Joulun-aatto

Scrooge vaipui polvillensa ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.

"Armoa!" hän lausui. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"

"Sinä mailmaan mieltynyt ihminen!" vastasi aave, "uskotko minua vai ei?"

"Uskon", sanoi Scrooge. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut liikkuvat maan päällä, ja miksi he tulevat minun luokseni?"

"Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan", vastasi kummitus, "että sen henki vaeltaa ympäri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei henki tässä elämässä lähde kulkemaan, on se kuoleman jälkeen siihen tuomittu. Se on tuomittu kiertelemään mailmaa – ah, voi minua! ja näkemään sitä, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut ottaa osaa maan päällä ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!"

Taas aave päästi huudon, ravisti kahleitansa ja väänteli laihoja käsiänsä.

"Sinä olet kahleissa", lausui Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."

"Minä kannan niitä kahleita, joita eläessäni itselleni ta'oin", vastasi aave. "Minä valmistin niitä renkaasta renkaasen, kyynärästä kyynärään; minä vyötin ne ympärilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minä kannoin niitä. Onko niitten kaava outo sinulle?"

Scrooge vapisi yhä enemmän.

"Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin tämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"

Scrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-, kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän ei nähnyt mitään.

"Jakob", sanoi hän rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"

"Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana – huomaa, mitä sanon! – elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt ulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniä; ja väsyttävät päiväykset ovat minun edessäni!"

Scrooge'n oli tapa aina, kun hän rupesi ajattelemaan, pistää kätensä housunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hän nytkin niin, mutta silmiänsä ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.

"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", muistutti Scrooge asiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.

"Hitaasti!" kertoi haamu.

"Seitsemän vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"

"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa, lakkaamattomia omantunnon vaivoja."

"Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.

"Tuulen siivillä", vastasi haamu.

"Sinä olet kai suorittanut aika matkan seitsemän vuoden kuluessa", lausui Scrooge.

Kun haamu kuuli tämän, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin hirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartiamiesten olisi täydellä syyllä sopinut haastaa häntä oikeuteen rauhan häiritsemisestä.

"Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!" huudahti kummitus, "kun ei tiedä, että kokonaiset vuosisadat taukoamatonta työtä, jota kuolemattomat olennot tekevät tämän mailman hyväksi, saavat mennä ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvä, johon mailmassa on tilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedä, että jokaisen kristityn henki, joka työskentelee siivosti vähäisellä alallansa, olipa se mikä hyvänsä, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, niihin äärettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyä tehdä. Kun ei tiedä, ettei mikään katumuksen määrä voi palkita väärin käytettyä elämää! Kuitenkin semmoinen minä olin! Oi! Semmoinen minä olin!"

"Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka nyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensä.

"Asiasi!" huudahti haamu, väännellen taas käsiänsä. "Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani; armeliaisuus, sääliväisyys, pitkämielisyys ja hyvänsuonti olivat kaikki minun asiani. Kauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressä!"

Nyt se ojennetuilla käsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissä olisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti maahan jälleen.

"Tähän vierevän vuoden aikaan", lausui kummitus, "kärsin minä kaikkein enimmän. Miksi minä astuin kanssaihmisten joukossa, silmät alaspäin, enkä koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohden, joka johdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitään köyhiä asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut minua?"

Scrooge pelästyi paljoa enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan tällä tavalla, ja rupesi erittäin vapisemaan.

"Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."

"Minä kuulen", lausui Scrooge. "Mutta älä ole kova minua vastaan! Älä puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"

"Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun edessäsi tämmöisessä näkyväisessä muodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen näkymätönnä istunut sinun vieressäsi monta monituista päivää."

Se ei ollut mikään hauska ajatus. Scrooge'a värisytti ja hän pyyhki hikeä otsastansa.

"Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani", lisäsi haamu. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua, että sinulla on vielä mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen mahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer."

"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", sanoi Scrooge. "Minä kiitän sinua!"

"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.

Scrooge'n muoto venyi melkein yhtä pitkäksi, kuin haamun oli.

"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"On."

"Minä – minun olisi enemmän mieleeni, jollei – " arveli Scrooge.

"Elleivät he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitään toivoa välttää sitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna, kun kello lyö yksi."

"Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä, Jakob?" esitteli Scrooge.

"Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas seuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua, sillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat, mitä on tapahtunut meidän keskenämme!"

Nämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka kuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki, että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä, kahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.

Aave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se astui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli aivan selällään.

Kummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat kahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä, varoittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.

Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä, kun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta; katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.

Scrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän katsahti ulos.

Ilma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne levottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita, kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia) olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin tuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi surkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa, jonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien onnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa hyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.

Haihtuivatko nämät olennot sumuksi vai peittikö sumu heidät, sitä hän ei voinut sanoa. Mutta he ja heidän aaveen-ääneensä katosivat yhdessä; ja yö kävi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hän astui kotiin.

Scrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut sisään. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hän oli omin käsin lukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. Hän yritti sanoa: "joutavia!" mutta seisahtui ensimäiseen tavuun. Ja koska hän siitä mielenliikutuksesta, jossa hän oli ollut, taikka päivän vaivoista taikka katsahduksestaan näkymättömään mailmaan taikka haamun ikävästä keskustelusta taikka myöhäisestä ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hän suoraan maata päältänsä riisumatta ja nukkui kohta.

II.
Ensimäinen kolmesta hengestä

Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän koetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli, mikä tunti oli.

Hänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään, seitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se pysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello oli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!

Hän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti hullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja seisattui.

"Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen päivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että mikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

Koska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, kömpi hän ulos vuoteestansa ja astui haparoiden akkunan luo. Hänen täytyi yö-nuttunsa hialla hivuttaa pois härmä, ennenkuin hän näki mitään; eikä hän sittenkään nähnyt, kuin varsin vähän. Hän havaitsi vaan, että vielä oli kova sumu ja tavattoman kylmä. Ei myöskään kuulunut mitään edestakaisin juoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi äkkiä katkaissut kirkkaan päivän ja valloittanut mailman. Tämä lohdutti suuresti, koska "kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte Mr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hänen määräämällensä" ja niin poispäin olisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut mitään päiviä, joitten mukaan sopi lukea.

Scrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä uudestaan eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän hämmentyi; ja mitä enemmän hän koetti olla ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marley'n haamu rasitti häntä erinomaisesti. Joka kerta, kuin hän tarkoin mietittyään päätti itseksensä, että kaikki oli vaan unen-näköä, lensivät hänen ajatuksensa jälleen, niinkuin luja, hellitetty jänne, ensimäiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hänen suoritettavaksensa: "oliko se unen-näköä vai ei?"

Scrooge makasi tässä tilassa, siksi kuin kello oli edennyt kolme neljännestä vielä, jolloin hän yhtäkkiä muisti, että haamu oli ennustanut hänelle vieraita, kun kello löi yksi. Hän päätti olla valveilla, kunnes nykyinen tunti oli tullut täyteen; ja siihen katsoen, että hänen oli yhtä vaikea mennä nukuksiin, kuin taivaasen, oli tämä ehkä kaikkein viisain päätös, jonka hän voi tehdä.

Tämä neljännes oli niin pitkä, että Scrooge oli monta kertaa vakuutettu siitä, että hän oli tietämättänsä nukahtanut eikä huomannutkaan kellon lyöntiä. Viimein se tapasi hänen kuuntelevaa korvaansa.

"Plim, plam!"

"Neljänneksen yli", sanoi Scrooge, lukien.

"Plim, plam!"

"Puolivälissä!" sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Neljännestä vailla", sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Tunti itse", huudahti Scrooge riemuiten, "eikä mitään muuta!"

Hän puhui, ennenkuin tunti-kello soi. Se soi nyt syvällä, kumealla, kolkolla äänellä yksi. Huone leimahti samalla valoisaksi ja uutimet vedettiin syrjään.

Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään, sanon teille: joku käsi veti ne. Ei uutimia jalkain kohdalla eikä uutimia selän takaa, vaan silmäin edestä. Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään; ja hypähtäen puoleksi istualle näki Scrooge kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen vieraan, joka oli liikuttanut niitä; näki tuon yhtä likeltä, kuin minä nyt hengissä siirryn lähelle teitä, ja minä seison kyynäspäittenne vieressä.

Se oli kummallinen olento – niinkuin lapsi: ei kuitenkaan niin suuresti lapsen, kuin vanhan miehen kaltainen, joka katsottuna jonkun yliluonnollisen medium'in läpi näyttää loitonneen ja sentähden menneen pieneksi, kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat valkoiset, niinkuin korkeasta ijästä; eikä kuitenkaan nähty yhtäkään ryppyä kasvoissa, vaan iho oli hieno ja verevä. Käsivarret olivat pitkät ja suonikkaat; samoin kädet, joitten kouristus varmaan oli hyvin väkevä. Sen sääret ja jalat – muodoltaan erittäin sievät – olivat, niinkuin yläraajatkin, paljaat. Se oli puettu hohtavan valkoiseen tunikaan, ja lanteita ympäröitsi kaunis, välkkyvä vyö. Se piti kädessään viheriää rautatammen oksaa; vaan tästä taimen merkistä huolimatta oli se koristanut vaatteensa kesäkukilla. Mutta kaikkein kummallisin seikka oli se, että pää-lavesta kohosi kirkas, häikäisevä valon suihku, joka teki nämät kaikki näkyväksi, ja joka epäilemättä oli syy siihen, että henki alakuloisena ollessaan lakin sijasta käytti isoa kynttilän-sammutinta, jota se nyt piti kainalossa.

Mutta ei edes tämäkään ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge kiinteämmin sitä katseli. Sillä sitä myöden, kuin vyö säteili ja kimalteli milloin mistäkin paikasta ja milloin kävi valoisaksi, milloin pimeni, sitä myöden hengen koko olento myöskin vaihteli vaihtelemistaan: välisti sillä oli vaan yksi käsivarsi, välisti yksi jalka, välisti kaksikymmentä jalkaa, välisti pari jalkoja ilman päätä, välisti pää ilman vartaloa; eikä katoavista osista häivääkään nähty siinä synkeässä pimeydessä, johon ne haihtuivat. Ja kun hän paraikaa ihmetteli tätä, ilmestyi se taas ihan kokonaisena ja selvänä hänen edessään.

"Oletko sinä se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?" kysyi Scrooge.

"Olen!"

Ääni oli vieno ja lempeä. Kummallisen hiljainen, niinkuin se olisi tullut suuren matkan päästä eikä aivan läheltä häntä.

"Kuka ja mikä sinä olet?" tiedusteli Scrooge.

"Minä olen menneitten joulujen henki."

"Ammoinko menneitten?" kysyi Scrooge, katsellen hengen kääpiömäistä kokoa.

"Ei. Sinun entisten joulujesi."

Jos joku olisi Scrooge'lta kysynyt, minkä vuoksi häntä erittäin halutti nähdä henkeä lakki päässä, ei hän kenties olisi voinut selittää sitä, mutta hän käski hengen panna lakkinsa päähän.

"Kuinka!" huudahti haamu, "tahtoisitko sinä niin pian mailmallisilla käsillä sammuttaa sitä valoa, jota minä ja'an? Eikö siinä ole kyllin, että sinä olet yksi niistä, joitten himot tekivät tämän lakin ja pakoittavat minua koko vuosikausia peittämään sillä otsaani!"

Scrooge kielsi kunnioittavaisesti, että hän oli milläkään tavalla tahtonut loukata henkeä; hän ei myöskään tietänyt koskaan eläessänsä ehdollaan "lakittaneen" häntä. Sitten hän rohkeni kysyä, mikä asia hänet tänne toi.

"Sinun hyväksi!" vastasi henki.

Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että hyvin nukuttu yö olisi paremmin edistänyt tätä tarkoitusta. Henki oli varmaan kuullut hänen ajattelevan, sillä se lausui kohta:

"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"

Puhuessaan se ojensi vahvan kätensä ja tarttui hiljalleen hänen käsivarteensa.

"Nouse! ja seuraa minua!"

Scrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitä, etteivät ilma ja myöhäinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; että vuode oli lämmin ja termometeri melkoisesti alentunut jäätökohdasta; ettei hänellä ollut muita vaatteita yllään, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki; ja että nuha paraikaa vaivasi häntä. Vaikka hengen koura oli hempeä, kuin naisen käsi, oli hänen mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi; mutta havaiten, että henki astui akkunaan päin, tarttui hän rukoillen sen vaatteisin.

"Minä olen kuolevainen", väitti Scrooge, "ja suitan pudota."

"Salli minun käteni koskea sinua tuosta", lausui henki, laskien kättänsä hänen sydämensä kohdalle, "ja sinä kestät enemmän, kuin tämän!"

Kun nämät sanat olivat lausutut, lähtivät he seinän lävitse ja seisoivat aukealla maantiellä, jonka kummallakin puolella oli vainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtäkään jälkeä siitä nähty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillä nyt oli selkeä, kylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.

"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge, lyöden käsiänsä yhteen, kun hän katseli ympärillensä. "Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana täällä!"

Henki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja pikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä jäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!

"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikä sinulla tuossa poskellasi on?"

Scrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja käski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.

"Muistatko sinä tätä tietä?" kysyi henki.

"Muistanko sitä!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minä voisin kulkea sitä silmät kiinni."

"Kumma, että se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!" sanoi henki.

"Mennään eteenpäin."

He astuivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja puun; siksi kuin vähäinen kauppala siltoineen kirkkoineen etäältä ilmestyi polveilevan joen rannalla. Pörhöisillä, pienillä hevosilla ratsasti heitä kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kääsyissä ja kärryissä. Kaikki nämät pojat olivat virkeällä mielellä ja hoilasivat toisillensa, kunnes avara lakea kaikkui iloisista äänistä niin, että kireä ilma oikein nauroi sitä kuullessaan.

"Nämät ovat vaan olleitten varjoja", sanoi henki. "He eivät tiedä mitään meistä."

Hupaiset matkustajat tulivat likemmäksi; ja kun he tulivat, tunsi Scrooge heidät ja sanoi heidän jokaisen nimensä. Miksi hän iloitsi niin äärettömästi, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi, ja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hän riemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan iloista joulua toisillensa, samalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa lähteäkseen! Mitä iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä hyvää hänellä koskaan niistä oli ollut?

"Koulu ei ole aivan tyhjä", lausui henki. "Yksinäinen, hylätty lapsi on jäänyt sinne vielä."

Scrooge sanoi tuntevansa sen, ja hän nyyhkytti.

He poikkesivat maantieltä hyvin muistetulle kujalle ja lähestyivät tummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa, jonka katolla oli vähäisellä viirikukolla koristettu torni, kello sisässä. Se oli iso talo, mutta häviöllä; sillä avaroissa ulkohuoneissa ei käyty paljon enään, niitten seinät olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat särkyneet ja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja tepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.

Eikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin säilynyt; sillä kun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat monilukuisiin huoneisin, näkivät he, että ne olivat kehnosti varustetut huonekaluilla, kylmät ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui ilmassa, kaikki näytti kylmän paljaalta, joka tavalla taikka toisella muistutti, että liian paljon noustiin ylös kynttilän valolla ja syötiin niukalta.

He astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perällä olevan oven luo. Tämä avautui heille, ja he näkivät pitkän, alastoman, ikävän huoneen, jota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vielä enemmän alastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinäinen poika vähäisen valkean vieressä; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja itki, kun hän näki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se ennen oli.

Ei mitään hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitään hiirten vikinää ja telmettä panelin takaa, ei mitään tiukuntaa puoli-jäätyneestä kaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitään huokausta surevan poppelin lehdettömistä oksista, ei mitään joutavaa aitan-oven lenkkausta, niin, ei mitään valkean raksausta, joka ei kohdannut Scrooge'n sydäntä, lauhduttanut sitä ja pannut hänen kyyneliänsä runsaasti juoksemaan.

Henki koski hänen käsivarteensa ja osoitti sormellansa hänen nuorempaa itseänsä, joka oli kiintynyt lukemiseensa. Yhtäkkiä joku mies, joka oli puettu muukalaisiin vaatteisin – ihmeen todellinen ja selvä katsella – seisoi ulkopuolella akkunaa. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän talutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selässä.

"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuksissa. "Se on rakas, vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä jouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan itsekseen, tuli hän ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin", lausui Scrooge, "ja hänen hurja veljensä Orson; tuossa he astuvat! ja mikä hänen nimensä on, joka nukkuessansa, vaan alushousut päällä, laskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinä näe häntä? Ja sultanin tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin; tuossa hän nyt seisoo päänsä päällä! Se oli oikein hänelle. Se ilahuttaa minua. Mitä hän prinsessaa puolisoksi tahtoi!"

Kovastipa Scrooge'n kauppa-ystävät Cityssä olisivat kummastuneet, jos olisivat kuulleet hänen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella äänellä koko luontonsa vakavuudella puhuvan tämmöisistä asioista, sekä nähneet hänen innostuneet kasvonsa.

"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "Viheriäinen vartalo ja keltainen pyrstö ja päälaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on! 'Robin Crusoe rukka', huusi se hänelle, kun hän palasi kotiin ja oli purjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään. Se oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta vähäisen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!"

Sitten hänen tunteensa yhtäkkiä muuttuivat, joka oli aivan tavatonta hänessä, ja hän sanoi, säälien entistä itseänsä: "poika parka!" ja alkoi jälleen itkeä.

"Minä soisin", mutisi Scrooge, pistäen kätensä plakkariinsa ja katsoen ympärillensä, kun hän oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensä manschetillaan: "mutta se on liian myöhäistä nyt."

"Mikä sinun nyt on?" kysyi henki.

"Ei mikään", vastasi Scrooge. "Ei mikään. Muuan poika lauloi eilis-iltana joulu-laulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut hänelle jotakin: siinä kaikki."

Henki hymyili miettiväisesti ja viittasi kädellänsä, sanoen sitä tehdessään: "katsotaan toista joulua!"

Kun nämät sanat lausuttiin, kävi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivät tuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja paljaat ruoteet näkyivät sen sijaan; mutta kuinka nämät kaikki tapahtuivat, sitä ei Scrooge tietänyt enemmän, kuin tekään. Hän tiesi vaan, että kaikki oli aivan oikein; että kaikki oli tapahtunut niin; että hän oli siinä yksinään taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet kotiin iloisia lupa-päiviä viettämään.

Hän ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge katseli henkeä, pudisti suruisesti päätänsä ja loi levottomasti silmänsä ovea kohden.

Se aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä monta kertaa ja puhutteli häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi."

"Minä olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi, taputtaen pieniä käsiänsä ja notkistuen alaspäin nauraaksensa. "Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"

"Kotiin, pikku Fanny?" kertoi poika.

"Niin!" lausui lapsi aivan täynnänsä iloa. "Kotiin kerrallaan. Kotiin ijäksi päivää. Isä on nyt monta vertaa ystävällisempi, kuin hänen oli tapa olla, että koti on niinkuin taivas! Hän puhui niin lempeästi minulle eräänä suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, että minä rohkenin kysyä häneltä kerran vielä, etkö sinä saisi tulla kotiin; ja hän sanoi: 'kyllä, kyllä hän saa'; ja lähetti minut vaunuilla tuomaan sinua, ja sinusta tulee mies!" arveli lapsi, avaten silmiänsä, "eikä sinun tarvitse koskaan enää palata tänne; mutta ensiksi me olemme kaikki yhdessä koko joulun pitkän ja vietämme mitä iloisinta aikaa koko mailmassa."

"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.

Tyttö taputti käsiänsä ja nauroi ja koetti koskea hänen päätänsä; mutta, kun hän oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa häntä halaillakseen. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossansa vetää häntä ovea kohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä.

Kauhea ääni huusi eteis-huoneesta: "tuokaat alas nuori herra Scrooge'n arkku!" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta herra Scrooge'a tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti häntä kovasti, kun hän löi kättä hänen kanssaan. Sitten hän vei pojan ja hänen sisarensa kellarinkaltaiseen, värisyttävään vierashuoneesen. Tässä ikivanhassa huoneessa olivat kartat seinällä ja taivaan- ja maanpallot akkunoilla vahan-näköiset pakkasesta. Siinä hän toi esiin pullon kummallisen vaaleata viiniä ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja jakeli näitä herkkuja vähin erin nuorelle väelle, Samalla kuin hän lähetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista "jotakin" kyytimiehelle, joka vastasi, että hän kiitti isäntää, mutta, jos se oli saman tapin takaa, kuin se, jota hän ennen oli maistanut, oli hän mieluisammin ilman. Tällä välin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu kiinni vaunuihin, lapset jättivät oikein mielihyvällä koulumestarin hyvästi, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspäin, niin että kerkeät pyörät tuoksuttivat härmää ja lunta, kuin vihmaa, talvi-vehreän tummista lehdistä.

"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhäys olisi voinut lakastuttaa", lausui henki. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"

"Niin oli", huudahti Scrooge. "Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"

"Hän kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."

"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.

"Oikein", lausui henki. "Sinun sisarenpoikasi!"

Scrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti: "niin."

Vaikka he olivat vast'ikään jättäneet koulun taaksensa, seisoivat he nyt jonkun kaupungin vireillä kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivät edestakaisin; jossa haamu-kärryt ja vaunut taistelivat tiestä ja kaikki todellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit osoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli joulu jälleen; mutta nyt oli ilta, ja kadut olivat valaistut.

Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko hän sitä.

"Tunnenko minä sitä!" lausui Scrooge. "Olinhan minä opissa siellä!"

He astuivat sisään. Kun Scrooge näki vanhan, villaperuukilla varustetun gentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, että, jos hän olisi ollut kahta tuumaa pitempi, hän varmaan olisi lyönyt päänsä kattoon, huudahti hän aivan innostuneena:

"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä; se on Fezziwig ihka elävänä jälleen!"

Vanha Fezziwig laski alas kynänsä ja katsahti ylös kelloon, joka osoitti säntilleen seitsemää. Hän hieroi käsiänsä; järjesteli väljää liiviänsä; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin saakka; ja huusi hupaisella, öljyisellä, runsaalla, lihavalla, iloisella äänellä:

"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"

Scrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut täydeksi nuorukaiseksi, tuli hilpeästi sisään ja hänen perästään hänen oppikumppaninsa.

"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala, aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti kovasti paljon minusta, piti erittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"

"Ohoi, poikani!" lausui Fezziwig. "Ei mitään työtä enää tänä iltana.

Joulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös", huusi vanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiänsä, "ennenkuin ennättää sanoa:

Jack Robinson!"

Te ette voisi uskoa, kuinka nämät molemmat toverit ryhtyivät tehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuinensa – yksi, kaksi, kolme – nostivat ne asemillensa – neljä, viisi, kuusi – salpasivat ne ja väänsivät kiinni – seitsemän, kahdeksan, yhdeksän – ja palasivat, ennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, läähättäen, kuin kilpahevoset.

"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellä alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaat pois, pojat, ja tehkäät kosolta tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"

Korjatkaat pois! Siellä ei ollut mitään, jota he eivät olisi korjanneet taikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota hätää tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjäpuoleen, niinkuin niitä olisi iki-päiviksi karkoitettu pois yleisön silmistä; lattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia lisättiin pesään; ja puoti oli yhtä sievä ja lämmin ja kuiva ja valoisa paali-sali, kuin mitä milloinkaan mieli teki nähdä talvi-iltana.

Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös korkealle pulpetille ja teki soittolavan siitä ja viritti niinkuin viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön, ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwig'iä, säteilevinä ja suloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydämet he särkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha Fezziwig käytti kaupassaan. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen serkkunsa, leipuri. Sisään tuli kyökkipiika ja hänen veljensä erityinen ystävä, maidon-tuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka epäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältänsä, koettaen lymytä toisen talon tytön taakse, jota emäntä nähtävästi oli repinyt korvista. Sisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perästä; mitkä ujosti, mitkä rohkeasti, mitkä sievästi, mitkä kömpelöisesti, mitkä sysäten, mitkä nykäisten; sisään he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki astuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle, jakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriä tehden, samaan paikkaan; alaspäin keskeltä ja ylös takaisin; moninaisesti kierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen väärässä paikassa; uusi etu-pari lähtien sekin pois nurinpäin, niin pian kuin se pääsi; kaikki parit viimeiseltä etuparina eikä yksikään takapari auttamassa heitä! Kun oli jouduttu niin pitkälle, paukutti vanha Fezziwig käsiänsä seisauttaaksensa tanssia ja huusi: "hyvin tehty!" ja viulunjohtaja upotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittäin hankittu sitä tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hän kohta, kuin hän taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielä yhtään tanssijoita, uudestaan soittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin akkunanluukulla, ja hän itse olisi ihan uusi mies, joka oli päättänyt voittaa hänet tai kuolla.