te pidätte kiirettä, ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

– Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi tulee.

– Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, – niin viisaasti teet pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

– Miksi niin?

– Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

– Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti levottomuus.

– Niin, jatkoi Caderousse, – hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia. Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua hylätä.

– Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, – että ellen olisi kapteeni…

– No, no! sanoi Caderousse.

– Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, – minulla on paremmat ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

– Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. – Hyvähän on olla luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä tulevaisuuden toiveistasi.

– Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti häntä Senac-kadun kulmassa.

– No, sanoi Danglars, – tapasitko hänet?

– Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

– Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

– Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

– Parasta on odottaa! sanoi Danglars. – Hän hätiköi mielestäni liikaa.

– Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

– Hän on kai sitten hyvin iloinen?

– Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

– Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

– Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä tulee kapteeni.

– Mitä vielä, sanoi Danglars. – Hän ei ole vielä kapteeni.

– Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, – sillä muuten tästä lähin tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

– Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, – niin hän pysyy sinä, mikä hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

– Mitä sillä tarkoitat?

– En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut kauniiseen katalonialaistyttöön?

– Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

– Selitähän.

– Minkä tähden?

– Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

– Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

– No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

– En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut, uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo mainitsin.

– Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

– No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin, on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen, punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".