Jenkkejä maailmalla II

XVIII LUKU

Vanhat kylpylät – Kumma ilmestys – Kuulu näköala – Turvavartiamme. – Kuulu näköala – Kerakin herran kohtalo – Taborin vuori – Mitä sen laelle näkyy – Muisto ihmeellisestä puutarhasta – Naisprofeetta Deborahin talo.

Uimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna auringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy yhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja, mutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia apuneuvoja kuin "Telttaelämää Pyhässä maassa", "Maa ja kirja" ja muuta samanlaista kirjallisuutta – kalastusvehkeitä meillä ei ollut. Tiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä näimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he eivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.

Emme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta olisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä tuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada selville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi osoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut jonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää Paavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi paikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi, että Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on "maininnut" sen.

Aamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan. Ja nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä – rosvo, mielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän oli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori – ehkä noin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut uhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine tupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa. Kaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli täynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin oma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä varsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän poikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy, Saladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina mittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän oli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti haalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja etupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen patteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten veitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty huotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja persialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä, että ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain mahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten rautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa kohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka mitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi toivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään ja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan tai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna tähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen turhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna tämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen itsetyytyväisyyteen.

"Kuka tuo on? Mitä tämä tietää?" tämä kysymys kulki väreillen pitkin koko linjaamme.

"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka maassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa maailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia kristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!"

"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät matkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän hetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?"

Dragomaani nauroi – ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei ole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt, joka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe olisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi hänet kuin postimerkin – dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä aivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen kuulumattomaan – iski silmää.

Kun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa; kun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta hän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta että yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan muka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin, ettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava maankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja arabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä osastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään epäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi – ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat lukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän naamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi kaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku joskus lähtisi häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne. Minkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme meriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan ruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin suotta – dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.

Minä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas Salomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään tuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko. Pyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä päähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit vuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa kaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin että se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen silmäni ja kurkistin sisään – se oli täynnään ruostehilsettä kuin vanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin laukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia tunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja käännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän hylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus olikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä. Hän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki pakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä maksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa valtion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.

Nyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten lelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista itsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja uhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden uhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että muka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.

Saavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun tulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta alempana – ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella kirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja ikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta sitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki ne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle, peittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan. Niistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon Hermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan, Jordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin kaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan pitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen suuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen, Jordanin suu ja niska, Safed, "kukkulalle rakettu kaupunki", yksi juutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he luulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan, osa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa, Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):

"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa, eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."

Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia (arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra, rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään, löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten ratsujoukkojen hyökkäykset.

Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.

Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla vilkastuttamaan.

Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa – se on kauas näkyvä maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis. Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor, yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori. Hermon pohjoisessa – Bashanin pöytämämaa – pyhä kaupunki Safed, joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella – terässininen kolkka Galilean merta – satulahuippuinen Hattin, perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä – nämä täydentävät taulun.

Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä. Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin. Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt, on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa. Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne. Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset, ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan, uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja tosiaan, tärkein ihme onkin säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien, joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman, keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti – luonnossahan semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista – ja porttikäytävän pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä. Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän, mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia" puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta, ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita, jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa, niitty, vuori, taivas – kaikki on kullasta – runsasta, mehevää ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen vallannut.

Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) – ei mitään muuta kuin vähän vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa, jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.

Esdraelonin kenttä – "kansain taistelutanner" – saa vain ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania, Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita, Egyptin sankareita ja Napoleonia – sillä kaikki he ovat täällä taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa, saa tuntea surua ja pettymystä.

Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli, Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.