Bastiljin valloitus

"Mehän aloitamme taas alusta", sanoi kuningas. "Se, joka tuon on keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne kirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut häntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei pelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi sukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua. Suvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III: sta kuin Henrik IV: stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja lotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa. Sijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja, mutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin parhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista hyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole olemassakaan."

"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia vallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa aikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen tähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän kulki vapaana."

"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään kauniissa tilanteessa", sanoi kuningas.

"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?"

"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja Neckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja."

"Tiedän kyllä."

"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien ulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi."

"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?" lausui Marie-Antoinette katkeran ivallisesti.

"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin tahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän kannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä laskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena suvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä joukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä, että ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä kukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on noin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko katsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni, hänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat omaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas riistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni kadotukseen!"

"Ottakaa siis, monsieur", keskeytti kuningatar luoden vihasta leimuavan katseen kuninkaaseen, "kuokka käteenne ja menkää hävittämään Bastiljia."

"Luulette sanovanne jotakin hauskaa", lausui kuningas. "No niin, minä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua kuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin, ottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän niitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät tekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät vieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen mukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä?

Onko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?"

"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän ei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti hänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska Bastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden totta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä? Onhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee minulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja varkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisiako ihmisiä?"

"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja juuri äsken pääsi sieltä pois."

"Milloin?"

"Tänä aamuna."

"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?"

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Kuka hän on?"

"Muuan teidän tuttavanne."

"Minunko tuttavani?"

"Niin."

"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?"

"Tohtori Gilbert."

"Gilbert! Gilbert!" huudahti kuningatar. "Hänkö, joka nimen Andrée mainitsi tointuessaan?"

"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa."

"Oliko se mies Bastiljissa?"

"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame."

"En tiedä laisinkaan."

Ja kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta kuvaavan ilmeen:

"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut…"

"Ahaa, juuri niin", huudahti kuningas. "Kun tehdään tuollaista vääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te olette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole häntä unohtanut, siitä olen varma."

"Sire, sire!" huudahti kuningatar.

"Heidän välillään on tapahtunut jotakin…" jatkoi kuningas.

"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan", pyysi kuningatar katsoen pelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi kuulla kaikki, mitä puhuttiin.

"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningas nauraen. "Te pelkäätte Charny-paran saavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!"

"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja suoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin…"

"Syytättekö te sitä kunnon miestä?" lausui kuningas. "Minä tiedän mitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä kaikkea."

"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään", sanoi kuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.

"Mutta minä olen rauhallinen", pitkitti Ludvig XVI; "enhän menetä mitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun, ja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on lääkärini."

"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen henkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!"

"Minä luotan terävään silmääni", vastasi kuningas kylmästi, "ja minä takaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin."

Kuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.

"Olkaapa vain ylenkatseellinen", sanoi kuningas. "Te ette voi estää sitä, että Gilbert on oppinut mies."

"Sokeutta!"

"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö Mesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen."

"Mesmerkö?" sanoi kuningatar punastuen.

"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen istuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki."

Ja näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti Marie-Antoinettelle.

"Te tiedätte kaikki!" sanoi kuningatar. "Olette siis hyvin peitellyt kaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä."

"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät moittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta palaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät vesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia temppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole tällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu heti ja nukkuessaan puhuu."

"Puhuu!" sopersi kuningatar kauhuissaan.

"Niin", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa. "Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin kummallisia asioita."

Kuningatar kalpeni.

"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?" sopersi hän.

"Hyvin kummallisia", vastasi kuningas. "Hänen omaksi onnekseen…"

"Vaiti! Vaiti!" keskeytti Marie-Antoinette.

"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä yksin olin kuuntelemassa."

"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan."

"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin syön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame. Jääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme."

"Mikä vaikutus?"

"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja ystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori Gilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni, missä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin, Antoinette!"

Kuningas meni huoneen ovea kohden.

"Tahdon vain vielä sanoa", lausui hän palaten ovelta, "että kehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin kanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi."

Ja hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin mekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä vaikutuksesta.

Kuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun kreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot ikkunoiden eteen.

Tämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon vallassa.

Kun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä kuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:

"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!"

Hetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:

"Ja minä kerron teille kaikki!"

* * * * *

Jatkona ilmestyy romaani "Ange Pitou".