Nimensä pilannut kaupunki

Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt – se oli selvää; mutta mikä oli se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se muistiinsa – hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa – mahdollisia palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia – , mutta yksikään niistä ei tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa arvoiselta – sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt muistamaan niitä tehneensä. No, niin – no niin – minkä laatuinen olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta? Ahaa – sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä kerrassaan – hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi, lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän – ja ikävän elävästi – Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa – hän ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se ratkaisu siis oli harhaus – hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua. Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei ollut mihinkään – miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä. Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa innostui oitis uutteraan ponnisteluun.

Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim. hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden, mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt, se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt – sen täyttä arvoa tuntematta. – Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan osannut uida.

Kah – siinähän oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut – mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. – Toden totta, sellaistahan toki oli helppo hakea – paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli hämärästi, että hän se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle maininnutkin kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.

Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen kaikille muillekin pääporvareille – yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan. Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä Richardsin saamasta kirjeestä – käsialakin ja allekirjoitus samat – , mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.

Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut urakka, mutta suoriutuivat he siitä.

Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta dollaria – satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.

Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti itsekseen: – Hänen kissansa on saanut poikasia, – ja meni kysymään keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti, ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta – hänen anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. – Ja Pinkerton – Pinkerton – hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli menettävänsä. – Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli itsekseen: – Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.

Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien puolisot alkoivat huomautella hänelle:

– Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina – mutta älkää siitä vielä kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.

Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.

Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli maataloa – mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa ennenkuin se on ammuttu.

Wilsonit hautoivat upeata uutuutta – pukutanssiaisia. He eivät antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja arvelivat sen panevansa toimeen – "ja jos sen teemme, niin tietysti kutsumme teidät". – Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen: – Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit – eihän heiltä sellaisiin varoja liikenisi. – Noista yhdeksästätoista rouvasesta huomautti useakin miehelleen: – Se on hyvä aatos; me pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja sitten me panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin saavat oikein hävetä.

Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin. Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin – velaksi. He ostelivat rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja muusta antaen tunnusteen – kymmenelle päivälle asetetun. Piankin palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. – Wilcoxin kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut; mitään ei ole tapahtunut – käsittämätön salaisuus kerrassaan.

Oli toinenkin mies ällistyksissään – pastori Burgess. Päiväkausia näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä, kuiskasi: – Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana – ja katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.

III

Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut, pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan, suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä. Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut 68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia pukuja käyttäneet.

Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti, holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa virkistämiseksi.

Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina – kuten aina; mutta kun viimein pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi. (Kätten taputusta.) – Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva – yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko – ottaako kukin teistä – vastaan tämän suuren luottamustehtävän? – (Myrskyistä suostumusta.) – Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton – pitäkää huolta siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan vieraaseen penniin – pitäkää varanne, että pysyttekin tässä vaelluksessa. – ( – Pidämme, pidämme! – ) – Tässä ei ole paikallaan tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken – joista muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä omamme; olkaamme tyytyväisiä. – (Suosionosoituksia.) – Minä lopetan. Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon, mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.

Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr. Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän luki sen sisällön – verkalleen ja painavasti – kuulijakunnan tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka jokainen sana vastasi kultaharkkoa:

– Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä: "Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus." – Sitten hän jatkoi: – Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu – mikä onkin epäilemätöntä – , niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi kautta maan – mr. Billsonille!

Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman sorisevana supinan aalto – tämänlaisena kuiskeena: – Billson! huh, pentele, tämä on liian paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille – tai kellekään – Billsonko! Jo nyt jotakin! – Ja samassa salpasi kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.

Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson kysäisi purevasti:

– Miksi te nousette, mr. Wilson?

– Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi te nousette.

– Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.

– Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.

Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:

– Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.

Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:

– John Wharton Billson!

– Kas niin! – huusi Billson, – mitä on teillä nyt sanottavana puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä yrittänyt?

– Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee, niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin sen sanamuodon salaisuuden.

Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: – Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! – Burgess nakutteli vasarallaan ja sanoi:

– Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle kirjelmän – ja nyt sen muistankin – , niin minulla on se vielä.

Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet kehoittelivat:

– Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?

Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:

– Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: "Sinä et suinkaan ole huono mies. (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) Mene ja tee parannus." (Jupinaa: – Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) – Tämän, – selitti puheenjohtaja, – on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow G. Wilson.

– Kas siinä! – huusi Wilson; – se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.

– Vai siepattu! – kivahti Billson. – Kyllä minä näytän, ettette te eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa —

Puheenjohtaja: – Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen! Istukaa, molemmat, minä pyydän.

He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä asemaa. Hän sanoi:

– Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu —