Viimevuotiset ystävämme

8.
ULKOMAANKIRJEENVAIHTAJAMME

Lontoossa

Rakas kotiväki.

Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle; emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani, sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja kirjoittanut.

Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä, varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.

Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella – ja ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan, matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.

Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta, kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu, että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda sitä.

Queenstownissa erosimme herra Lennoxista – hän on eräs uusi tuttavani – ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja lauloi katsoen minuun:

 
Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn? Hän rannoilla kulkee Killarneyn. Hänen silmänsä hurma on vaara ja turma, sillä kumma on katse Kate Kearneyn. Typerää, vai mitä?
 

Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille, osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät, sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran, minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi virnistellen:

– Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne jenkkien parhaalla voiteella.

Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua, tytöt? Minä pidän matkustamisesta.

En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat, ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä – ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista ja metsä syvän tumma – koko matkan olin ihastuksissani ja samoin oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä mikään saanut häntä hämmästymään.

Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:

– Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden

keskellä!

Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. – Miten sievä se on! Mennään

sinne joskus, eikö niin isä?

Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. – Emme, kultaseni,

jollet tahdo olutta. Se on panimo.

Äänettömyys – sitten Flo huudahtaa: – Hirveätä, tuolla on

hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.

– Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa rautaketjuja.

– Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.

– Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.

– Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.

– Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia maisemasta.

Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti, etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä: tavarat vaikuttavat huokeilta – kauniit silkkinauhatkin maksavat vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja hienolta?

Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:

– No, mitä nyt, neiti?

Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti luukun kiinni mumisten: – Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas luukun ja sanoin: – Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.

Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme. Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on Wellingtonin herttuan asunto.

Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat, joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä, joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin tahtonut piirtää heidät.

Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat – vanhat miehet, lihavat naiset, pienet lapset – ja nuoret harrastavat samalla hakkailua. Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on aika hauska keksintö.

Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako, että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta – sanon vain että se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

Keskiyöllä

On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin, jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä kun voimme.

He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

 

Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet, jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

Amynanne

Pariisissa

Rakkaat tytöt!

Viime kirjeessäni kerroin teille Lontoossa olostamme – miten ystävällisiä Vaughanit meille olivat ja miten hauskoja kutsuja he järjestivät. Minä nautin eniten käynnistä Hampton Courtissa ja Kensington-museossa. Hamptonissa näin Rafaelin luonnoksia ja museossa Turnerin, Lawrencen, Reynoldsin, Hogarthin ja muiden suuruuksien maalauksia.

Richmond Parkissa vietimme ihanan päivän. Teimme sinne aito englantilaisen huviretken ja siellä oli minulle yllin kyllin upeita tammia ja saksanhirviä piirrettäväksi; sain kuulla myös satakielen laulavan, ja nähdä leivosten kohoavan korkealle pilviin. Fredin ja Frankin ansiosta näimme Lontoota mielin määrin, ja sieltä oli hyvin ikävä lähteä. Sillä vaikka englantilaiset vastahakoisesti avaavat ovensa ulkomaalaisille, niin sen tapahduttua heidän vieraanvaraisuudelleen ei ole vertaa. On toiveita tavata Vaughanit ensi talvena Roomassa. Minulle on kauhea pettymys, jos emme tapaa, sillä Grace ja minä olemme ylimmät ystävät ja pojat ovat oikein mukavia – etenkin Fred.

No niin, olimme tuskin ehtineet asettua tänne, kun hän taas ilmestyi eteemme ja kertoi tulleensa lomalle ja olevansa menossa Sveitsiin. Täti oli alussa vähän pidättyväinen, mutta Fred selitti asian niin rauhallisesti, ettei täti voinut huomauttaa mitään, ja nyt kaikki sujuu erinomaisesti.

Fred puhuu ranskaa kuin äidinkieltään, enkä ymmärrä miten tulisimme toimeen ilman häntä. Setä osaa tuskin sanaakaan ja puhuu itsepäisesti englantia hyvin kovalla äänellä, ikään kuin saisi siten ihmiset paremmin ymmärtämään. Täti ääntää vanhanaikaisesti, ja vaikka Flo ja minä luulimme osaavamme ranskaa aika hyvin, huomasimme ettemme osaakaan, ja olemme hyvin onnellisia, että meillä on Fred 'puhemiehenä', kuten setä sanoo.

Meillä on suurenmoista täällä! Aamusta iltaan katselemme nähtävyyksiä, syömme lounaamme jossakin hauskassa kahvilassa ja joudumme kaikenlaisiin hassuihin seikkailuihin. Sateiset päivät vietän Louvressa ja nautin tauluista. Jo nyrpistäisi varmaan nenäänsä hienoimmille, koska hän ei ymmärrä taidetta; mutta minäpä ymmärrän ja kehitän arvostelukykyäni ja makuani parhaani mukaan.

Jo pitäisi varmaan enemmän kuuluisuuksien muistoesineistä, minä olen nähnyt Napoleonin kolmikulmaisen hatun ja harmaan takin, hänen poikansa kehdon ja hänen vanhan hammasharjansa ja lisäksi Marie Antoinetten pienen kengän, Saint Denis'n sormuksen, Kaarle Suuren miekan ja paljon muita mielenkiintoisia esineitä. Kun tulen kotiin, saatte kuulla niistä tuntimääriä, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.

Palais Royal on taivaallinen paikka – siellä on niin paljon jalokiviä ja ihania tavaroita, että olen aivan onneton, kun en voi ostaa niitä. Fred olisi halunnut lahjoittaa minulle jotakin, mutta en tietystikään suostunut. Boulognen metsä ja Champs Elysées ovat myös suurenmoiset.

Olen nähnyt keisarillisen perheen monta kertaa. Keisari on ruma, ankaran näköinen mies, keisarinna taas kalpea ja kaunis, mutta mauttomasti pukeutunut – hänellä oli purppuranpunainen puku, vihreä hattu ja keltaiset hansikkaat. Pikku Napoleon on komea poika, hän juttelee opettajan kanssa ja heittelee lentosuukkoja ihmisille ajaessaan nelivaljakossa; kuskeilla on punaiset silkkitakit ja edellä ja jäljessä kulkee ratsuvartio.

Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan häntä. Se on tosi ranskalaista.

Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen tavannut – paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi. Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.

Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.

Adieu, halaan teitä kaikkia…

Vôtre Amie.

Heidelbergissä

Rakas äiti.

Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.

Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole kokenut mitään niin romanttista – kuutamo, joki, laivasilta, vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.

Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa – luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta, jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä, sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.

Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran, että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon, Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on nöyryyttävää.

Nyt seuraa sitten vakava asia – se tapahtui näet täällä ja Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: – Voi sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika älykäs ja hyvin rikas – vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon tytöt helposti tarttuvat.

Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan. Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää, että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen – irstaan näköiselle paronille – jotain ihastuttavasta vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua – Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin. Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua jännitti vähän.

Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen, että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit. Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani, mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi – äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

– Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä. Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: – Tahdon, kun hän kysyy minulta: – Tahdotko tulla vaimokseni?

 

Olen kertonut tämän tietysti aivan luottamuksellisesti. Älä ole levoton minun takiani; muistathan että olen sinun järkevä Amysi; saat olla varma, etten tee mitään ajattelematonta. Lähetä minulle niin paljon neuvoja kuin haluat, noudatan niitä, jos voin. Jospa nyt voisin nähdä sinut ja puhua kanssasi, äiti kulta. Rakasta minua ja luota minuun.

Oma Amysi.