Kalevala / Калевала

Seitsemäs runo

 
Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,
petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Uip' on vielä yötä kaksi,
kaksi päiveä pisintä.
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi.
Kun ei ole kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika,
voi poika polon-alainen,
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aina aalloissa asua,
veen selällä seurustella.
"Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautime
suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Ellös olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu,
kantoi vanhan Väinämöisen,
viepi tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi.
Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen,
vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli,
ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta,
kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän nousemista,
auringon ylenemistä.
Pesi siitä pitkät pöyät,
laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella,
luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille,
kuuntelihe, kääntelihe:
kuulevi mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin,
pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle,
vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama."
Työnnälti venon vesille,
kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon.
Siinä itki Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra!
Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän:
olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi,
kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemästä,
urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.
Itse airoille asettui,
soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan,
viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,
urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
lapioinnut lainehia
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikäni,
puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä puut purevi,
kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka leppä leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni
näillä mailla vierahilla,
äkkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emäntä,
siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke, Väinämöinen,
uikuta, uvantolainen!
Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kyläinen syönti
hyvissäki vierahissa;
mies on maallansa parempi,
kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille,
elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan saapuville?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta,
jos saatat omille maille,
oman peltoni perille,
oman käen kukkumille,
oman linnun laulamille!
Otatko kultia kypärin,
hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
En kysele kultiasi,
halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia,
hopeat hevon helyjä.
Taiatko takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille,
oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille,
oman peltosi perille."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa,
kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille:
työnnän seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi,
kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi.
"Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Väinämöisen,
istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä,
kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen,
tahi ei ilta ennättäne:
josp' on päätäsi ylennät,
kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi,
paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
 

Kahdeksas runo

 
Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
maan kuulu, ve'en valio.
Istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pukehissa puhta'issa,
valke'issa vaattehissa;
kultakangasta kutovi,
hope'ista huolittavi
kultaisesta sukkulasta,
pirralla hope'isella.
Suihki sukkula piossa,
käämi käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hope'inen pirta piukki
neien kangasta kutoissa,
hope'ista huolittaissa.
Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä.
Tuossa päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kaari on kaunis taivahalla,
neiti kaaren kannikalla,
kultakangasta kutovi,
hope'ista helkyttävi.
Vaka vanha Väinämöinen
heti seisatti hevosen.
Tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja kysyvi:
"Miksi neittä korjahasi,
tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuohon vastaeli:
"Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Kun kävin mataramaalla,
keikuin keltakankahalla
eilen iltamyöhäsellä,
aletessa aurinkoisen,
lintu lauleli lehossa,
kyntörastas raksutteli:
lauleli tytärten mielen
ja lauloi miniän mielen.
"Mie tuota sanelemahan,
linnulta kyselemähän:
'Oi sie kyntörastahainen!
Laula korvin kuullakseni:
kumman on parempi olla,
kumman olla kuuluisampi,
tyttärenkö taattolassa
vai miniän miehelässä?'
"Tiainenpa tieon antoi,
kyntörastas raksahutti:
'Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi;
vilu on rauta pakkasessa,
vilumpi miniävalta.
Niin on neiti taattolassa,
kuin marja hyvällä maalla,
niin miniä miehelässä,
kuin on koira kahlehissa.
Harvoin saapi orja lemmen,
ei miniä milloinkana.'"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiaisen virret,
rastahaisen raksutukset!
Lapsi on tytär kotona,
vasta on neiti naituansa.
Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!
En ole mitätön miesi,
uros muita untelompi."
Neiti taiten vastaeli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin,
urohoksi arveleisin,
jospa jouhen halkaiseisit
veitsellä kärettömällä,
munan solmuhun vetäisit
solmun tuntumattomaksi."
Vaka vanha Väinämöinen
jouhen halki halkaisevi
veitsellä kärettömällä,
aivan tutkaimettomalla;
munan solmuhun vetävi
solmun tuntumattomaksi.
Käski neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastaeli:
"Ehkäpä tulen sinulle,
kun kiskot kivestä tuohta,
säret jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen pirahtamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
ei tuosta kovin hätäile:
kiskoipa kivestä tuohta,
särki jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen pirahtamatta.
Kutsui neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastoavi,
sanovi sanalla tuolla:
"Sillenpä minä menisin,
kenp' on veistäisi venosen
kehrävarteni muruista,
kalpimeni kappaleista,
työntäisi venon vesille,
uuen laivan lainehille
ilman polven polkematta,
ilman kouran koskematta,
käsivarren kääntämättä,
olkapään ojentamatta."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Liene ei maassa, maailmassa,
koko ilman kannen alla
mointa laivan laatijata,
vertoani veistäjätä."
Otti värttinän muruja,
kehrävarren kiertimiä;
läksi veistohon venosen,
satalauan laittelohon
vuorelle teräksiselle,
rautaiselle kalliolle.
Veikaten venettä veisti,
purtta puista uhkaellen.
Veisti päivän, veisti toisen,
veisti kohta kolmannenki:
ei kirves kivehen koske,
kasa ei kalka kalliohon.
Niin päivällä kolmannella
Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
Paha vartta vaapahutti.
Kävipä kivehen kirves,
kasa kalkkoi kalliohon;
kirves kilpistyi kivestä,
terä liuskahti liha'an,
polvehen pojan pätöisen,
varpahasen Väinämöisen.
Sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti:
veri pääsi vuotamahan,
hurme huppelehtamahan.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
noin on lausui ja pakisi:
"Oi sie kirves kikkanokka,
tasaterä tapparainen!
Luulitko puuta purrehesi,
honkoa hotaisnehesi,
petäjätä pannehesi,
koivua kohannehesi,
kun sa lipsahit liha'an,
solahutit suonilleni?"
Loihe siitä loitsimahan,
sai itse sanelemahan.
Luki synnyt syitä myöten,
luottehet lomia myöten,
mutt' ei muista muutamia
rauan suuria sanoja,
joista salpa saataisihin,
luja lukko tuotaisihin
noille rauan ratkomille,
suu sinervän silpomille.
Jo veri jokena juoksi,
hurme koskena kohisi:
peitti maassa marjan varret,
kanervaiset kankahalla.
Eik' ollut sitä mätästä,
jok' ei tullut tulvillehen
noita liikoja veriä,
hurmehia huurovia
polvesta pojan totisen,
varpahasta Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
ketti villoja kiveltä,
otti suolta sammalia,
maasta mättähän repäisi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän;
ei vääjä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä.
Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Vaka vanha Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi;
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni.
Jo kohta kylä tulevi:
kolme tietä kohtoavi.
Vaka vanha Väinämöinen
ajavi alinta tietä
alimaisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
vammojen vakittajata?"
Olipa lapsi lattialla,
poika pieni pankon päässä.
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
kivun kiinniottajata,
vammojen vakittajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.
Kysyi kynnyksen takoa,
anoi alta ikkunaisen:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
salpoa verisatehen,
suonikosken sortajata?"
Akka oli vanha vaipan alla,
kielipalku pankon päässä.
Akka varsin vastaeli,
hammas kolmi kolkkaeli:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
verisynnyn tietäjätä,
kivun kiinniottajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
tämän tulvan tukkijata,
veren summan sulkijata?"
Ukko oli uunilla asuva,
halliparta harjun alla.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,
jalommatki jaksettuna
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn säätämällä:
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet niemien nenistä,
kannakset kape'immilta."
 

Yhdeksäs runo

 
Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,
nousi reestä nostamatta,
yleni ylentämättä;
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan:
ei veä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,
hurmetta jalon urohon.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Verta on seitsemän venettä,
kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi
lattialle laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti,
veestä maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
mykelti molempiansa
vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi,
suu sinervän siittäjiksi.
"Neiet käyä notkutteli,
astui immet pilven äärtä
utarilla uhkuvilla,
nännillä pakottavilla.
Lypsit maalle maitojansa,
uhkutit utariansa;
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.
"Yksi lypsi mustan maion:
vanhimpainen neitosia;
toinen valkean valutti:
keskimäinen neitosia;
kolmas puikutti punaisen:
nuorimpainen neitosia.
"Ku on lypsi mustan maion,
siitä syntyi meltorauta;
ku on valkean valutti,
siit' on tehtynä teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.
"Olipa aikoa vähäinen.
Rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä tulta tuntemahan.
"Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi:
oli polttoa poloisen,
rauta raukan, veikkosensa.
"Rauta pääsi piilemähän,
piilemähän, säilymähän
tuon tuiman tulen käsistä,
suusta valkean vihaisen.
"Siitä sitte rauta piili,
sekä piili jotta säilyi
heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi poiat hautelevi.
"Rauta suossa soikottavi,
veteläisessä venyvi;
piili vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,
koivun kolmen juuren alla.
Ei toki pakohon pääsnyt
tulen tuimista käsistä;
piti tulla toisen kerran,
lähteä tulen tuville
astalaksi tehtäessä,
miekaksi taottaessa.
"Susi juoksi suota myöten,
karhu kangasta samosi;
suo liikkui suen jälessä,
kangas karhun kämmenissä:
siihen nousi rautaruoste
ja kasvoi teräskaranko
suen sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.
"Syntyi seppo Ilmarinen,
sekä syntyi jotta kasvoi.
Se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara käessä,
pihet pikkuiset piossa.
"Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,
levitystä lietsimille.
Näki suota salmekkehen,
maata märkeä vähäisen,
läksi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
tuohon painoi palkehensa,
tuohon ahjonsa asetti.
"Jo joutui suen jälille,
karhun kantapään sijoille;
näki rautaiset orahat,
teräksiset tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.
"Sanovi sanalla tuolla:
'Voi sinua, rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,
alahaisessa asussa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhun askelissa!'
"Arvelee, ajattelevi:
'Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,
ahjohon asettelisin?'
"Rauta raukka säpsähtihe,
säpsähtihe, säikähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä!
Tuli ei polta tuttuansa,
herjaele heimoansa.
Kun tulet tulen tuville,
valkean varustimille,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi:
miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'
"Senp' on päivyen perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin sepon pajahan.
"Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli.
Lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki:
rauta vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi,
venyi vehnäisnä tahasna,
rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.
"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi,
kovin raivoksi rupeat,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsiasenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
rauan tempasi tulesta,
asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.
"Viel' oli pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi
ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen
itse tuota arvelevi.
Laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi,
rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä.
Lentelevi, liitelevi
ympäri sepon pajoa.
"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä!
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille rakettaville!'
"Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,
katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli
rautoja rakettavia,
teräksiä tehtäviä.
"Lenteä hyrähtelevi;
viskoi Hiien hirmuloita,
kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
kusiaisen kutkelmoita,
sammakon salavihoja
teräksenteko-mujuihin,
rauankarkaisu-vetehen.
"Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
luulevi, ajattelevi
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,
kantaneheksi simoa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
'Kas nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentamiksi!'
"Siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan
pois tulesta tuotaessa,
ahjosta otettaessa.
"Sai siitä teräs pahaksi,
rauta raivoksi rupesi,
petti, vaivainen, valansa,
söi kuin koira kunniansa:
veisti, raukka, veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi vuotamahan,
hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.
"Ohoh sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
teräs tenhon-päivällinen!
Siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,
ylen suureksi sukesit?
"Et sä silloin suuri ollut
etkä suuri etkä pieni,
et kovin koreakana
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit,
rieskasena riuottelit
nuoren neitosen nisissä,
kasvoit immen kainalossa
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa liejuna lepäsit,
seisoit selvänä vetenä
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
muutuit tuolla maan muraksi,
ruostemullaksi rupesit.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sua hirvet suolla hieroi,
peurat pieksi kankahalla,
susi sotki sorkillansa,
karhu kämmenyisillänsä.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa suosta sotkettihin,
maan muasta muokattihin,
vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa kuonana kohisit,
läikyit lämminnä vetenä
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla,
sepon seisontasijoilla,
takehinta-tanterilla.
"Joko nyt suureksi sukenit,
äreäksi ärtelihit,
rikoit, vaivainen, valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sa syrjit syntyäsi,
sukuasi suin pitelit?
"Ku käski pahalle työlle,
kenp' on kehnolle kehoitti?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Ei isosi, ei emosi
eikä vanhin veljiäsi,
ei nuorin sisariasi
eikä muu sukusi suuri:
itse teit tihua työtä,
katkoit kalmankarvallista.
"Tule nyt työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi valitan!
Enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.
"Piäty, veri, vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä,
asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!
"Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos!
Sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi,
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa,
kuin on maahan vuotamassa,
rikoille ripajamassa.
"Et sä, maito, maahan joua,
nurmehen, veri viatoin,
miesten hempu, heinikkohon,
kumpuhun, urosten kulta.
Syämessä sinun sijasi,
alla keuhkon kellarisi;
sinne siirräite välehen,
sinne juoskos joutuisasti!
Et ole joki juoksemahan
etkä lampi laskemahan,
suohete solottamahan,
venelotti vuotamahan.
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen, putoamasta!
Kun et tyy'y, niin tyrehy!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna.
"Jos et tuostana totelle,
viel' on muita muistetahan,
uuet keinot keksitähän:
huuan Hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan,
ilman tilkan tippumatta,
punaisen putoamatta,
veren maahan vuotamatta,
hurmehen hurajamatta.
"Kun ei lie minussa miestä,
urosta Ukon pojassa
tämän tulvan tukkijaksi,
suonikosken sortajaksi,
onp' on taatto taivahinen,
pilven-päällinen jumala,
joka miehistä pätevi,
urohista kelpoavi
veren suuta sulkemahan,
tulevata tukkimahan.
"Oi Ukko, ylinen luoja,
taivahallinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän!
Veä päälle lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkkimeksi,
tulevalle tukkeheksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"
Sillä sulki suun vereltä,
tien on telkki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan
tekemähän voitehia
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.
Poikanen meni pajahan,
läksi voitehen tekohon;
tuli tammi vastahansa.
Kysytteli tammeltansa:
"Onko mettä oksillasi,
alla kuoresi simoa?"
Tammi taiten vastoavi:
"Päivänäpä eilisenä
sima tippui oksilleni,
mesi latvalle rapatti
pilvistä pirisevistä,
hattaroista haihtuvista."
Otti tammen lastuloita,
puun murskan murenemia;
otti heiniä hyviä,
ruohoja monennäköjä,
joit' ei nähä näillä mailla
kaikin paikoin kasvaviksi.
Panevi pa'an tulelle,
laitti keiton kiehumahan
täynnä tammen kuoriloita,
heiniä hyvännäköjä.
Pata kiehui paukutteli
kokonaista kolme yötä,
kolme päiveä keväistä.
Siitä katsoi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Ei ole voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Pani heiniä lisäksi,
ruohoa monennäöistä,
kut oli tuotu toisialta,
sa'an taipalen takoa
yheksältä loitsijalta,
kaheksalta katsojalta.
Keitti vielä yötä kolme,
ynnähän yheksän yötä.
Nostavi pa'an tulelta,
katselevi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Olipa haapa haaraniekka,
kasvoi pellon pientarella.
Tuon murha murenti poikki,
kaikki kahtia hajotti;
voiti niillä voitehilla,
katsoi niillä katsehilla.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun lie näissä voitehissa
vian päälle vietävätä,
vammoille valettavata,
haapa, yhtehen paratkos
ehommaksi entistäsi!"
Haapa yhtehen parani
ehommaksi entistänsä,
kasvoi päältä kaunihiksi,
alta aivan terveheksi.
Siitä koitti voitehia,
katselevi katsehia,
koitteli kiven koloihin,
paasien pakahtumihin:
jo kivet kivihin tarttui,
paaet paatehen rupesi.
Tuli poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta;
ne työnti ukon kätehen:
"Siin' on voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset,
vaikka vuoret voitelisit,
kaikki kalliot yheksi."
Koki ukko kielellänsä,
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,
voitehet vaka'isiksi.
Siitä voiti Väinämöistä,
pahoin-tullutta paranti,
voiti alta, voiti päältä,
kerta keskeä sivalti.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani lihoilla,
en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla.
Josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu,
nuot on katsehet vakaiset,
murti se puolipyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin:
lyökse sinne, lyökse tänne,
vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja kiisti,
työnti tuosta tuskapäitä
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulalle
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Tukun silkkiä sivalti,
senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi,
sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä,
kapaloivi kaunoisilla
polvea pojan pätöisen,
varpahia Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Siteheksi Luojan silkki,
Luojan kaapu katteheksi
tälle polvelle hyvälle,
vakaisille varpahille!
Katso nyt, kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
jottei vietäisi vioille,
vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen.
Pian pääsi terveheksi;
liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan terveheksi,
keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi,
päältä päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä,
paremmaksi tuonoistansa.
Jo nyt jaksoi jalka käyä,
polvi polkea kykeni;
ei nuuru nimeksikänä
vaikerra vähäistäkänä.
Siitä vanha Väinämöinen
siirti silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana!
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei uron osoannassa,
vallassa väkevänkänä."