Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani

LX.
Punaviittainen mies

Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.

Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat sisään.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät, tarkat ja säntilliset käskyt.

Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä, oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan, Rochefort'in palvelija oli mennyt.

Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä. Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.

Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.

Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.

Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku, pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja viittasi minnepäin hänen oli meneminen.

Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi kolmannen kerran.

Onneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä almua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa hänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella päällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän päätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.

Kun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista, yksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta kerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti kuin pääsi.

Athos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin peitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut ikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun, se oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Kolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella kertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin aukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja mustapartainen mies ilmaantui näkyviin.

Athos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä roteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään. Heti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Mies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella vaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa hän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri osia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.

Koko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt oli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja kunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut sisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin hyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä huoneen nurkissa.

Muutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui yksin talossa.

Athos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin mainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut tapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.

Nyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi; mutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli jäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja kieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli kirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja sinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin kieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä, allekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä ollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.

Athos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos, vaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja sulkeutui huoneesensa.

Aamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.

– Odotettava, vastasi Athos.

Muutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan muskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli tapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä tietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka hietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli lukittuna; avain oli kadonnut.

Määrättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin; kellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli vainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla kuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen jumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.

Kappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin; hän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.

Kostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä seuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen, jonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän portille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.

Silloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat kiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa tätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta, jonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista, näkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin viittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli hevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan taampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa; tässä olivat vaunut pysähtyneet.

Tällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.

Tyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen aavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka maltitonna odotti häntä.

Kaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut Athoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja; niinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat pysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että Festubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin viiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu mies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello puoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään matkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta syytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja. Mies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut matkaansa.

Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin; sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.

Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari. Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla, ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa oleskella jonkun aikaa siellä.

Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle, tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa, asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.

Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä muoto.

– Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.

– Odotettava, vastasi Athos.

Jokainen meni huoneesensa.

Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että valmistautuisivat matkalle.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.

– Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.

Neljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat turhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.

Nyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi satulaan.

– Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä neliä.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies punaisessa viitassa.

Lord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei kukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt, kuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä, tiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.

Planchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän ravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.

Surullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen oli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo, kamalat kuin rangaistus.

LXI.
Tuomio

Yö oli pimeä ja myrskyinen; paksuja pilviä kulki taivaalla ja ne peittivät tähtien valon; kuu oli nouseva vasta jälkeen puoliyön.

Toisinaan näkyi, taivaan rannalla leimahtavan salaman valossa tie, joka kaareili vaaleana ja autiona; mutta kun salama oli sammunut, peittyi kaikki taas pimeyteen.

Joka hetki täytyi Athoksen muistuttaa d'Artagnan'ia pysymään rivissä, hän näet alinomaa kiiruhti tuon pienen retkikunnan edelle. Hänessä vallitsi vaan yksi ajatus, nimittäin kiiruhtaminen, ja sentähden hän kiiruhti.

Äänetönnä kuljettiin Festubert'in kylän lävitse, jonne se haavoitettu palvelija oli jäänyt, sitten ratsastettiin Richebourg'in metsän viertä. Kun tultiin Herlier'iin, kääntyi Planchet, joka yhä vaan opasti matkuetta, vasempaan.

Useita kertoja olivat lord Winter, Porthos ja Aramis koettaneet puhutella punaviittaista miestä, vaan jokaiseen kysymykseen, mikä hänelle oli tehty, oli hän vaan kumartanut vastaukseksi. Silloin olivat matkamiehet ymmärtäneet, että oli varmaankin olemassa joku erityinen syy, minkä vuoksi tuntematon oli vaiti, ja he olivat lakanneet puhuttelemasta häntä.

Raju-ilma muutoin oli yhä kasvamaan päin, salamoita leimahteli tiheään, ukkonen alkoi jyristä ja vinha tuuli, myrskyn edeltäjä, vinkui ratsumiesten töyhdöissä ja hiuksissa.

Matkue lähti ajamaan kovassa nelisessä.

Jonkun matkaa Fromelles'in toisella puolen puhkesi raju-ilma täyteen voimaansa. Käärittiin kauhtanat kiinteämmälle ruumista vasten.

D'Artagnan oli ottanut hatun päästänsä, eikä ollut heittänyt kauhtanaakaan yllensä; hänestä tuntui hyvältä antaa veden virtailla palavaa otsaansa ja kuumeesta värisevää ruumistansa myöten.

Samassa tuokiossa kuin tuo retkikunta oli kulkenut Goskal'in ohitse ja oli lähellä kestikievaria, poistui eräs mies, joka oli hakenut suojaa erään puun alla, sen tyveltä, jonka kanssa hän pimeässä oli ikäänkuin yhteen sulanut, ja meni keskelle tietä, asettaen sormen suullensa.

Athos tunsi Grimaud'in.

– Kuinkas on? huudahti d'Artagnan; onko hän lähtenyt Armentières'istä?

Grimaud nyykäytti päätänsä myöntävästi. D'Artagnan kiristi hampaitansa.

– Hiljaa d'Artagnan! sanoi Athos; minähän olen ottanut kaikki niskoilleni; minun asiani on siis kuulustella Grimaud'ia.

– Missä hän on? kysyi Athos.

Grimaud ojensi kätensä Lys-virtaan päin.

– Kaukanako täältä? kysyi Athos.

Grimaud näytti herrallensa koukistettua etusormeansa.

– Yksinkö? kysyi Athos.

Grimaud viittasi myöntävästi.

– Herrat, sanoi Athos, hän on puolen lieu'n päässä täältä virtaan päin.

– Hyvä, sanoi d'Artagnan; näytä tietä Grimaud.

Grimaud kääntyi menemään poikki ketojen ja rupesi nyt matkueen oppaaksi.

Noin viidensadan askeleen päässä tultiin pienelle purolle, jonka yli kahlattiin.

Erään salaman valossa nähtiin Enguinghem'in kylä.

– Tuollako? kysyi d'Artagnan.

Grimaud pudisti päätänsä kieltävän vastauksen merkiksi.

– Vaiti nyt! sanoi Athos.

Ja matkue jatkoi kulkuansa.

Toinen salama leimahti; Grimaud ojensi kätensä ja tulikäärmeen sinertävässä valossa havaittiin yksinäinen talo virran reunalla, sata askelta lautalta.

Eräästä ikkunasta loisti valkea.

– Me olemme perillä, sanoi Athos.

Samassa silmänräpäyksessä nousi eräs mies ojasta; se oli Mousqueton; hän osoitti valoisata ikkunaa.

– Tuolla hän on, sanoi hän.

– Entäs Bazin? kysyi Athos.

– Minun vartioidessani ikkunaa, hän vartioi ovea.

– Hyvä; sanoi Athos. Te olette kaikki uskollisia palvelijoita.

Athos hyppäsi satulasta maahan, antoi ohjakset Grimaud'in käteen ja meni ikkunaan, viitattuansa muulle joukolle että poikkeaisivat ovelle päin.

Pientä taloa ympäröi pari kolme jalkaa korkea aita. Athos hyppäsi aidan yli ja tuli aivan ikkunan luokse, jossa ei ollut luukkuja, vaan jonka varjostimet olivat tarkasti eteen vedetyt.

Hän nousi kivijalalle, nähdäksensä varjostimien yli.

Lampun valossa näki hän erään mustaan kaapuun kääriytyneen naisen, joka istui pienellä rahilla melkein sammuneen pystyvalkean ääressä. Hänen kyynäspäänsä nojasivat kehnoon pöytään ja hän oli kallistanut päänsä molempia käsiänsä vasten, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu.

Ei voinut nähdä hänen kasvojansa, vaan kamala hymy lennähti Athoksen huulille. Tuo hymy ei voinut erehdyttää, istuja oli todella se, jota hän haki.

Samassa hetkessä hevonen hirnahti. Mylady nosti päätänsä, näki Athoksen kalpeat kasvot lasinruudussa ja kiljahti.

Athos ymmärsi että hänet oli tunnettu, työnsi polvellaan ja kädellään ikkunaa, ikkuna antoi mukaa, ruudut särkyivät.

Ja ikäänkuin koston haamu hyppäsi Athos huoneesen.

Mylady juoksi ovelle ja tempasi sen auki; kalpeampana ja vielä uhkaavampana kuin Athos, seisoi d'Artagnan kynnyksellä.

Mylady vetäytyi takaisin ja kiljahti uudestaan. D'Artagnan, luullen hänellä olevan vielä mahdollisuuden päästä pakoon, ja peljäten että hän livistäisi heidän käsistänsä, veti pistoolin vyöltänsä. Mutta Athos kohotti kätensä.

Pane ase paikoillensa, d'Artagnan, sanoi Athos, tämä nainen on tuomittava, ei murhattava. Malta silmänräpäys, d'Artagnan, niin olet tyytyväinen. Käykää sisään, herrat.

D'Artagnan totteli, sillä Athos puhui juhlallisella äänellä ja ylevän näköisenä, niinkuin hän olisi ollut itse Jumalan lähettämä tuomari. Ja d'Artagnan'in perästä tuli sisään Porthos, Aramis, lord Winter ja punaviittainen mies.

Neljä palvelijaa vartioitsivat ovea ja ikkunaa.

Mylady oli vaipunut rahillensa kädet ojennuksissa, ikäänkuin kokien manata pois tuota kauheata näkyä. Kun hän huomasi lankonsa, päästi hän hirveän huudon.

– Ketä te etsitte? kysyi mylady.

– Me etsimme, sanoi Athos, Charlotta Backson'ia, joka ensin nimitti itseänsä kreivinna de la Fère'ksi ja sitten lady Winteriksi, Scheffield'in paronessaksi.

– Minä se olen, minä se olen, sopersi hän suurimman kauhun vallassa. Mitä te minusta tahdotte?

– Me tahdomme tuomita teidät rikoksienne mukaan; sanoi Athos; teillä on vapaus puollustaa itseänne; todistakaa itsenne syyttömäksi, jos voitte. Herra d'Artagnan, lausukaa te ensin syytöksenne.

D'Artagnan astui esiin.

– Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista eilen illalla kuolleen Constance Bonacieux'in myrkyttämisestä.

Hän kääntyi Porthoksen ja Aramiksen puoleen.

– Me todistamme syytöksen oikeaksi, sanoivat yht'aikaa molemmat muskettisoturit.

D'Artagnan jatkoi:

– Jumalan ja ihmisten edessä syytän minä tätä naista siitä, että hän on aikonut myrkyttää minut itseni viinillä, jonka hän lähetti minulle Villeroi'sta, ilmoittaen samalla mukana olleessa väärässä kirjeessä, että viinin olivat lähettäneet muka minun ystäväni. Jumala pelasti minut, vaan toinen kuoli minun sijassani, mies, jonka nimi oli Brisemont.

– Me todistamme tämänkin syytöksen oikeaksi, sanoivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.

– Jumalan ja ihmisten edessä, jatkoi d'Artagnan, syytän minä tätä naista siitä, että hän on koettanut saada minua murhaamaan kreivi de Wardes'in, ja kun täällä ei ole ketään, joka voisi todistaa tämän syytöksen oikeaksi, niin minä todistan sen itse. Minä olen puhunut.

Ja d'Artagnan astui toiselle puolelle huonetta Porthoksen ja Aramiksen kanssa.

Parooni lähestyi nyt vuorostaan.

– Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista siitä että hän on murhauttanut herttua Buckingham'in.

– Herttua Buckingham murhattu! huudahtivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.

– Niin, sanoi parooni, murhattu. Sen varoituskirjeen johdosta, jonka te, herra d'Artagnan kirjoititte minulle, otatin minä kiini tämän naisen ja jätin hänet erään rehellisen palvelijan huostaan; hän vietteli sen miehen, pisti puukon hänen käteensä, sai hänet tappamaan herttuan, ja ehkäpä juuri tällä hetkellä Felton parhaillaan suorittaa verellänsä tämän hornanhengen rikosta.

Tuomareita värisytti, kun he kuulivat noita tähän saakka tuntemattomia rikoksia.

– Siinä ei kumminkaan vielä ole kaikki, jatkoi lord Winter; veljeni, joka oli määrännyt teidät perilliseksensä, kuoli kolmessa tunnissa eriskummalliseen tautiin ja hänellä oli mustansinisiä täpliä yli koko ruumiin. Kuinka kuoli teidän miehenne, kälyni?

– Voi kauhistusta! huudahtivat Porthos ja Aramis.

– Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin teille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen minä itse.

Lord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle syyttäjälle.

Mylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön joutuneita ajatuksiansa.

– Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee nähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän naisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka perheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja eräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi julistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.

– Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko kukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen rangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen tuomion on pannut toimeen.

– Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen mies astui nyt esille.

– Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen tukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen lyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.

Kaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi Athos, häntä tuntenut.

Athoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei tiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän hirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.

Astuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä, että heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois kasvojensa edestä.

Muutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita kalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja jotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.

– Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen seinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua! huusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa käsillään pääsyä ulos.

– Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.

– Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän että hän tuntee minut.

– Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän kauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä, pysyäksensä pystyssä.

– Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin keskellä huonetta.

– Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen polvilleen.

Tuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.

– Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen Lille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava:

Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt kuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa.

– Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä tänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa. Nuori, hurskas, jumalismielinen pappi toimitti siinä luostarissa jumalanpalvelusta; tuo nunna päätti vietellä hänet ja onnistui. Hän olisi voinut vietellä vaikka pyhimyksen.

Molempien luostarilupaukset olivat pyhät ja peräyttämättömät; heidän yhteytensä ei voinut kestää kauvan, sortamatta heitä kumpaakin perikatoon. Hän sai papin taipumaan siihen, että he poistuisivat seudusta ja menisivät aivan toiselle puolelle Ranskaa, jossa voisivat elää tuntemattomina; mutta siihen tarvittiin rahaa. Sitä ei kumpaisellakaan ollut. Pappi varasti pyhät astiat ja möi ne: mutta juuri kun he valmistautuivat pakoon, otettiin heidät kiini.

Kahdeksan päivän kuluessa oli hän houkutellut puoleensa vanginvartijan pojan ja päässyt pakoon. Nuori pappi tuomittiin kymmenvuotiseen vankeuteen ja saamaan polttomerkin. Minä olin pyövelinä Lille'n kaupungissa, niinkuin tämä nainen on sanonut. Minun oli pakko merkitä tuo rikoksen tehnyt, joka, herrat, oli minun veljeni!

Silloin minä vannoin että tuon naisen, joka oli saattanut hänet turmioon, ja joka oli enemmän kuin hänen rikostoverinsa, koska hän oli hänet vietellyt rikokseen, pitäisi joutua ainakin saman rangaistuksen alaiseksi. Minä aavistin, minne hän oli piiloutunut, minä ajoin häntä takaa, saavutin hänet, sidoin hänet ja painoin häneen saman liljanmerkin, jonka olin painanut veljeeni.

Seuraavana päivänä, kun olin palannut Lilleen, onnistui minun veljeni päästä karkuun; minua syytettiin osalliseksi hänen pakoonsa ja minut tuomittiin hänen sijaansa vankeuteen kunnes hän itse sinne tulisi vapatahtoisesti. Veliparkani ei tiennyt tästä tuomiosta; hän oli uudestaan liittynyt tuohon naiseen; he olivat paenneet yhdessä Berryyn ja siellä oli hän saanut pienen papinpaikan. Tämä nainen oli olevinaan hänen sisarensa.

Tilanhaltija, jonka tiluksilla papin kirkko oli, näki tuon valesisaren ja rakastui häneen, rakastui siihen määrään, että pyysi häntä vaimoksensa. Silloin hylkäsi hän sen, jonka hän oli syössyt turmioon ja liittyi siihen, jonka hän aikoi syöstä, ja hänestä tuli kreivinna de la Fère.

Kaikkien silmät kääntyivät Athokseen, jonka oikea nimi tuo mainittu oli ja joka nyykäytti päätänsä osoitteeksi että kaikki, mitä pyöveli oli puhunut, oli totta.

– Silloin, jatkoi viimemainittu, palasi veliraukkani Lilleen, mieletönnä, epätoivoisena ja varmalla aikeella lopettaa elämänsä, sittenkuin tuo nainen oli ryöstänyt häneltä kaikki, kunnian ja onnellisuuden; kun hän sitten sai tietää että minut oli tuomittu vankeuteen hänen tähtensä, ilmaisi hän itsensä ja hirttäytyi samana iltana vankihuoneensa ikkunaan.

Tuomarini vapauttivat minut heti kuin ruumis oli todistettu veljekseni.

Tästä rikoksesta häntä syytän; tämä oli syy minkä vuoksi poltin häneen liljanmerkin.

– Herra d'Artagnan, sanoi Athos, mitä rangaistusta vaaditte tälle naiselle?

– Kuolemanrangaistusta, vastasi d'Artagnan.

– Mylord Winter, jatkoi Athos, mitä rangaistusta te vaaditte tälle naiselle?

– Kuolemanrangaistusta, toisti lord Winter.

– Herrat Porthos ja Aramis, sanoi Athos, te, jotka olette hänen tuomareitansa, mihin rangaistukseen tuomitsette tämän naisen?

– Kuolemanrangaistukseen, vastasivat molemmat muskettisoturit kolkolla äänellä.

Mylady päästi hirveän voivotuksen ja tuli polvillansa ryömien muutamia askeleita lähemmäksi tuomareitansa.

Athos ojensi kätensä häntä vastaan.

– Charlotta Backson, kreivinna de la Fère, mylady Winter, sanoi hän, teidän rikoksenne ovat väsyttäneet ihmiset maan päällä ja Jumalan taivaassa. Jos osaatte jotakin rukousta, niin rukoilkaa se; sillä teidät on tuomittu kuolemaan ja teidän täytyy kuolla.

– Kuultuansa nämä sanat, jotka eivät jättäneet hänelle enää toivon kipinää, kohosi mylady koko pituuteensa ja tahtoi puhua; mutta voimat pettivät. Hän tunsi voimakkaan, leppymättömän käden tarttuvan häntä hiuksiin ja vetävän häntä pois yhtä hellittämättömästi kuin kova onni vetää ihmistä turmioon. Hän ei koettanutkaan vastustella; hän meni ulos majasta.

Lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis menivät ulos hänen jälessänsä. Palvelijat seurasivat herrojansa ja huone jäi autioksi, ikkuna rikki, ovi auki, ja savuava lamppu synkästi palamaan pöydälle.