Viimevuotiset ystävämme

Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat. Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut rangaistuksensa.

Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:

– Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!

– Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen toisella hänelle kahvikuppia.

– Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.

– Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.

– Se on tylliä.

– Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?

– Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!

– En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää erehdyksen, eikö niin?

– Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.

Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen, hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan herran osoittavan heille alamaisuutta.

– Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.

– En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.

– No – tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja – ja – tuota kangasunelmaa – ymmärräthän, nauroi Laurie.

Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:

– Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen huvitellessanikin. Ja tämä – hän kosketti pukuansa – no, harso on halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä tyhjästä.

Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt, miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan. Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.

15.
HYLLYLLÄ

Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté. Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan. Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa huudahdukseen: – Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa, koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä ilonpitoa kotona, oli vastauksena: – Ei, se häiritsee lapsukaisia. Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut, hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä, jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa, kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin, mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut, että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan, kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua. Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

– En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

– Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

– Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet ovat hirveän itsekkäitä – parhaimmatkin heistä.

– Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä olet itse tehnyt väärin.

– Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

– Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

– Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

– Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on sinussa, Meg.

– Kuinka niin?

– Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

– Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on kaksi lasta hoidettavanani.

– Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua sinulle ihan suoraan – muista, että oma äitisi tässä säälii ja nuhtelee.

– Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni kaikenlaista.

Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä enemmän.

– Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit erehtyvät – olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma, että asia korjaantuisi ajoissa.

– Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä miten voin osoittaa sen.

– Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina lastenkamarissa.

– Eikö minun sitten pitäisi olla?

– Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi, älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi parasta teille kaikille.

– Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?

– Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja, joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille. Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään, järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.

– Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.

– Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä. Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin, keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.

– John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.

– Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit, jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.

– Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä, mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut asiasta.

– Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon teitä kaikkia!

Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla sai mitä ikinä halusi.

Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki äidin hellät hyväilyt.

Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan. Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan, suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon masentavan virkeän näköisenä.

– Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.

– Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.

– Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?

– Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.

Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:

– No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?

– Vain sinua, rakas.

– Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?

– Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit kuinka väsynyt, miksen sitten minä?

– Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi vanhanaikainen John.

– Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana nyökätessään teekannun takaa miehelleen.

– Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä. John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan, sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti ja kuului pieni, kärsimätön ääni:

– Avaa ovi, Demi tattoo teetä!

– Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään avaamaan ovea.

– Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli himoiten piparkakkuja.

– Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.

– Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään ja sanoi Megille:

– Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.

– Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan saavuttaisiin lastenkamariin.

Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti kävelyretket ennen aamua.

Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.

Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:

– Vielä tokelia, äiti.

– Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. – Emme saa rauhaa ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus, että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin, Meg.

– Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.

– Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan niin kuin äiti on käskenyt!

– Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.

– Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse mene.

– Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.

Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:

– Ole lempeä hänelle, John!

Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui, kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua. Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista, ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.

Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus, joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi yläkertaan ja rukoili:

– Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.

– Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.

– Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään siitä, että oli pettänyt poikansa.

– Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu tähän, minä hoidan hänet.

– Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.

– Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.

Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen koskaan tarvinnut katua sitä.

– Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?

– Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko päivän.

Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.

– Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.

Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä nikottaen katuvaisena:

– Demi on kiltti jo.

Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa. Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta. John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa, mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä ottelusta kuin koko päivän työstä.

Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:

– Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille. Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua, sillä minä en yksinäni selviä Demistä.

Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä, että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.

Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen. Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:

– Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.

John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin Johnin puheet.

– Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja lisäsi ääneen:

– Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?

– Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja konserttihattuni.

– Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se pannaan päähän?

– Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin. Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.

– Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.

– Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas vireeseen. Mennäänkö, John?

– Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?

– No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin. Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden, sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?

Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä vastaan.

Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut, mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen, tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.