Rouva de la Motte

I
KAKSI TUNTEMATONTA NAISTA

Vuoden 1784 talvea, tuota hirviötä, joka ahmi kuudenneksen Ranskan väestöä, emme ole voineet, vaikka se porteille jyskytti, kuitenkaan nähdä Richelieun herttuan luona, me kun siellä olimme sulkeutuneina niin lämpöiseen ja niin hyvätuoksuiseen ruokasaliin.

Hiukkanen härmää akkunaruuduissa on luonnon prameutta, joka tulee ihmisten ylellisyyden lisäksi. Talvi tarjoo timanttejaan, puuteriaan ja hopeakirjaustaan pohatalle, joka on kääriytynyt turkkiinsa tai sulkeutunut vaunuihinsa tai verhoutunut puuvillaan ja samettiin, lämmitetyssä huoneustossaan. Kaikki huurre on loistoa, kaikki äkilliset ilmanmuutokset vain näyttämön vaihtoa, jota rikas ruutujensa lävitse katselee, kun suuri ja ikuinen, Jumalaksi nimitetty koneenkäyttäjä sitä panee toimeen.

Kenen on lämmin, se voi todellakin ihailla lehdettömiä puita ja mieltyä talvivaippaisten lakeuksien jylhiin näköaloihin.

Ken tuntee huumausta valmiin päivällisen ihanista tuoksuista, se saattaa virkistääkseen ajatuksiaan joskus raotetusta akkunasta imeä pohjatuulen kirpeätä henkäystä ja lumen hyytävää huurua.

Ja lopuksi se, joka kärsimyksistä vapaan päivän mentyä, jolloin miljoonat hänen omista maanmiehistään ovat kärsineet, oikaisee itsensä haahkanuntuvien ja hienojen lakanain alle hyvin lämpöisessä vuoteessa, saattaa Lucretiuksen mainitseman ja Voltairen ylistämän itsekkään miehen lailla olla sitä mieltä, että tässä kaikkein parhaimmassa maailmassa kaikki on hyvällä kannalla.

Mutta kenen on vilu, se ei lainkaan näe näitä komeuksia luonnossa, jolla on yhtä runsaasti valkeata kuin vihreätä vaippaa.

Kenen on nälkä, se etsii maata ja pakenee taivasta, auringotonta ja siis onnettomalle hymyilemätöntä taivasta.

Siihen aikaan, mikä nyt on esillä, nimittäin huhtikuun puolivälissä, vaikeroitsi kolmesataa tuhatta onnetonta pakkasen ja nälän näännyttäminä yksistään Pariisissa, jossa ei ollut, koska muka ei ainoassakaan kaupungissa ollut useampia rikkaita, ryhdytty mihinkään toimiin köyhien pelastamiseksi sortumasta kylmän ja kurjuuden kynsiin.

Jo neljän kuukauden aikana oli tyly sää ajanut maaseudun köyhiä kaupunkeihin, niinkuin talven on tapana ajaa susia metsistä kyliin.

Ei ollut enää leipää eikä puita. Ei leipää niille, jotka kestivät kylmää, eikä puita niille, jotka tahtoivat leipää paistaa.

Kaikki varastonsa oli Pariisi ahmaissut yhdessä kuukaudessa; kauppiaskunnan esimies, varomaton ja kyvytön, ei osannut toimittaa, että Pariisiin, joka oli hänen haltuunsa uskottu, tuotaisiin kaupungin ympäriltä viiden penikulman matkalta kaksisataa tuhatta syltä puita, mitkä olivat saatavissa.

Menettelyään hän puolusti näin:

Kun oli pakkanen, esti se hevosia kulkemasta, ja kun oli suoja, ei riittänyt hevosia eikä rattaita. Ludvig XVI, aina hyvä, aina inhimillinen, aina ensimmäinen tarkkaamaan kansansa ruumiillisia tarpeita, vaikka sen yhteiskunnalliset tarpeet helpommin jäivät häneltä huomaamatta, myönsi aluksi kaksisataa tuhatta livreä rattaiden ja hevosten vuokraamiseen ja otti sitten niin yhdet kuin toisetkin pakkotilauksella valtion huostaan.

Kulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa ostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin, aluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin puuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin jonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.

Kuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin tuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen, että kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän vaatimusten tieltä.

Kuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta louisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin turvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit, avautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen pihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion ympärille.

Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.

Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.

Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.

Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä ajoneuvoja.

Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua.

Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän suojasään vuoksi valtamerenä.

Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.

Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa. Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.

Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen, niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole, matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.

Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti, että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat, jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit, joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.

Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.

Lisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa poistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö, huomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi pakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis muuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon että teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla ennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin saataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.

Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta. Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet. Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen, joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa, taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä, osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.

Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena, epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti pystyssä lumisia muistopatsaita.

Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan, että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta. Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa pakoyrityksessään pyörien alle.

Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia. Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä, nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä. Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja näyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari ohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana seisova ratsupalvelija kirkui "pois tieltä", kun isäntä oli jotakuta onnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.

Ja sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta yleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia rekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai näädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia, joita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla, ja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja hevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin kerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse, unohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien väkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi kurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan rikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.

Juuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää Richelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen, nähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä auringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta lunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen loppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi voi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin poljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu ja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.

Reet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät aluksi puistokadulle – heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän aurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi hetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti yöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja kukat.

Etumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat, joissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden päällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut napit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.

Näiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista tuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota kohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.

Tässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina turkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata sanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut naisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu huiskutti höyheniään.

Heidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty palmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista jauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta varisee härmäpilviä.

Toistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset juttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka silmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.

Olemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas lähtenyt liikkeelle.

Toinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan vasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla pystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri lyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi levitä pimeä ja sen mukana kylmä.

Tällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin porttia.

Se reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi merkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät välimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama nainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä, kummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa viittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua, jonka perälle ne pian katosivat.

Toiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä kauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin suunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.

Jouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu katu. – Suom.] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain vähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän kaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja saattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän kerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita. Se nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen antajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki pysähtyi heti.

"Kauanko kestää, Weber", sanoi nainen, "ennenkuin voitte toimittaa kääsit sinne määrättyyn paikkaan?"

"Ottaako rouva siis kääsit?" kysyi ajaja, puhuen perin saksanvoittoisesti.

"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat kadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha liikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai myös, pikkuruinen?" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.

"On kyllä, madame", vastasi tämä.

"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!"

"Hyvä on, madame."

"Paljonko aikaa tarvitsette?"

"Puoli tuntia."

"Se sopii; katsokaapa, pikku ystävä, mitä kello on?"

Nuorempi nainen kopeloi turkisviittansa alla ja sai vaivoin katsotuksi, mitä kello oli, sillä, kuten sanottu, pimeys yhä tiheni.

"Neljännestä vailla kuusi", sanoi hän.

"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber."

Ja näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä käsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään kunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä saattoi sen kuulla:

"Kuinka varomatonta! Ach, mein Gott [saksankieltä: voi, hyvä Jumala! – Suom.], kuinka varomatonta."

Molemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät viittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat bulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi narskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.

"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée", virkkoi vanhemmalta näyttävä nainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, "koettakaa tästä kulmasta lukea kadun nimi."

"Pont-aux-Chouxin katu, madame", ilmoitti nuori nainen nauraen.

"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet? Vai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta tunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu leipä?"

"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla", vastasi hänen seuralaisensa.

"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu."

Ja näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.

"Älkää menkö sinne, madame", sanoi toinen nainen innokkaasti.

"Antakaa minun mennä."

"Saint-Clauden katu, sydänkäpyset", kuului iloinen ääni, "sitäkö tahdotte tietää?"

Molemmat naiset kääntyivät yhtaikaa sinne päin, mistä ääni tuli ja näkivät leipurin porttia vasten nojaavan sällin, jolla oli yllä mekko, mutta rinta ja sääret paljaina, vaikka oli jäätävän kylmä.

"Huh, alaston mies!" huudahti nuorempi nainen. "Ollaanko nyt villien maassa?"

Ja hän peräytyi jonkun askeleen ja lymysi seuralaisensa taakse.

"Vai Saint-Clauden katua te haette?" jatkoi leipurinsälli, joka ei lainkaan käsittänyt aihetta nuoremman naisen menettelyyn eikä pukuunsa tottuneena osannut aavistaa, että sillä oli keskipakoisvoima, jonka vaikutuksen juuri näimme.

"Niin juuri, mies hyvä, Saint-Clauden katua", vastasi vanhempi nainen, töintuskin hänkään hilliten naurunhaluaan.

"Se on helppo löytää, ja muuten voin lähteä teitä saattamaan", selitti hilpeä, jauhoinen nuorukainen, ja sanasta siirtyen toimeen hän lähti oitis harppaamaan pitkillä laihoilla koivillaan, joiden päissä oli niin laveat kenkärajat kuin veneet.

"Ei, ei", sanoi vanhempi nainen, joka varmaankaan ei huolinut esiintyä moisen oppaan seurassa. "Älkää vaivatko itseänne, vaan sanokaa meille, missä se katu on, ja me kyllä koetamme seurata neuvoanne."

"Ensimmäinen katu oikealle, madame", vastasi opas, hienotuntoisesti peräytyen.

"Kiitos!" lausuivat molemmat naiset yhteen ääneen.

Ja sitten he kiirehtivät neuvottuun suuntaan, tukehuttaen naurunsa käsipuuhkiin.

II
MUUAN KOTI

Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan, silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.

Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme, Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu, jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.

Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella, pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin taloista.

Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.

Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.

Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio. Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:

"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"

"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."

"Kah, antakaas minunkin katsoa."

Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.

"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.

"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen ihan varma."

"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."

"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä jäljellä makupaloja."

"Makupaloja, niinkö?"

"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että häneltä edes jotakin unohtui."

"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne oikeastaan unohtuisi?"

"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."

Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja arkatuntoisesta asiasta.

Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut, oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.

Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana, jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti kuin korkea, valkoinen torni.

Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.

Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä lisäksi säteilee aika pirteästi.

Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.

Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen naulakko.

Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.

Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli, yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on voitettu, – kun sille istutaan, – niin se kirkuu.

Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat polttopisteinä.

Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse, suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. – Suom.].

Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana mustakirjaiminen nimikirjoitus:

HENRI DE VALOIS.

Toinen muotokuva, myöhemmin kullatussa kehyksessä, maalaukseltaan yhtä veres kuin edellinen on ikivanha, esittää nuorta naista, jolla on tummat silmät, hieno ja suora nenä, ulkonevat poskipäät, huulilla varova ilme. Päässä hänellä on kokonainen rakennus hiuksia ja silkkiteoksia, johon verraten Henrik III: n hattu on kuin myyränmätäs pyramidin rinnalla.

Tämän kuvan alle on samoin mustin kirjaimin piirretty:

JEANNE DE VALOIS.

Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen, nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.

Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa, seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen maalaama duenna.

"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III, nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?

Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa. Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat, joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin Pariisia peittävä jäätikkö.

Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.

Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen, teki hän pienen laskelman.

"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."

Ja hän huokaisi.

"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."

"Herra d'Ormesson, puheillepääsy."

"Herra de Calonne, neuvo."

"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme huolta", lisäsi nuori nainen hymyillen.

"Meillä on siis", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, "ensi viikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria." Nyt hän kohotti päätään.

"Clotilde", sanoi hän, "niistäkää tuota kynttilää." Eukko totteli ja asettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.

Tämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä väsyttävän.

"Katsokaapa, hyvä ihminen", sanoi hän, "eikö olisi jäljellä vahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä talikynttilän valoa."

"Ei ole enää", vastasi eukko.

"Hakekaa nyt kuitenkin."

"Mistä?"

"Eteisestä."

"Siellä on hyvin kylmä."

"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello", huomautti nuori nainen.

"Rouva erehtyy", selitti itsepintainen eukko.

"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde."

Nähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen, kuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet alaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.

Sitten hän taas syventyi laskelmiinsa.

"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa."

Tarttuen kynään hän kirjoitti:

"Kolme louisdoria… Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi mahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. – Miesparka! Avioliitostamme hän ei ole rikastunut, mutta malttakaamme!"

Ja jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien välisessä kuvastimessa.

"Ja sitten", jatkoi hän, "matkat Versaillesista Pariisiin ja Pariisista Versaillesiin, yksi louisdor."

Tämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.

"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor."

Tämänkin hän kirjoitti muistiin.

"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa, missä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki? Lasketaan yhteen."

Mutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.

"Ovelle soitetaan, kuuletteko?"

"Ei, madame", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. "Ei meille soiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen."

"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän, kuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja maksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon."

Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:

"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"

Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon kupuun ainakin tusinan kertaa.