Vapaudesta

Missä määrin opit, jotka itsestään ovat omiansa tekemään mitä syvimmän vaikutuksen mieleen, jäävät siihen kuolleeksi uskoksi, tulematta koskaan toteutetuksi mielikuvituksessa, tunteissa, ymmärryksessä, siitä on esimerkkinä se tapa, jolla useimmat uskovaiset tunnustavat kristinuskoa. Kristinuskolla ymmärrän minä tässä samaa kuin kirkot ja lahkot sinä pitävät – Uuden Testamentin perusohjeita ja opetuksia. Kaikki kristinuskon tunnustajat pitävät näitä pyhinä ja hyväksyvät ne laiksi. Mutta tuskin on liikaa sanoa, ettei yksi kristitty tuhannesta ohjaa tahi tuomitse omaa käytöstänsä näiden lakien mukaan. Se ohje, johon hän liittyy, on hänen kansansa, säätyluokkansa tahi uskonlahkonsa tapa. Hänellä on siis toisaalla kokoelma siveysopillisia perusohjeita, joita hän uskoo erehtymättömän viisauden hänelle ilmoittaneen johdoksi hänen elämälleen; ja toisaalla joukko jokapäiväisiä huomioita ja tapoja, jotka jonkun matkaa yhtyvät muutamiin noita perusohjeita toisiin eivät niinkään pitkältä, ovatpa suoraan joitakin vastaan ja ovat ylimalkaan sovittelu kristinuskon sekä maallisen elämän etujen ja mielijohteitten välillä. Ensimmäiselle näistä ohjeista omistaa hän kunnioituksensa, toista hän todella noudattaa. Kaikki kristityt uskovat, että autuaat ovat köyhät ja halvat ja ne jotka kärsivät pilkkaa maailmassa; että helpompi on kamelin mennä neulan silmän läpi kuin rikkaan miehen tulla taivaan valtakuntaan; ettei heidän pidä tuomitseman, ettei heitä tuomittaisi; etteivät he saa ensinkään kirota; että heidän tulee rakastaa lähimaistaan niinkuin itseään; että jos joku ottaa heidän viittansa, heidän pitää sille antaa takkinsakin; ettei heidän pidä huolehtiman huomisesta päivästä; että jos he tahtovat olla täydellisiä, tulee heidän myydä kaikki mitä heillä on ja antaa köyhille. He eivät teeskentele sanoessaan, että he uskovat kaikkia näitä. He uskovat niitä, niinkuin ihmiset uskovat kaikkea, mitä he ovat kuulleet aina ylistettävän, vaan ei koskaan pantavan keskustelun alaiseksi. Mutta siitä elävästä uskosta puhuen, joka määrää ihmisen käytöksen, uskovat he näitä oppeja juuri saman verran kuin he tavallisesti niiden mukaan elävät. Oppilauseet sinään ovat sopivia aseiksi vastustajia vastaan; ja se on ymmärrettävää, että ne vedetään esiin, milloin mahdollista, ikäänkuin syiksi kaikkeen siihen, mitä tehdään semmoista, jota kiitettäväksi ajatellaan. Mutta jos joku muistuttaisi, että perusohjeet vaativat äärettömän paljon muuta, jota eivät he ajattelekaan tehdä, ei hän voittaisi sillä mitään, vaan luettaisiin hän niihin sangen epäsuosittuihin henkilöihin, jotka tahtovat olla parempia kuin muut ihmiset. Opeilla ei ole mitään voimaa tavallisiin uskovaisiin – ne eivät ole valta heidän mielessään. Heillä on tavanmukainen kunnioitus niiden äänteitä vastaan, mutta ei tunnetta, joka sanasta vie sen käsitteesen ja joka panee vastaanottamaan ne ja saa heidät muodostumaan ohjeen mukaan. Heti kuin käytös on kysymyksessä, katselevat he ympärilleen A: ta ja B: tä, nähdäkseen mihin saakka on Kristusta seurattava.

Me saamme olla vakuutetut siitä, ettei ensimäisten kristittyjen laita ollut tämä, vaan kerrassaan toinen. Jos näin olisi ollut, niin kristinusko ei olisi koskaan noussut halveksittujen juutalaisten vähäpätöisestä lahkosta Rooman keisarikunnan uskonnoksi. Kuin heidän vihollisensa sanoivat: "Katsokaa, kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan", jota huomautusta ei luultavasti kukaan nyt enää tee, niin oli kristityillä varmaan paljon elävämpi tunto uskonsa tarkotuksesta kuin heillä koskaan sitten on ollut. Ja tämä seikka on luultavasti pääasiallisena syynä siihen, että kristinusko nyt niin vähän edistyy laajentamassa alaansa ja kahdeksantoista vuosisadan jälkeen on vielä rajoittunut melkein vaan europalaisiin ja europalaisten jälkeläisiin. Huolellistenkin uskovaisten, joille heidän oppinsa on täyttä totta ja jotka panevat suuremman merkityksen useaankin niitä kuin ihmiset yleensä tekevät, käy tavallisesti niin, että se osa, joka täten on verraten vaikuttavana heidän mielissään, on se, jonka Kalvin tahi Knox ovat keksineet tahi joku muu luonteeltaan hyvin heidän itsensä kaltainen mies. Kristuksen sanat ovat tehottomina heidän mielessään, synnyttäen tuskin muuta vaikutusta kuin niitä tekee paljas kuunteleminen niin lempeitä ja suloisia sanoja. Epäilemättä on monta syytä siihen, että opit, jotka ovat jonkun lahkon tunnusmerkkiä, säilyttävät paremmin elonvoimaansa, kuin kaikille tunnustetuille lahkoille yhteiset, ja että lahko-oppien opettajat näkevät enemmän vaivaa pitääkseen niiden merkitystä eleillä, mutta yksi syy on varmaan se, että noita lahko-oppeja useammin tutkistellaan ja niitä pitää useammin puolustaa julkisia kieltäjiä vastaan. Sekä opettajat että oppilaat nukkuvat paikalleen heti kuin vihollinen lakkaa kuulumasta kentällä.

Sama totuus vallitsee, ylimalkaan sanoen, kaikissa perinnäisissä opeissa – opeissa viisaudesta ja elämänkokemuksesta sekä siveysopista ja uskonnosta. Kaikki kielet ja kirjallisuudet ovat täynnä yleisiä huomioita elämästä, sekä mitä se on että kuinka siinä on käyttäydyttävä; huomioita, joita kukin tuntee, joita kukin kertaa tahi hyväksyen kuulee, jotka käyvät selvistä totuuksista, mutta joiden merkityksen useimmat ihmiset vasta sitten oikein oppivat, kuin kokemus, enimmäkseen kova kokemus, on sen tehnyt heille täydeksi todeksi. Kuinka usein ihmiselle, kärsiessään jonkun arvaamattoman onnettomuuden tahi erehdyksen alaisena, muistuukaan mieleen sananparsi, koko hänen elinajallaan tuttu, jonka merkitys, jos hän olisi sen koskaan ennen niin tuntenut kuin nyt, olisi hänet pelastanut onnettomuudesta. Tosin on tähän muitakin syitä kuin keskustelun puute: on monta totuutta, joiden täyttä merkitystä ei voi selvittää, ennenkuin oma kokemus on sen opettanut. Mutta paljon niidenkin merkityksestä olisi ymmärretty, ja se mitä ymmärrettiin olisi syvemmälle painunut mieleen, jos ihminen olisi tottunut kuulemaan ihmisten, jotka asian ymmärtävät, todistelevan puolesta ja vastaan. Ihmisten surkea taipumus lakata ajattelemasta asiaa, kuin ei se enää ole epäilyksen alainen, on syynä puoliin heidän onnettomuuksiinsa. Eräs nykyajan kirjailija on sattuvasti puhunut ratkaistun mielipiteen syvästä unesta.

Mitä, kysyttäneen. Onko yksimielisyyden puute välttämätön ehto totiseen tietoon? Onko tarpeen jonkun osan ihmiskuntaa pysyä erehdyksessään, jotta joku kykenisi pääsemään totuuteen? Lakkaako uskonkappale olemasta todellinen ja elävä, heti kuin se yleisesti tunnustetaan – ja eikö asiaa koskaan perinpohjin ymmärretä ja tunneta, jollei siitä ole jotakin epäilystä? Häviääkö totuus ihmisiltä kohta kuin he yksimielisesti hyväksyvät sen? Edistyneen intelligenssin korkein tarkotus ja paras tulos, on tähän saakka ajateltu, on enemmän ja enemmän yhdistää ihmiskuntaa tärkeitten totuuksien tuntemisessa: kestääkö nyt intelligenssi vaan sen aikaa, kunnes se pääsee tarkotuksensa perille? Häviävätkö valloituksen hedelmät voiton täydellisyyden vuoksi?

Minä en ensinkään väitä sitä. Ihmiskunnan edistyessä oppien luku, joita ei enää keskustella eikä epäillä, on yhä kasvamassa; ja, ihmiskunnan tilan voi melkein arvostella niiden totuuksia luvun ja arvon mukaan, jotka ovat päässeet siihen ettei niistä enää kiistellä. Totisen riidan lakkaaminen kysymyksestä toisensa perään on välttämätöntä mielipiteen vakautumiseksi; ja vakautuminen on yhtä hyödyllinen tosien mielipiteitten suhteen kuin se on vaarallinen ja vahingollinen, kuin mielipide on väärä. Mutta vaikka tämä ajatusten eroavaisuuden asteettainen supistaminen on välttämätön sanan kummassakin merkityksessä, koska ei sitä voi välttää eikä ilman sitä tule toimeen, niin ei ole meidän pakko siitä päättää, että kaikki sen seuraukset ovat hyödyllisiä. Menettäminen niin tärkeän apukeinon totuuden valistuneesen ja elävään käsitykseen, kuin lähtee pakosta selvittää sitä vastustajille tahi puolustaa heitä vastaan, ei tosin riitä täydellisesti vastaamaan totuuden yleisen tuntemisen onnea, vaan on kuitenkin melkoinen korvaus siitä. Missä ei tuota onnea enää ole olemassa, tunnustan että minua ilahuttaisi nähdä ihmiskunnan opettajain koettavan hankkia korvausta siitä; koettavan keksiä jotakin keinoa tehdäkseen kysymyksen vaikeudet niin selväksi oppilasten tajuntaan, kuin tyrkyttäisi niitä heille kääntämisinnoissaan vastaisen mielipiteen puolustaja.

Mutta sen sijaan, että he tätä varten keinoja keksisivät, ovat he päästäneet entisetkin käsistään. Sokrateksen dialektiset väittelyt, joista Platonin dialogeissa on niin loistavia näytteitä, olivat sellainen keino. Ne olivat oikeastaan negatiivista keskustelua filosofian ja elämän suurista kysymyksistä, ja erinomaisella taidolla pyrkivät ne vakuuttamaan jokaista, joka oli ainoastaan omistanut perinnäisen mielipiteen yleislauselmat, ettei hän ymmärtänyt asiaa – ettei hän vielä ollut antanut määrättyä sisällystä tunnustamillensa opeille; jotta hän, huomattuaan tietämättömyytensä, joutuisi oikealle tielle päästäksensä lujan uskon saamiseen, jonka on nojauduttava oppien sisällyksen ja niiden todisteitten selvästi käsittämiseen. Keskiajan kouluväitelmillä oli melkein sama tarkotus. Millä tahdottiin varmistua siitä, että oppilas käsitti mielipiteensä ja (välttämättömänä seurauksena) sen vastaisen mielipiteen, sekä osasi esittää omansa perusteet ja kumota toisen. Näissä viimemainituissa kiistoissa oli todella se auttamaton vika, että premissit, joista lähdettiin, olivat otetut auktoriteetista eikä järjestä; ja järjen kurina olivat ne kaikin puolin huonommat, kuin ne mahtavat väittelyt, joissa "socratici viri" (S: n oppilaat) terottivat ymmärrystään. Mutta nykyajan henki on kummallekin velkaa enemmän kuin se yleensä tahtoo myöntää; eikä nykyisissä kasvatustavoissa ole mitään, joka vähimmässäkään määrässä täyttäisi toisen tahi toisen sijaa. Ihminen, joka saa kaiken oppinsa opettajilta tahi kirjoista, jos pelastuukin houkutuksesta tyytyä muistitietoon, ei ole mitenkään pakotettu kuuntelemaan toista puolta; sen vuoksi ei ole suinkaan yleistä ajattelijainkaan kesken tuntea molemmat puolet; ja heikointa, mitä ken sanoo ajatuksensa puolustukseksi, on se, minkä hän pitää vastineena vastustajalle. Nykyaikaan on muotina pilkata negatiivistä logikia – nim. sitä, joka näyttää heikot puolet opissa ja erehdykset käytännössä, esittämättä positiivisia totuuksia. Sellainen negatiivinen tarkastelu olisi kyllä köyhä lopulliseksi päätökseksi, mutta keinona positiivisen tiedon tahi nimensä arvoisen vakaumuksen saamiseen ei sitä voi liian korkealle arvostaa; ja kunnes ihmiset taas järjesteellisesti harjoitetaan siihen on suuria ajattelijoita vähä ja ymmärryksen keskimäärä alhainen muissa tutkistelun aloissa paitsi matematillisissa ja luonnontieteellisissä. Muissa asioissa ei kenenkään mielipide ansaitse tiedon nimeä, jollei hän ole muiden vaikutuksesta tahi omasta itsestään käynyt saman henkisen kurin läpi, jota häneltä olisi vaadittu antautuessaan todella riitaan vastustajan kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan päästää menemään sitä, kuin se itsestään tarjoutuu meille, joka on niin välttämättömän tarpeellista ja niin vaikeaa saavuttaa, kuin sitä puuttuu! Jos on joitakin ihmisiä, jotka hangoittelevat perinnäistä mielipidettä vastaan, tahi jotka tekisivät sitä, jos laki ja yleinen mielipide sallisivat, kiittäkäämme heitä siitä, avatkaamme korvamme kuuntelemaan heitä ja iloitkaamme, että toiset tekevät meille sitä, mitä meidän muuten, jos ollenkaan välitämme vakaumustemme varmuudesta ja elävyydestä, pitäisi paljon suuremmalla vaivalla tehdä itse puolestamme.

On vielä puhuttavana yhdestä pääsyystä, miksi mielipiteiden eriäväisyys on edullinen ja on edelleenkin sinä pysyvä, kunnes ihmiskunta pääsee henkisen edistyksen kannalle, joka vielä näyttää olevan arvaamattoman kaukana. Tähän saakka olemme tarkastaneet ainoastaan kahta mahdollisuutta: että perinnäinen mielipide ehkä on väärä ja siis joku muu oikea, ja että perinnäinen mielipide on oikea, jolloin taistelu vastaavan erehdyksen kanssa on välttämätön sen totuuden selvästi käsittämiseksi ja syvästi tuntemiseksi. Mutta on vielä yleisempi tapaus, kuin kumpikaan näistä: kuin näet taistelevat opit, sen sijaan että toinen olisi tosi, toinen väärä, ovat kumpikin osaksi totta, osaksi väärää; eroavan opin täytyy silloin korvata osan totuutta, jota perinnäisessä hyväksytyssä opissa on vaan osaksi. Yleiset mielipiteet asioista, jotka eivät ole aistimilla käsitettävissä, ovat usein tosia, mutta harvoin tahi ei koskaan koko totuutta sisältäviä. Niissä on osa totuutta, joskus isompi, toisinaan pienempi, mutta liioteltuna, väännettynä ja erotettuna niistä totuuksista, joiden seurassa ja rajoissa sen pitäisi olla. Eriävät mielipiteet toisaalta ovat tavallisesti noita poljettuja ja laiminlyötyjä totuuksia, jotka luoden päältään heitä painavien kahleiden taakan joko etsivät sovintoa yleisessä mielipiteessä olevan totuuden kanssa tahi vihollisina haastavat sitä taisteluun esiintyen yhtä kopeina koko totuuden nimessä.

Jälkimäinen tapaus on tähän saakka ollut paljon tavallisempi, sillä yksipuolisuus on ihmisissä aina ollut sääntönä, monipuolisuus poikkeuksena. Siksipä mielipiteen kumouksissakin toinen osa totuutta tavallisesti vaipuu toisen noustessa. Edistyskin, jonka pitäisi lisätä, tavallisesti vaan vaihtaa yhden osittaisen ja epätäydellisen totuuden toiseen; voitto on pääasiassa siinä, että totuuden uusi palanen on enemmän tarpeen vaatima, ajan hätään paremmin sopiva, kuin sen syrjäyttämä. Kuin vallitsevan mielipiteen luonne on näin yksipuolinen sen oikeallakin pohjalla ollen, pitäisi jokaista mielipidettä, joka sisältää jonkun haaran sitä, minkä yleinen mielipide laiminlyö, pitää arvossa olkoon se kuinka hyvänsä erehdyksen ja sekotuksen vallassa. Ei kenelläkään ihmisasioita maltillisesti arvostelevalla ole aihetta suuttua siitä että ne, jotka saattavat meidän tietoomme totuuden, josta emme muuten olisi välittäneet, eivät ota huomioonsa kaikkia totuuksia, mitä me käsitämme. Pikemmin ajatelkoon hän, että niin kauvan kuin hyväksytty totuus on yksipuolinen, on hyvin suotava että hyljätylläkin totuudella on yksipuolisia kiivastelijoita, sillä ne ovat tavallisesti jäykimmät ja sopivimmat vetämään huomiota vasten tahtoansakin sen viisauden sirusen puoleen, jota he täydellisenä muka huutavat maailmalle.

Niinpä kahdeksannellatoista vuosisadalla, jolloin kaikki oppineet ja oppimattomista kaikki ne, jotka olivat heidän johdettavinansa, olivat vaipuneet ihailemaan n.s. sivistystä ja uudenaikaisen taiteen, kirjallisuuden ja filosofian ihmeitä ja jolloin he, suuresti liioitellen uuden ajan ja vanhan ajan ihmisten eroa, taipuivat uskomaan koko erotuksen olevan heidän edukseen, kuinka terveellisesti puistuttaen räjähtelivätkään silloin Rousseaun paradoksit heidän sekaansa juurikuin pommit, hajottaen yksipuolisen mielipiteen taajat rivit ja saattaen sen ainekset yhdistymään paremmassa muodossa ja lisäosien kanssa. Eipä sillä, että vallitsevat mielipiteet silloin olivat muka kauvempana totuudesta, kuin Rousseaunkaan; päinvastoin ne olivat vielä lähempänä sitä, niissä kuin oli enemmän suoranaista totuutta ja paljon vähemmän hairahdusta. Mutta Rousseaun opissa oli ja on siitä valunut pitkin yleisen mielipiteen virtaa koko joukko juuri niitä totuuksia, joita tuolta mielipiteeltä puuttui; ja ne jäivät varastona pohjaan, kuin virtaus oli ohitse. Yksinkertaisen elämän suuri ansio, konstikkaan seuraelämän kahleitten ja ulkokultaisuuden veltostava ja turmeleva vaikutus ovat ajatuksia, jotka eivät ole kertaakaan perin hävinneet sivistyneitten mielestä, sittenkuin Rousseau niistä kirjoitti; ja aikanaan ne tekevät kyllä vaikutuksensa, vaikka niitä nykyään pitää vakuuttaa yhtä paljon kuin koskaan, ja vakuuttaa teoilla, sillä sanat ovat tässä asiassa melkein menettäneet vaikutuksensa.

Valtiotaidon alalla taas on melkein päivänselvää, että järjestys- tahi vanhoillinen sekä edistys- tahi uudistuspuolue ovat yhtä välttämättömiä aineksia politisen elämän terveydentilalle, kunnes toinen tai toinen on siksi laajentanut henkistä valtaansa, että se on samalla järjestys- ja edistyspuolue, tuntee ja ymmärtää, mitä sopii säilyttää, mitä pitää viskata pois. Toinen näistä ajatustavoista (s.o. puolueista) hyötyy toisensa puutteista; mutta suuressa määrässä toisen vastustus pitää toista järjen ja maltin rajoissa. Joll'ei mielipiteitä kansanvallan ja ylimysvallan, omistusoikeuden ja tasajaon, yhteistyön ja kilpailun, ylellisyyden ja kohtuuden, yhteiskunnan ja yksityisen, vapauden ja kurin, sekä kaikkien käytännöllisen elämän pysyväin riitakysymysten puolesta saa yhtä vapaasti lausua eikä yhtä taidokkaasti ja innokkaasti selvitetä ja puolusteta, ei ole toivomistakaan, että kumpikin saa oikean osansa; varmaan toinen vaakakuppi nousee toisen laskiessa. Totuus elämän suurissa riitakysymyksissä on siinä määrin vastakkaisuuksien yhdistämistä ja sovittelua, että harvoilla on riittävästi kykyä ja tasapuolisuutta ratkaisussaan edes lähentelemään oikeaa; ja siihen on päästävä kiivaan taistelun kautta vihamielisten lippujen juuressa taistelevain välillä. Jos äsken luetelluista ratkaisematta olevista suurista kysymyksistä yhdellä tahi toisella mielipiteellä on parempi oikeus ei ainoastaan tulla suvaituksi, mutta myös rohkaistuksi ja suosituksi, on se oikeus oleva sillä, joka kunakin aikana ja kussakin paikassa sattuu olemaan vähemmistössä. Sillä se mielipide sinä aikana edustaa laiminlyötyjä etuja, se puoli ihmisten menestystä silloin on vaarassa saada vähemmän kuin sille tuleva on. Minä tiedän, ettei tässä maassa ole suvaitsemattomuutta mielipiteen eroavaisuuksia vastaan useimmissa noissa asioissa. Olen ne maininnut hyväksyttävillä ja lukuisilla esimerkeillä näyttääkseni sitä yleistä tosiasiaa, että ihmishengen nykyisellä kannalla ainoastaan mielipiteen eroavaisuuksien kautta on toiveita totuuden kaikkien puolien päästä julki. Jos ihmisiä on olemassa, jotka ovat poikkeuksena maailman näennäisestä yksimielisyydestä jossakin asiassa, niin, vaikkapa maailma olisikin oikeassa, on kuitenkin aina luultavaa, että erimielisillä on puolestaan sanottavana jotakin kuulemisen arvoista ja että totuus kärsii vahinkoa heidän vaitiolonsa tähden.

Kenties vastataan: "Mutta jotkut perinnäiset mielipiteet, varsinkin korkeimmista elinkysymyksistä, ovat enemmän kuin puolitotuuksia. Kristillinen siveysoppi esimerkiksi on täysi totuus alallansa, ja jos joku opettaa siitä poikkeavaa siveysoppia, hän on kokonaan väärässä." Koska tämä on käytännössä tärkein kaikista tapauksista, niin ei mikään ole soveliaampi tarkastamiseen yleistä sääntöä. Mutta ennenkuin lausumme kristillisestä siveysopista sitä tahi tätä, olisi määrättävä, mitä kristillisellä siveysopilla tarkotetaan. Jos sillä tarkotetaan Uuden Testamentin siveysoppia, kummastelen kenenkään, jolla on tietonsa siitä itsestä tuosta kirjasta, voivan luulla että se ilmotettiin täydellisenä siveysoppina eli että sillä sitä tarkotettiin. Evankeliumi viittaa aina entiseen siveysoppiin ja supistaa opetuksensa niihin osiin, joissa tämä siveysoppi oli oikaistava tahi korvattava laajemmalla ja ylevämmällä; ja se esiintyy sitä paitsi aivan yleisissä lauselmissa, joita usein on mahdoton sanain mukaan selvittää ja jotka tuntuvat pikemmin runollisuudelta tahi korulauseilta, kuin lainsäädännön tarkkuudelta. Pusertaminen siitä siveysopillisen järjestelmän ei ole koskaan ollut mahdollista ottamatta täydennykseksi Vanhaa Testamenttia, s.o. todella muokattua systeemiä, vaan monessa suhteessa raakaa ja ainoastaan barbarikansalle aiottua. P. Paavali, joka julkisesti vihasi tätä juutalaisten tapaa selvittää ja täydentää hänen Mestarinsa oppia, olettaa samoin edellä olleen siveysopin, nim. kreikkalaisten ja roomalaisten; ja hänen neuvonsa kristityille ovat suuressa määrin siihen sovitettua järjestelmää, jopa siihen asti, että hän selvästi hyväksyy orjuuden. Tuo n.s. kristillinen, oikeammin teologillinen siveysoppi ei ollut Kristuksen eikä apostolien tekoa, vaan on paljoa myöhempää alkuperää, sillä sen on vähitellen kyhännyt katolinen kirkko viitenä ensimäisenä vuosisatana, ja vaikka nykyaikaiset ihmiset ja protestantit eivät ole sitä suoraan hyväksyneet, on sitä kuitenkin muodosteltu vähemmin kuin olisi odottanut. Enimmäkseen ovat he tyytyneet kitkemään pois keskiajan lisäykset ja kukin lahko on täyttänyt paikan uusilla lisäyksillä oman luonteensa ja taipumustensa mukaan. Että ihmiskunta on suuressa velassa tälle siveysopille ja sen aikaisimmille opettajille olisin minä viimeinen kieltämässä; mutta en häikäile sanoa siitä, että se on monessa tärkeässä kohdassa epätäydellinen ja yksipuolinen ja että, joll'eivät aatteet ja tunteet, joita se ei ole hyväksynyt, olisi auttaneet europalaisen elämän ja luonteen muodostukseen, niin ihmiskunnan asiat olisivat huonommalla kannalla, kuin ne nyt ovat. Kristillisessä siveysopissa (niin sanotussa) ovat kaikki taantumuksen merkit, se on suureksi osaksi vastalause pakanuutta vastaan. Sen ihanne on oikeammin negatiivinen kuin positiivinen; passiivinen oikeammin kuin aktiivinen; viattomuus pikemmin kuin ylevyys; kieltäymys pahasta pikemmin kuin ponteva tavottaminen hyvää; sen käskyissä on, niinkuin on sattuvasti huomautettu, "ei sinun pidä" paljoa suuremmassa vallassa kuin "sinun pitää". Kauhistuen lihallisuutta teki se epäjumalakseen lihankidutuksen, jonka sijaan on sitten vähitellen muodostunut laintäyttämys. Se esittää taivaan toivon ja helvetin pelon määrättyinä ja sopivina vaikuttimina hyveelliseen elämään, jääden tässä suuresti jälkeen parhaita vanhan ajan viisaita ja tehden parastaan antaaksensa ihmisen siveydelle kovin itsekkään luonnon, erottamalla hänen velvollisuudentuntonsa lähimäisen edusta, jollei oma etu saa ottamaan siitä vaaria. Se on pääasiallisesti passiivisen tottelevaisuuden oppia; se terottaa mieleen alistumista kaikelle olevalle esivallalle, jota tosin ei tule aktiivisesti totella, jos se käskee vastoin uskonnon kieltoa, mutta jota ei saa vastustaa, vielä vähemmin kapinoida vastaan, tehköön se mitä vääryyttä tahansa ihmiselle. Ja sen sijaan että parhaitten pakanakansain siveysopissa velvollisuus valtiota kohtaan on suunnattoman suuri ja loukkaa oikeaa ihmisvapautta, puhtaasti kristillinen siveysoppi tuskin ollenkaan mainitsee tahi tunnustaa tätä velvollisuutta. Koranissa on seuraava ohje, jota emme tapaa Uudessa Testamentissa: "Hallitsija, joka määrää jonkun virkaan, vaikka hänen valtakunnassaan on toinen siihen sopivampi, tekee syntiä Jumalaa ja valtiota vastaan". Se vähä tunnustusta, kuin velvollisuudella yleisöä kohtaan on nykyisessä siveysopissa, on peräisin kreikkalaisista ja roomalaisista lähteistä ei kristillisistä, samoin kuin se, mitä yksityiselämän siveellisyydessä on jalo- ja ylevämielisyyttä, personallista arvokkaisuutta, vieläpä kunniantuntoakin, on johtunut kasvatuksemme ihmisellisestä, ei uskonnollisesta puolesta, eikä olisi mitenkään voinutkaan versoa siveellisestä järjestelmästä, jossa tottelevaisuudella vaan on suoraan tunnustettu arvo.

Yhtä vähän kuin kukaan muu väitän minä, että nämät puutteet ovat välttämättömiä kristillisessä siveysopissa, käsitettäköön sitä miten tahansa, tahi että ei niitä monia täydelliseen järjestelmään kuuluvia kohtia, jotka siitä puuttuvat, sopisi siihen liittää. Vielä vähemmän sanoisin edes viittaamalla tätä Kristuksen omista opetuksista ja käskyistä. Minä uskon, että Kristuksen sanat ovat kaikkea sitä, mitä minä voin ymmärtää niillä tarkotetunkin, että ne kyllä soveltuvat kaikkiin täydellisen siveysopin vaatimuksiin, että mitä tahansa kelvollista siveysopin alalla on, käy yhdistäminen niihin, vähääkään enempää loukkaamatta niiden lauseita kuin ne ovat tehneet, jotka ovat koittaneet niistä johtaa kaiken käytöksen praktillista järjestelmää. Mutta aivan hyvin tähän soveltuu usko, että ne sisältävät ja tarkotettiin sisältäviksi ainoastaan osan totuutta, että monta korkeimman siveysopin pääkohtaa ei ole vaarinotettu eikä tahdottukaan vaarinottaa kristinuskon perustajan säilyneissä opeissa ja että ne on kerrassaan jätetty syrjään siinä siveysopillisessa järjestelmässä, jonka kristillinen kirkko on noiden oppien pohjalle perustanut. Jos asian laita on sellainen, niin minä pidän suurena erehdyksenä, että yhä yritetään kristinopista saamaan ilmi niitä täydellisiä elämänohjeita, jotka sen opin perustaja tahtoi pyhittää ja vahvistaa, vaan ainoastaan osittaisesti esittää. Minä uskon vielä, että tästä ahtaasta teoriasta on tulossa suuri käytännöllinen paha, joka suuresti heikontaa sitä siveellistä kasvatusta ja opetusta, jota niin moni hyvää tarkoittava ihminen vihdoin viimein on puolestaan kaikin voimin koettanut edistää. Pahoin pelkään, että yritys muodostamaan mielet ja tunteet paljastaan uskonnolliseen malliin ja jättämään nuo vuosisataiset maalliset kaavat (joiksi niitä paremman nimen puutteessa kutsumme), jotka tähän saakka ovat olleet kristillisen siveysopin rinnalla ja sen täydennyksenä, ottaen itseensä jonkun verran sen henkeä ja vuodattaen omaansa siihen, on luova ja on jo luonut alhaisia, halpoja, orjallisia luonteita, jotka kyllä alistuvat luulemansa korkeimman tahdolle, vaan eivät voi kohota eikä mieltyä käsittämään korkeinta hyvyyttä. Minä uskon, että muita siveysoppeja, kuin jotka on johdettu umpikristillisistä lähteistä, täytyy olla olemassa kristillisen siveysopin rinnalla, vaikuttaakseen ihmiskunnan siveellisen uudistumisen, ja ettei kristinoppi ole poikkeuksena säännöstä, että ihmisjärjen epätäydellisenä ollessa totuuden edut vaativat ajatusten eroavaisuutta. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset lakatessaan laiminlyömästä kristillisyydessä olemattomia siveellisiä totuuksia, laiminlyövät myöskin siinä olevia. Sellainen esiluulo tahi epähuomio, missä se tapahtuu, on kerrassaan paha; mutta se on paha, josta emme voi toivoa aina olevamme vapaat, ja se on katsottava arvaamattoman hyvän hinnaksi. Puolinaisen totuuden jyrkkää vaatimusta käydä kokonaisesta pitäisi ja täytyy aina vastustaa. Jos vastustuskiihko tekee vastustajat vuorostaan epäkohtuullisiksi, niin tämä yksipuolisuus samoin kuin muukin on surkuteltava, mutta sitä täytyy kuitenkin suvaita. Jos kristityt haluavat opettaa uskottomia olemaan oikeamielisiä kristinuskoa kohtaan, olisi heidän itse oltava uskottomuutta kohtaan oikeamielisiä. Totuutta ei palvella ensinkään sillä, ettei olla tuntevinansa tuota kaikille, joilla on aivan jokapäiväisinkään tieto kirjallisuuden historiasta, tuttua asiaa, että suuri osa ylevintä ja tärkeintä siveellistä opetusta ei ole ainoastaan kristinuskoa tuntemattomien, vaan sen tunteneitten ja hylkääjien tekoa.

Minä en väitä, että aivan rajoittamaton vapaus julkaista kaikkia mahdollisia mielipiteitä tekisi lopun uskonnollisen tahi filosofillisen lahkolaisuuden pahoista seurauksista. Kaikkea totuutta, jota ahdasmieliset ihmiset ovat vakavasti ottaneet uskoaksensa, varmaan vakuutetaan, mieliin terotetaan ja monella tavalla toimeenpannaan, juurikuin ei muuta totuutta maailmassa olisikaan, ei ainakaan semmoista, joka voisi rajoittaa tahi muodostaa tätä. Minä tunnustan, ettei kaikkien mielipiteitten taipumusta lahkolaisuuteen auteta vapaimmallakaan keskustelulla, vaan että tuo taipumus usein siitä lisääntyy ja katkeroittuu; sillä totuus, joka aijottiin käsitettäväksi, mutta jota ei käsitettykään, hyljätään sitä väkivaltaisemmin, kuin sen julistajina ovat esiintyneet vastustajina pidetyt ihmiset. Mutta ne eivät olekaan nämät kiihkoiset lahkolaiset, vaan kylmemmät ja puolueettomammat syrjäiset, joihin tämä mielipiteitten yhteensattumus vaikuttaa terveellisesti. Ei tuo raju kiista totuuden eri puolien välillä, vaan toisen puolen hiljainen tukehduttaminen on kauhistava onnettomuus: aina on toivoa, kuin ihmiset ovat pakotetut kuulemaan molempia puolia; kuin he ottavat huomioonsa ainoastaan toisen puolen, piityvät erehdykset esiluuloiksi, ja totuudeltakin lakkaa totuuden voima, kuin se liiotellaan valheeksi asti. Ja koska harvat hengen ominaisuudet ovat harvinaisempia, kuin arvostelukyky, joka voi oikein ratkaista asian kahden puolen välillä, joista ainoastaan toista edustaa asiamies, ei totuudella ole toivoa päästä ilmi kuin sen mukaan, kuin kukin puoli, kukin mielipide, jossa on joku haara totuutta, ei ainoastaan saa puoltajia, mutta tulee niin puolustetuksi, että se tulee kuulluksi.

Me olemme täten neljällä eri perusteella esittäneet välttämättömäksi ihmiskunnan henkiselle menestykselle, jossa kaikki muu menestys on, mielipiteen ja sen lausumisen vapauden. Me kertaamme ne vielä lyhyesti. Ensiksi: Mielipide, joka on pakotettu vaikenemaan, saattaa olla tosi, niinkuin varmaan tunnemme. Joka tämän kieltää, luulottelee itseään erehtymättömäksi. Toiseksi: Vaikka vaijistettu mielipide olisikin erehdystä, saattaa siinä olla joku määrää totuutta ja usein onkin; ja kuin yleinen eli vallitseva mielipide jostakin asiasta harvoin, jos koskaan, on koko totuus, niin ainoastaan vastaisten mielipiteiden yhteensattumisen kautta voi toivoa totuuden muun osan tulevan korvatuksi. Kolmanneksi: Vaikkapa perinnäinen mielipide olisikin ei ainoastaan tosi, vaan koko totuus, joll'ei sallita voimakkaasti ja vakavasti sitä vastustaa ja joll'ei todella sitä tehdäkin, niin useimmat, jotka sen perivät, kannattavat sitä esiluulon tavalla, vähän käsittäen ja tuntien sen järkiperusteita. Ja sitäpaitsi vielä, neljänneksi, itse opin sisällyskin on vaarassa joutua hukkaan tahi heikontua ja menettää elävän vaikutuksensa luonteesen ja käytökseen, itse oppi käydä paljaaksi muodolliseksi tunnustukseksi, joka on tehoton hyvään, mutta koventaen mielen estää varttumasta totisen ja syvän, järkeen tahi omaan kokemukseen perustuvan vakaumuksen.

Ennenkuin lopetamme puhelun mielipiteen vapaudesta, sopii ottaa hiukan tarkastettavaksi niitä, jotka sanovat, että mielipiteitten vapaata julkilausumista olisi sallittava sillä ehdolla, että lausumistapa olisi maltillinen ja pysyisi rehellisen keskustelun rajojen sisässä. Paljon olisi sanottavaa siitä, kuinka mahdoton on määrätä, mihin nämät luuletellut rajat ovat asetettavat; sillä jos tunnustimena on esim. loukkaus niitä vastaan, joitten mielipiteitä ahdistetaan, niin luulen kokemuksen todistavan, että tämä loukkaus tapahtuu aina kuin ahdistaminen on voimallista ja tepsivää ja että jokainen vastustaja, joka pitelee heitä lujalla ja jolle on vaikea vastata, näyttää heistä maltittomalta vastustajalta, varsinkin jos hän osottaa lujaa pontevuutta asiassaan. Mutta vaikka tämä seikka on käytännölliseltä kannalta tärkeä, katoaa se erääsen perusteellisempaan vastaväitteesen. Epäilemättä tapa puolustaa jotakin mielipidettä, vaikka tämä olisikin oikea, saattaa olla sangen moitittava ja syystä tulla ankarasti arvostelluksi. Mutta suurimmat tähän kuuluvat rikokset ovat semmoisia, että on enimmiten mahdotonta, paitsi satunnaisten itsetunnustusten kautta, näyttää joku niihin syylliseksi. Raskaimpia semmoisia rikoksia ovat sofistinen todistaminen, faktojen tahi todisteitten salaaminen, asian pohjan vääristäminen ja vastaisen mielipiteen väärin esittäminen. Mutta kaikkia näitä ovat mitä suurimmassa määrässä niin usein tehneet aivan vilpittömässä mielessä ihmiset, joita ei ole pidetty ja jotka monessa muussa suhteessa eivät ansaitsekaan tulla pidetyiksi tietämättöminä ja kykenemättöminä, että harvoin on mahdollista täydellä syyllä ja omantunnon mukaan leimata väärää esitystä siveelliseksi rikokseksi, ja vielä vähemmän voi laki vaatia oikeutta sekaantua tähän huonoon käytökseen kiista-asioissa. Tavallisesti tarkotetaan maltittomalla keskustelulla herjausta, ilkkumista, mieskohtaisuuksia y.m.s., ja syyttäminen näiden aseiden käyttämisestä ansaitsisi todella suurempaa kannatusta, jos kerrankaan esitettäisiin tuomittavaksi ne yhdellä lailla kummaltakin puolelta; mutta halutaan vaan ehkäistä niiden käytäntöä vallitsevaa mielipidettä vastaan, vähemmistön mielipidettä vastaan ei näitä ainoastaan saa ilman yleistä paheksumista käyttää, vaan ne yleensä tuottavat sille, joka niitä käyttää, ylistystä ylevästä innosta ja oikeutetusta harmista. Mutta mitä kaikkea onnettomuutta tuottaakaan niiden käyttäminen, niin on se suurin, kuin niitä käytetään verraten turvatonta vastaan; ja mitä väärää hyötyä jollekin mielipiteelle lähteekään tällaisesta puolustamistavasta, tulee se enimmiten yksinomaan perinnäisten mielipiteitten hyväksi. Pahin tämän tapainen loukkaus, jonka kynäsodassa saattaa tehdä, on leimata niitä, jotka ovat vastaista mielipidettä, huonoiksi ja siveettömiksi ihmisiksi. Tällaisen häväistyksen alaiseksi joutuvat erittäin ne, jotka kannattavat epäsuosituita mielipiteitä, koska ne yleensä ovat harvalukuiset ja ilman vaikutusvoimaa, eikä kukaan muu kuin he itse suuresti huolehdi, että heille oikein tehtäisiin; mutta tämä ase on asian luonnon mukaan kielletty niiltä, jotka ahdistavat vallitsevaa mielipidettä, sillä he eivät voi koskaan käyttää sitä eduksensa, eikä, jos he voisivatkin, se vaikuttaisi muuta kuin painaisi heidän omaa asiaansa. Ylimalkaan yleisesti omistettuja mielipiteitä vastustavia ajatuksia otetaan korviinsa ainoastaan huolellisen tyynessä muodossa esitettyinä, kuin mitä varovaisimmin vältetään tarpeettomia loukkauksia; siitä ne tuskin koskaan saavat hiukkaakaan horjahtaa menettämättä pohjaansa. Sen sijaan määrätön moite vallitsevan mielipiteen puolelta käytettynä kauhistaa ihmisiä tunnustamasta vastaisia ajatuksia ja kuuntelemasta niitä, jotka sellaisia tunnustavat. Siis on totuuden ja oikeuden asialle paljon tärkeämpää hillitä tätä jälkimäistä moittivan puheen käyttämistapaa, kuin muita; ja jos olisi pakko valita esimerkki, niin sanoisin, että on paljon tarpeellisempi pelottaa ahdistamasta uskottomuutta kuin uskontoa. Mutta on selvää, ettei lailla eikä virastoilla ole mitään tekemistä kummankaan hillitsemisessä, sillä yleisen mielipiteen tulee kussakin tapauksessa lausua päätöksensä esillä olevan yksityisen asian haarojen mukaan, tuomita jokaisen, asettukoon hän kummalleka puolelle tahansa, jonka asianajamistavassa joko rehellisyyden puute tahi ilkeys, tekopyhyys tahi suvaitsemattomuus ilmestyy; mutta johtamatta näitä virheitä siitä mielipiteestä, jota hän kannattaa, olkoonpa se vaikka vastakkainen hänen omallensa, ja antaen ansaitun kunnian jokaiselle, mitä mielipidettä hän kannattaneekin, joka on kyllin tyyni nähdäkseen ja rehellinen tunnustaakseen, mitä hänen vastustajansa ja heidän mielipiteensä todella ovat, lisäämättä mitään niiden vahingoksi, peittämättä mitään, mikä puhuu tahi voidaan olettaa puhuvan niiden puolesta. Tämä on julkisen keskustelun todellinen siveysoppi: ja jos sitä usein loukataankin, niin mielihyväkseni ajattelen, että on monta riitakumppania, jotka sitä suuressa määrin noudattavat ja vielä suurempi joukko, jotka tunnollisesti tavottavat sitä.